Toivon, että suurilla, pienilläkin joulu lämpöinen ois.

Kotona lumen valkoiseksi rauhoittamassa pikkukaupungissa, jota ympäröi jäätynyt Keitele ja lomalle kenties jo hiljenneet paperitehtaat. Kotona kotitalossa, joulutalossa suorastaan, kun kerran on numeroltaan 24 ja väriltään punainen. Koristelin kuusen siskon kanssa, ja suuntaan vielä kohta hellan ääreen laittamaan piparkakkutaloa kasaan sulalla sokerilla. Valtasin tavan mukaan alakerran takkahuoneen omakseni ja nyt vain odotan, että kierrokset alkaisivat vähitellen hiljetä, kun loma vihdoin oikeasti alkoi eilisiltana.

Olen ikäni ollut joulusta iloinen ja olen odottanut ja vaalinut sitä usein jo pitkään ennakkoon. Viime vuonna minulle valkeni, miksei sama innokas odotus koske ihan kaikkia. Tämäkin joulu on vielä omassa mielessä vähän hiljainen ja surullinen, mutta onhan sitä vuodessa ehtinyt jo hengittääkin taas ja alkaa ajatella uusia tuulia. Ja onneksi joulu kertoo elämän alkamisesta. Niin kauan kuin tuntee taas empatiaa ja alkaa nähdä mitä ympärillä tapahtuu, tietää että palaset kokoavat itseään. Eikä joulua tarvitse niinkään tehdä kuin vain olla ja ottaa vastaan. Sehän armossa ja elämässä ja kaikessa hyvässä hienointa onkin.

Nytpä suuntaan piparitalon harjannostajaisiin. Lämmintä ja rauhaisaa jouluiloa itse kullekin, missä olettekin.

"Amici! Andiamo!"

Päivä alkoi ja loppui oopperalla: aamulla ensimmäisenä pukusovitus ja illalla viimeisenä ensimmäiset treenit teatterin lavalla. Näyttämöstä ja lavasteista tuli lisäfiiliksiä motivaatiopulaan ja koko iltapäivän päällä ollut väsynyt ärtymyskin loppui, kun työt meni kunnialla ja vihdoin ja viimein pääsi kotiin tänäänkin. Päivän saldohan oli lähinnä tanssimista aamuin illoin ja ystäviä, jouluostoksia ja neulomista, mutta kun yksi kirjoitustyö on vielä huomenna edessä, ja kaiken kaikkiaan tekemisiä sinne sun tänne on tiedossa ihan tappiin asti, ei tässä mitenkään rennosti voi vielä ottaa. Minullehan valkeni koko joulun tulo vasta tänään, ja nyt kun se on tiedostettu, ei oikein millään jaksaisi suunnata enää ajatuksiaan mihinkään järkevään. Sen sijaan voin hyvinkin käyttää tunnin verran siihen, että asettelen (ehkä yhtä ainoaa) joulukoristettani ympäri kämppää. TÄTÄ kutsutaan selviytymisvaistoksi. Ei vaan viitsi stressata kun voi sen sijaan syödä suklaata ja jatkaa sitten elämää.

Ontologisten kellojen kumahtelua ja Ungleichzeitigkeit, siinä filosofin keskiviikko. On se mahtavaa, kun on niin hienoja ihmisiä tässä maailmassa ja luntakin vielä maassa. Viikko vielä ja on joulu - ja toinen viikko ja on jo ihan kohta taas Pariisi. Hip ja hei. Nyt lähden hämmentämään puuroa.

The Silent Nation

There is a kind of a national joke - the nation that remains silent in two languages. That's my nation of course, us smart, friendly and bilingual (or actually more in many cases) but slightly sullen Finns. Well I tell you what, as a result of looking for material to my essay for the course about Russian society, history and politics I ended up on website run by the CIA: "The World Factbook". There are facts and figures of all states in the world and I could not resist checking out what they say about Finland.

One of the figures was 6 080 000. Guess what that stands for? The number of mobile phones in this country. Population of 5 244 749 owns more than 6 million mobile phones. That's the Silent Nation alright.

Back to the Russian neighbours.

Kolmas luukku.

Nyt olen sitten seminaarissa opponoitu ja valmis jatkamaan Benjaminin kanssa eteenpäin. Into olisi kova, ja kahden opponenttini kanssa keskustelu herätti paljon uusia ajatuksia joita haluaisin jatkaa heti pohtimaan. Sen sijaan seuraavan vuoronumeron varasi jo kauan sitten kansantaloustieteen tentti "käyrä piirretään yleensä origon suhteen konkaaviksi" ja sitten jo jonottaakin pari kivaa esseetä kulttuurienvälisistä asioista, lähinnä idässä. Pikkujoulujakin olisi ihan kiitettävä määrä ja sosiaalinen elämähän on hurjan tärkeää näinä verkostoitumisen kulta-aikoina. (Hah, te - toivottavasti - ymmärsitte sarkasmin. Oikeasti ystäviä näkee aivan liian vähän näinä opintopistekertymien kulta-aikoina ja sitäpaitsi siitä kun olen viime kerran tanssinut Ilokiven lattiat tasaisiksi on ihan liian kauan...)

Vaan mikä olisikaan parempaa kuin liian laiha mustikkasoppa sinisestä Taika-mukista? No tietenkin se, että joku hyvä ihminen nyt äkkiä suunnittelisi loppuun sen absurdin koreografian, joka jossain mielikuvituksellisessa hetkessä piti inspiroida oppilailleni. Kysyn vaan että miksei luova hulluus kanna koskaan tanssin loppuun asti, sitä kun joutuu yleensä heti ekan minuutin jälkeen ihan kunnolla töihin. Älytöntä.

Geenimutaatiokurkkua ja unen maku

Joinain päivinä väsymys ei lopu ollenkaan, vaan illalla menee nukkumaan samassa tilassa kuin oli aamulla herätessä. Tänään olen istunut opiskelijaedustajana kv-työryhmässä (jäänne hallitusajoiltani), sitten seminaarissa, lounastanut kera kanssafilosofien ("mitä oikeastaan on yksisarvinen ajattelu?") ja käynyt sovittamassa oopperaan tulevaa esiintymispukuani, joka oli... mielenkiintoinen. Avainsanat lienevät kolmimetrinen laahus ja rintapanssari. Sitten kun vihdoin saisi (ja pitäisi) paneutua gradua koskevaan seminaarityöhön, suussa maistuu uni ja päässä kans ja ainoa avainsana on facebook.

Teinpä siis piristykseksi ruisleipiä ja pohdin nyt vaan, mitä noille kurkuille on tehty, kun niissä ei ole keskellä siemeniä lainkaan.

Päässä soi Pikkuoravien joululaulu (saan kai sitten lennokin) ja ystävä soitti juuri oikealla hetkellä mukaan kirpparille. Ei kuule Benjamin välillä on pakko myös elää vaan ja antaa historiankuvien välähdellä omia aikojaan.

Twentysomething

Mikä riemu, kun jaksoin vihdoin kävellä Laajavuoren "lähipostiini" ja hakea tilaamani kirjat, joita en ollut vastaanottamassa viime viikolla, kun posteljooni olisi ne kotiovelle tuonut. Nyt olen viimeinkin onnellinen Walter Benjamin -kokoelman kasvattaja (jopa Arcades Project - tunsin villiä ylpeyttä kun avasin muovit sen ympäriltä) ja into graduani kohtaan kasvaa. Kunpa voisi vain upota sohvalle lukemaan näitä ilman mitään muita velvollisuuksia.

Ikkunani edessä puussa roikkuvat lumihuppuiset pakasteomenat ja sininen hetki hiipii aina vaan aikaisemmin kampuksen ylle. Lavisemman kirjoittamista on tänään säestäneet The Swell Season ja tulevaisuuspohdinnat. Twentysomething on hyvä mutta outo ikä ja aina on vaan yhtä hukassa. Sitä totesin useammankin ystävän kanssa, joita tapasin viime viikonloppuna. Toisaalta eihän tarvitse elää kuin päivä kerrallaan, mutta välillä on pakko miettiä pitemmällekin. Kun alkaa olla loppuunkoulutettu, on tie eteenpäin ensi kerran elämässä ihan auki. Ota siitä sitten kiinni ja lähde ohjaamaan.

Take this sinking boat
and point it home
we've still got time.
Raise your hopefull voice
you have a choice
you've made it now.

Falling slowly
sing your melody
I'll sing along.
(The Swell Season)

Aatteen hiiliä (=kytee kytee, mutta latauksen tarpeessa)

Jopa oli reissu. Nimittäin SYL:n liittarireissu, elämäni toinen ja todennäköisesti viimeinen. Lähimmän reilun 40 tunnin sisällä olen nukkunut noin 6, istunut kokouksissa ja työryhmissä noin 21, ja bussissa noin 8. Näin sentään myös vanhoja kavereita, juttelin kivojen ihmisten kanssa ja ahdistelin idealistina. Vähän ehkä myös vaikutin ja lobbasin, kuuntelin kun muut pätivät ja pohdin kykenenkö radikaaliin ratkaisuuni lopettaa kaikki tämä toiminta seinään uuden vuoden tullen. Paluumatkalla kanssajyyrä kutsui superjyyräksi (tai jotain sinnepäin) ja se lämmitti sydäntä. Intohimoa olisi jatkaa vaan kun ei ole enää oikein foorumia. Tahtoisin yhä vaikuttaa y-liikkeen kv-kentällä (en ikinä oikeasti käytä tätä jargonia - taisin mönjääntyä liittarissa - ja pahoittelen sisäpiirivitsejä, joita ymmärtävät ei ehkä edes lue blogiani) ja kehyssäkin, tahtoisin olla mukana kehittämässä asioita ja ajatuksia, joihin olen päässyt sisään ja jo hiukan vaikuttanutkin, ja tahtoisin oppia lisää, tehdä töitä siellä, minne tunnen paloa. Vaan mitä tehdä palolla ilman mahdollisuuksia polttaa sitä?

Kävi omalle palolle miten sitten kävi, olen ylpeä ja iloinen kun kaveri - ja toinen kanssajyyrä - pääsi eteenpäin jatkamaan omalla palollaan entistä isommilla foorumeilla. En ole sitä vain koska hän on ystäväni ja pääsi sinne, vaan koska hän oikeasti vakuutti minut ja monet muut sillä, että tietää mitä tekee. Kaikilla meistä on opittavaa joka paikalle, eikä mihinkään tehtävään ole täysin valmis ennen kuin on sen jo tehnyt, mutta jos edellytykset ovat kunnossa, tulos on todennäköisesti onnistunut.

Liittari-ilmassa paloi kaikenlaista ja kierrosten hidastamiseen menee taas hetki. Niin, iloinen olen myös erävoitosta oman järjen käytölle ja reilummalle pelille, vaikkakin suhtaudun varovaisesti politiikan käytäntöjen uusiutumiskykyihin. Positiiviselle vallankumoukselle on aina tilaa.

Nyt voisi olla aika nukkua vaikka parin vuorokauden edestä.

Lepopäivä

Tarvitsisin pesän, takkatulen ja villasukkia. Liika väsymys vie vain huonoille teille, jos aatteenpalolla latautunut keskustelu ystävän kanssa johtaa lähes riitaan. Viikonlopuksi aion hautautua kotisohville lukemaan teemuki kädessä. Tehkää te samoin - tai mikä ikinä sitten itsekullekin tekeekään hyvää. Ihminen tarvitsee toisinaan lepoa ja huolenpitoa, muuten ei tule mistään mitään.

Odotettavissa: hiljaa leijaa maahan hiutaleet

Pitkälle iltaan venyvissä päivissä on toisinaan se etu, etteivät ne aina ala aikaisin aamulla. Silloin voi sytytellä ikkunalaudalle tuikkuja, kuunnella joululevyjä etuajassa ja sommitella absurdin taiteellisia jääkaappirunoja teenjuonnin ohessa.

Odotan lunta. Sen sijaan sataa vettä ties monettako päivää. Kaiken huipuksi sen jälkeen kun avasin taannoisessa pääkaupunkiseutulaisessa syysmyrskyssä vaurioituneen sympaattisen sateenvarjoni eilen, se ei ole mennyt kiinni ollenkaan. Oppii ihan eri tavalla arvostamaan kasautumismekanismia, kun luovii kokonaisen varjon kanssa luennoille, lounastamaan ja kirjaston tietokoneluokkaan. Vaan en suostu heittämään ruskeaa pienistä koirista tarinoita kertovaa varjoani pois ennen kuin olen totaalisen vakuuttunut, ettei siitä enää tule mitään. Ostin sen ennen vaihtoonlähtöä ja se on ollut uskollinen seuralainen niin Pohjois-Amerikan, Keski-Euroopan että kotimaankin sateissa. Niinpä siitä tulikin nyt residenssimme virallinen Rubiikin kuutio, jota vuorotellen yritetään saada takaisin kokoon.

Odotan myös joulua jo. Ennen sitä pitäisi tosin valmistaa kolmattakymmentä opintopistettä loppuun, mikä on aika iso kasa esseitä. Viime yönä näin ehkä noin kymmentä unta ja niistä yhdessä oli jo joululoma, enkä ollut ehtinyt tehdä mitään kursseistani valmiiksi. Siinä mielessä marraskuuhun herääminen oli ihan positiivista.

Karkasin eilen tylsääkin tylsemmältä luennolta jo 1/3 jälkeen ja nyt mietin, mitä siihenkin esseeseen voi kirjoittaa, kun toistaiseksi sisältö etukäteen odotetusta kiinnostavasta kurssista on jäänyt aika nollaan. Tavallaan kävi kyllä sääliksi luennoitsijaa, joka ilmeisestikin yrittää parhaansa, mutta tuloksena on silti karkailevia akateemista vapauttaan hyödyntäviä opiskelijoita.

Onneksi tällä välin voi kuitenkin kirjoittaa vaikka ranskan esitelmää Eiffel-tornista, tutkielmaa kulttuurienvälisestä psykologiasta ja gradun sisältöjä juutalais-marxistisesta poliittisesta historiasta. Jos ei tällä koulutuksella synny yleissivistystä niin sitten ei enää millään.

We have dreams

And sometimes they even may come true, be it decades later but still. Something good about this world today: Obama won the election, and the November sunshine from clear blue sky.

Now, back to Walter Benjamin and his Arcades Project.

Got to stay tuned...

...or else. Related to the world and the view and the world view of today's people in this society. Dare to slow down and you'll drop or at least stop being in in anything. And what work to get back to it, better hang in there, with toes and nails and teeth and all.

***

After lunch today I spent three hours listening to a lecture about the administrative history of Russia, all the way from Medieval times to the Soviet Union. It was very rich in figures and crowded with detailed descriptions of numerous emperors and their reforms to the system, with all of those different departments and collegia and cabinets and what not. More interesting than the figures I found the little background stories behind: the one who killed his own son not to make him the new tsar, or the one who killed his father but was later killed himself by his son and then on the top of them all the German princess who killed the husband, who in the first place made her have anything to do with this country anyway. To summarize, there was awful lots of killing in that family line. But then again that was centuries ago, the dark middle ages and so on, no?

As the lecturer went on about his detailed historical material I started thinking about the politics and administrative systems of nowaday states. Aren't we now much more civilized? For sure we don't have anymore sons killing their fathers and brothers their brothers just to gain the power? Neither there surely are no sovereign absolute emperors and kings and presidents who have the ultimate saying on their people's issues? Give me a break.

By the end of the lecture I was once more convinced the world and the people in it have changed as much as the blue sky over all these centuries. We believe we are wiser but no, we are just more crowded, busier, more technical, more willing to believe in our own superpowers and capabilities that are as transparent as our fine powerpoint slides in the air. We are still human, flesh and blood and strong feelings, loving and hating and working and the overall IQ has probably not altered much from the Medievals, if not downwards what with all these readymade lives we've got ourselves.

Once again I ended up with believing in not money, not power, not politics and not economy but pure humanity for one and for all. Everything else seems to make us fatal enemies to each others.

Something new

I have been wondering why people keep several blogs at the same time and thought one is enough for me, if not even too much. However, now I wanted to try something else, for as long as I feel like it. Like said before, I tend and like to keep my dancing life separate from my other life, in the means of talking about it. I was trained well enough at primary school not to talk about my hobby then and even though later on I got some real friends outside dance classes I was and still am taken by surprise whenever they show genuine interest to my dancing stuff. Anyway, I felt like creating a separate area for dancing thoughts, where I don't have to think whether or not it is of any interest to any of my readers to hear again about a muscle in pain or a bad day in front of the mirror. Also I so well know there are lots of people who live the same life, though, and maybe they will find me there but not here. And because I write so much about my different thoughts in this forum, I just cannot help it anymore not to write about dance from time to time as well, especially now that it seems it's making its way back to the core centre of my life from different directions at once.

Alors, hereby I present My Jigging Life. Take a look if you're interested, and if not, the Thoughts stay the same here anyways.

Nappar inte (att studera)

Sanomattakin on selvää, etten ole prinsessa. Sen sijaan olen tavallinen tyttö, joka pienenä leikki siskonsa kanssa prinsessoja, jotka halusivat oikeasti olla tavallisia tyttöjä. Tosin oli meilläkin mielikuvituksesta huolimatta jalat maassa. Prinsessoja enemmän leikimme kirjanpitäjiä.

Vaalit on sitten ohi ja rauha maassa. Ehkä. Seuraavana keskitytään taas ylioppilaspolitiikkaan, kun ensi vuoden hallitushaastattelut ja SYL:n liittokokous kolkuttavat ovella. Och hur mycket nappar det? (=Paljonko nappaa?) No jonkin verran vielä tällä kierroksella. Olkoon se kuitenkin viimeinen.

Viikonloppu pääkaupungissa meni taas näkemättä itse pääkaupunkia. Tai ei, ratikan ikkunasta lauantai-iltana sain silmäyksen valkoisena hohtavasta Tuomiokirkosta, kun reitti rautatieasemalle kiersi Senaatintorin kautta. Sen sijaan ihan tarpeekseni sain julkisista ja välimatkoista, kun sunnuntain syysmyrskyssä hajotin pienen sympaattisen sateenvarjoni luoviessani märkänä ja aina uudestaan vähän eksyksissä Itä-Helsingin metron varrella treeneihin ja sieltä pois. Siinä rytäkässä fyysinen hyvinvointi meni lopulta ohi henkisen ja kirjamessut, joita olin jo pari viikkoa haaveillut sunnuntai-iltapäivän ohjelmaani jäivät väliin. Vuorokauden sisällä tehtyjen lähes kymmenen treenitunnin jälkeen ja likomärkien kenkien kanssa oli sittenkin paljon kivempi suunnata junaa odotellessa siskon luo valmiiseen ruokapöytään ja villasukkiin.

Tänään aamutreeneissä ajaessani uusia mahtavia kenkiäni sisään ja varpaitani piippuun sain monta ideaa. Ajatus tuntuu usein käyvän väistämättä vilkkaammaksi, kun kiihdyttää jalkanopeutta huippuunsa. Ensimmäinen idea lienee näkyvillä näillä foorumeilla lähitulevaisuudessa, kunhan tässä ehtii ensin vähän nörtteillä ajan kanssa.

Seurakärpänen ja muita tarinoita

Meille muutti lemmikki. Ei tosiaan mikään daily puppy vaan aito oikea seurakärpänen. Se on hengaillut osoitteessamme jo muutaman päivän ja on aina siellä missä minä tai kämppiskin: keittiössä, jomman kumman huoneessa tai jopa kylpyhuoneessa. Iltaisin se seuraa meitä paikasta toiseen selvästi tyytyväisenä siitä, että joku on vihdoin tullut kotiin. Aamuisin se kävelee keittiön kaapinovien karmeilla, kun keitän puuroa. Alkuun se ärsytti vähän, mutta nykyään lähinnä huvittaa. Saattaa jopa tulla lähes ikävä, kun se vielä itsensä jonain päivänä johonkin lamppuun käristää. Tai ehkä se päätti talvehtia meillä huhtikuuhun saakka.

Hurja feis-loppukiri päällä. Irlantilaisen tanssin vuosittaisesta Pohjoismaiden mestaruudesta otetaan mittaa kahden viikon päästä Espoossa, ja minulla on pelissä paitsi omat jalat, myös toista kymmentä oppilasta. Uudet kenkäni ovat vieläkin matkalla koti-Suomeen ja viikonloppuna saattaa ehkä mahdollisesti mennä hermo jos toinenkin, kun hion huippuunsa pääkaupunkiseudun esiintyvää ryhmääni. En minä perfektionisti ole, mutta täydellistä jälkeä toivoisi silti saavan aikaan. Yay. Tanssiniloa kuitenkin, vaikkakin varpaat ruvella.

Suomenruotsalainen

Tahtoisin olla suomenruotsalainen. Kieli ei vielä suju, mutta ei kai keskisen Suomen kasvatilta sitä voi odottaakaan. Nimi sen sijaan olisi jo valmiina.

Tammisaareen tai Maarianhaminan kupeeseen, taikka sitten ihan itse Malmööseen, Tukholmaan tai Oskarshamniin, perustaisin kodin pieneen söpöön puutaloon meren rannalle, elämäntapaharrastaisin Strömsön malliin pelkkää käsillä tekemistä ja viettäisin iloisia rapujuhlia jokaisena vuodenaikana. Ystäväni saisivat kulkea luonani kuin kotonaan ja iltaisin istuttaisiin kallioilla aaltoja kuunnellen ja saaristolaislauluja hyräillen.

En ole ainoa, jota naapurikansan leppoisa maine houkuttaa. Paitsi ystäväpiiristäni, myös viime aikoina ilmestyneistä kirjoista löytyy haaveita meren taakse muutosta. Vadelmavenepakolainen on vielä lukematta, mutta suosittelen sitä täten itselleni ja ehkä jopa muillekin.

Ruotsi on niin kuin Suomi, mutta vähän kivempi. Sitäpaitsi kaikki tietävät missä se on. Kanadassa harva oli kuullut pohjoisen leijonista mitään, mutta vaihtoyliopistoni luennoilla maailman esimerkillisempänä yhteiskuntana paistatteli aina tre kronor.

Bof ja pfff.

Kaksi ranskalaista ilmausta, joiden perimmäinen tarkoitus on "eipä mitään kummempaa" ja "kuinka turhauttavaa". Edellinen tosin istuu niinkin hyvin kotimaiseen tyyliin, että sitä opetetaan ulkkareille het suomen kielen alkeiskurssista lähtien. Vierailin joskus huvikseni ekskursiomielessä kv-tutoroitavani suomen tunnilla.

Opettaja: Hyvää huomenta, mitä kuuluu?
Opiskelijat yhteen ääneen: Ei mitään erikoista.

No jaa, mitäpä sitä liiaksi kehumaan, talvi tulee kohta kuitenkin ja jos ei niin ainakin pimeä.


Flunssan varjolla hautauduin luottamustehtävissä menneen päivän jälkeen tuntikausiksi sohvan syvennykseen ja pitkään lukematta jääneisiin blogeihin. Ilta ehti jo hämärtyä, mutta luvattu lehdistötiedote on vielä tekemättä samoin kuin artikkelireferaatti turhalle, vaan sitäkin pakollisemmalle seminaarille. Nuha iski perinteisesti heti, kun tanssitöistä vapaa syyslomakin. Aion siitä huolimatta toteuttaa iltasuunnitelmani tälle viikolle ja elää kerrankin sosiaalista elämää, vaikka sitten strepsilsit kera nenäliinapaketin laukun pohjalla.

Politiikkaa ja käänteistä ikäkriisiä

Kävin kuulemassa opiskelijoiden vaalipaneelia, mutta en vieläkään tiedä, ketä äänestää. Entisessä kotikunnassani kuntavaalit eivät herättäneet suurempia intohimoja, mutta nyt on pelkästään jo opiskelualan ja entisen opiskelijapoliitikon asemani puolesta oltava kiinnostunut. Onhan se myönnettävä, tulevana yhteiskuntafilosofina pidän oikeastaan jo kansalaisvelvollisuutena, että on yleensä kiinnostunut siitä, mitä ympärillä tapahtuu.

Taidan kuitenkin liikkua piireissä, joissa tämä on itsestäänselvyys, ja siksi en oikein tiennyt mitä sanoa, kun tänään ensi-iltansa saaneessa ranskan esitelmässäni lyhyt maininta esiteltävän alueen poliittisista voimasuhteista oli kuulemma kokonaisuuden vähiten kiinnostava osuus. Tiedä kannattaisiko kertoakaan, mutta mielipide tuli taloustieteilijältä. Meitä on tietenkin moneen junaan, eikä kaikkien tarvitse olla kiinnostuneita kaikesta, todellakaan, mutta toisinaan juopa Mattilanniemen E:n ja A:n välillä tuntuu vaan niin tuskaisen leveältä... Samalla asialla kun tavallaan pitäisi kuitenkin olla.

***

Loppukevennys (ainakin minulle). Ikuiselle ikäkriisin potijalle teki hyvää kuulla, että esitelmäparini oli luullut minua ulkonäköni perusteella noin viisi vuotta nuoremmaksi. Jälleen yhden puoliksi valvotun yön ja muutenkin viime aikojen silmänalustarkkailujen jälkeen saattoi kommentille vain hymyillä. Aika kuluu niin nopeaan tehdessä paljon kaikenlaista, että sitä luulee itsekin vanhentuvansa samaa vauhtia. Vastuut ja tekemiset kasaantuvat helposti niin, että pitää itseään jo kohta keski-ikäisenä. Ihan hyvä muistaa nauttia välillä siitäkin faktasta, että vasta toinen kierros kaksinumeroisia ikälukuja menossa.

Uusia tuulia

Opetin viikonloppuna Oulussa 60 ihmistä hyppäämään irlantilaisen musiikin tahdissa. Samalla näin myös hyvää ystävää pitkästä aikaa, hengailin aina yhtä omaperäisten irlantilaisten kanssa ja jammailin sydämeni kyllyydestä viimeiset energiat lauantai-illan pääkonsertissa Grada-bändin rytmeihin.

Kolme tuulista päivää poissa kotoa ja omenapuu on tiputtanut kaikki lehtensä. Tosin kaljuilla oksilla yhä vain killuu omenoita, josko siis vielä kerran ystäväpiirissä jo mainetta niittäneitä omenakanelimuffinsseja leipoisi. Salaista ainesosaa pitäisi vaan ensin pyytää lisää kotikulmilta.

Tein jälleen kerran tältä erää viimeisen päiväni ylioppilaskunnalla. Erinäisin tavoin olen yhä hommassa kiinni jatkossakin, mutta opiskelut taitaa vihdoin viedä taas oikean voiton. Viimeisenä päivänä ei sentään tarvinnut myydä yhdellekään korttinsa hakijalle eioota ja ongelmia alkaa jo osata ratkoa ihan laidasta laitaan. Viime viikolla kokopäivätoimistolaisena istuessani Ilokiven Kari naureskeli, että kohtako minä jo pääsihteeriäkin sijaistan. En nyt sentään. Vaan mihinkä jyyrä jyyryydestään.

Lehdet riekkuu ilmassa ympäri ympäri ja pitkät hiukset auki ei oikein voi liikkua. Tykkään silti tuulesta ja tuiverruksesta, itsekin tahtoisi syöksyliitoja lentämään.

Sekalaisia ajatuksia iltateellä

Luennoitsijalta meni ääni ja luennolla katsottiin elokuva Conspiracy. Minulle tämä oli jo kolmas kerta Endlösungin äärellä Wannseen kokouksen pöydän ympärillä, mutta ei tuosta kylmäksi voi jäädä. Kun aamun aloittaa seuraamalla Euroopan historian suuren tragedian teknistä suunnittelua ei päivästä voi tulla kuin aatteenpaloa tihkuva. Suosittelen, mutta ehken aamuksi. En välttämättä tosin illaksikaan, joten päättäkää itse. Katsoa kannattaa kuitenkin.

***

Kyllä ihmisen elämä on ihmeellistä tasapainoilua isojen ja pienten kysymysten äärellä. Yhtäaikaa voi kantaa maailman tuhoa ja ahdistusta harteillaan ja kaivata kiihkeästi käärimään hihojaan katastrofeja helpottaakseen, ja kuitenkin samalla pohtia päänsä puhki pieniä oman elämän yksityiskohtia ja yksittäisiä ihmisiä siinä, eikä mikään perspektiivi tunnu riittävän.

***

Löysin viikko sitten kuuntelutenttilevyjä, joita kulutin ahkerasti toisen opiskeluvuoteni musiikkitieteen opintojen parissa. Suosikkini oli jo silloin Robert Schumannin 4. sinfonia, jonka hypnotisoivan teeman hän oli kehittänyt vaimonsa Claran lempinimen Chiarina (CHAA) ympärille. Viime päivinä opiskelua ja tiskausta ynnä muuta kotipuuhaa on säestänyt normaalin kaiken muun musiikin sijaan romantiikan orkesteriteokset. Kun kämppis on vielä valinnut soitettavia pianosonaattejaan kuunteluttamalla niitä minullakin, ja kumpikin etsii jatkuvasti uusia opetusmusiikkeja tanssitunneille, ei liialti musiikin puutteesta voi tätä residenssiä syyttää.

Ajatuksia tanssisalin etuosasta

Sijaistin eilen iltapäivällä baletin alkeita. Päivät kaiket elän joko omanikäisteni yliopisto-opiskelijoiden kanssa, tai sitten korkeintaan opetan yläasteikäisistä aikuisiin koostuvia ryhmiä. Jos siis joku vielä opastaisi kommunikoimaan lasten kanssa, olisin kovin kiitollinen. Ei sillä, ettenkö lapsista pitäisi, minähän olin aikoinaan koko korttelin isosisko, jolta leikki-ideat eivät loppuneet. Vuodet kuitenkin vierivät eikä lapsia ole ollut lähimailla sitten lukioaikojen. Väkisinkin sitä vaan vieraantuu noista polvenkorkuisista energiapakkauksista, joiden äidit ja isät silmä tarkkana salin ikkunan takaa seurailee tanssituntia.

Tunti meni lopulta hyvin, mutta suunnittelussa unohdin kokonaan biologisen taustatyön. Kehitin mielestäni hyvin yksinkertaisen alkulämmittely/keskittymis/improvisaatioharjoituksen, jossa lapset ensin mönkivät toukkina ympäriinsä, sitten koteloituvat tiukaksi paketiksi ja lopulta heräävät perhosiksi. Kun sitten herättelin koteloita ja kuvailin, että nyt perhoset voivat alkaa venytellä siipiään auki, joku läksynsä lukenut ekaluokkalainen perhosenkotelo kommentoi, että oikeasti ne heti kuoriuduttuaan pitää kyllä vielä siipensä supussa.

****

Olen opettanut kahdeksan vuotta, eikä aina voi vaan olla se paras päivä. Aloitin olosuhteiden pakosta nuorena ja varsinkin alkuvuosina mietin paljon sitä, kuinka inhimillinen tunnilla voi olla, paljonko voin tuoda itsestäni esiin. Nykyään oma paikka opettajana on jo varmempi, minun oppilaani tuntevat minut yleensä aika hyvin ja päin vastoin, niissä rajoissa mitkä kukakin sanelee. Minulle saa jutella jos tahtoo. Olen päätynyt siihen, että ammattitaitoisuus ja silti ihan oikea ihmisyys eivät ole vastakohtia toisilleen.

Opettaessani erästä vanhempien ryhmää tuskastuin suomalaiseen hiljaisuuteen, kun jotain kysytään, eikä kukaan tahtoisi sanoa ainakaan kyllä. Kerroin ryhmälle, että minulle saa sanoa myös ei, tärkeämpää on että yleensä jotenkin kommunikoidaan eikä minun tarvitse puhua tyhjille seinille. Kommunikointi etenkin huonolla tuulella, väsyneinä hetkinä vie enemmän energiaa, varsinkin sen kaiken vastaanottajalta. Olen silti sitä mieltä, että vain niin ollaan ihmisinä paikalla.

Voisihan sitä olla ja mennä läpi tuntien kiinnittämättä koskaan huomiota oikeisiin läsnäoleviin ihmisiin, nähdä heidät vain riveinä, joiden nilkat joko on tai ei ole ojennuksessa. Vaan ei se toimi niin, ei ainakaan pitemmällä tähtäimellä. En enää ota paineita, jos en muista kolmenkymmenen tiiviskurssilaisen nimiä heti toisella kerralla, pää kun on rajallinen. Koko lukuvuoden ryhmät tahdon kuitenkin oppia tuntemaan muutenkin kuin vain siitä, kuka hyppää korkeimmalle.

Oikeasti läsnä

Ensimmäinen reaktioni päivän uutisen äärellä oli, etten jaksa jauhaa asiaa yhtään. Suurkatastrofien edessä menen jokseenkin lukkoon, niin kävi jo aikanaan tornien romahtamisessa ja sama jatkui viime marraskuun vastaavassa koulutapahtumassa. En ole tragedioille kylmä, en todellakaan, mutta inhoan yli kaiken kahvipöytäspekulaatiota siitä, miksi näin kävi. Ennemminkin tahtoisin voida tehdä jotain konkreettista asianomaisten hyväksi, ja kun en juuri sillä hetkellä voi, suljen itseni ulos ja teen mieluummin jotain pientä hyvää siellä missä voin. Ainahan sitä voi jäädä kauhistelemaan, miten maailma onkin niin paha, mutta kun se jo on. Yritetään mieluummin nähdä miksi se on niin ja tehdään jotain, että olisi edes vähän vähemmän. Lamaantuminen ja turha kyseleminen pahan edessä on inhimillistä, mutta pitkään se ei saa jatkua, tai kukaan ei saa apua.

Pidetään huolta niistä, jotka ovat eri tavoin tässä lähellä. Pidetään huolta siitä, että nähdään merkit, kun menee huonosti. Pidetään huolta siitä, että kukaan ei jää yksin. Ollaan oikeita ihmisiä toisillemme ja annetaan läheisten tietää se. Silloin uskaltaa tulla sanomaan ikävistäkin asioista. Helppoahan se ei ole, mutta sitä on elämä. Ainakin se on aitoa.

Idealisti

Tällä viikolla on mielessä pyörinyt ahdistukseen asti kaksi aina uudestaan minua provosoivaa aihetta: talous ja politiikka.

TALOUS
Kuvitelkaa, että maailman taloutta johtaa liberalistinen kapitalistimaa, jossa kaikki on mulle tai konkurssi. Tieto todellakin lisää tuskaa, uskaltauduin periyhteiskuntatieteilijän ankarasta taloustiedevastaisuudestani huolimatta kansantaloustieteen peruskurssille, ja vähitellen ymmärrän jotain kysynnän ja tarjonnan päälle, markkinoiden manipuloinnista ja siitä leikistä, jolla hintoja nostetaan ja lasketaan. Ei ole kiva tunne se, kun asioiden karu totuus alkaa oikeasti valjeta. Aion kuitenkin kestää totuuden, sillä sanonnankin mukaan vihollisensa on viisasta tuntea. Sitäpaitsi, jos väitän itseäni yhteiskuntafilosofiksi, olisi uskottavampaa ymmärtää jotain tuosta järjettömästä voimasta, mikä ihmishengillä leikkii.

POLITIIKKA
Ei ole politiikka ihmiselle hyväksi. Ahdistun suunnattomasti, kun se alkaa vaikuttaa ihmisten henkilökohtaisiin väleihin, murtaa ystävyyssuhteita ja herättää epäluuloja kaikkia kohtaan. Maailmanparannus, yhteiskuntakeskustelut, linjojen setviminen ja arvojen punnitseminen, se, mikä on tärkeää ja mikä ei, oikeiden asioiden ajaminen - kaikki tuo on suunnattoman mielenkiintoista. Vaan jos se alkaa vaikuttaa siihen kenen kanssa ja kenen hiekkalaatikolla leikitään, kuka jätetään ilman ämpäriä ja kenen päälle oikein heitellään hiekkaa, minä voin pahoin. En halua valita puolia ystävieni välillä, jotka ovat vastakkain jonkin poliittisen kiemuran takia. En halua politiikan varjolla tehdä päätöksiä, jotka tekevät jotain pahaa ihmisille, joista välitän. Politiikka ei vaan voi mennä ihmisen yli, sillä silloin jokin muu kuin ihminen on voittanut.

IHMINEN
Ihminen keksi talouden, jotta olisi jokin mitta vaihtaa elintärkeitä tavaroita, kuten vaikka ruokaa ja vaatteita. Ei siksi, että olisi mahdollisuus sijoittaa ja huijata ja ottaa riskejä jotka ajavat toiset ahdinkoon. Ei jotta ne, jotka on ovelimpia ja rikkaampia voisivat käyttää toisia hyväksi.

Ihminen keksi politiikan, koska yhteisö toimiakseen hyvin tarvitsee jonkinlaisen järjestyksen. Ei, jotta sillä ajettaisiin omaa etua niiden kustannuksella, jotka uskovat liian hyvää toisista, ei jotta ihmissuhteet menisivät hajalle ja jotkut saisivat yhä enemmän valtaa toisten jäädessä ilman kaikkea. Ei jotta olisi pätevä tekosyy olla olematta inhimillinen.

Ihminen keksi talouden ja politiikan ja nyt ne tuhoavat ihmisen, koska ne saivat meidät uskomaan, että ihminen itsessään ei ole arvokas. Nyt me uskomme talouteen ja politiikkaan, ja nekin uskovat itse itseensä. Onhan se jo aivan vanhanaikaista uskoa enää ihmiseen.

Aamulla aikaisin

All the leaves are brown
and the sky is grey
I've been for a walk
on a winter day
I'd be safe and warm
if I was in L.A.
California dreaming
on such a winter day
(The Mamas and the Papas)


Kaipaan oikein isoa teemukia, jonka voisin täyttää lempiteelläni ja pitää lähellä lämmittämässä niin käsiä kuin sydäntäkin. Ikkunani edessä omenapuun hedelmät ovat ihan punaisia ja sisälle asti tuoksuu syyskuun loppupuolen viileä ilma, joka muistuttaa jostain tutusta. Heräsin aiemmin kuin yleensä, ja on juuri sellainen käpertymisaamuolo, kuin vain viileänä vielä vähän väsähtäneenä aamuna voi olla.

Kaipaan Muumikirjan sanoja: "Kuka lohduttaisi Nyytiä ja sanois vaikka näin: on yöllä pimeäkin pimeämpää, päivällä toisin päin." Sen onneksi itsekin huomaa aina uudestaan.

Pää syystuulessa

Ike tuhoaa Texasissa, Emeliina on uusi muotinimi, papit niittävät mainetta kirkkokiertueella ja Matti-hauki tarkkailee eduskuntaa. Kaikkea sitä oppii lehtiä lukemalla.

*************

Tänäänkään en keksinyt vastausta siihen, miksi pysähdyksiin jääneet rullaportaat täyttyvät hetkessä roskista, mutta sympatiseerasin kohteliaan seurallisia pikkutyttöjä hississä ("tätikin tuli hissiin, täti mikä sun nimi on?"), ja ratikkapysäkillä kuuntelin tuntemattoman mummoshenkilön elämänkuulumisia.

Odotetut leppoisat kaupunkikävelyt kirpeässä syysilmassa jäivät treeni- ja tapaamisviikonloppuna vähiin, mutta pääkaupunki eli silti ympärilläni. Maisemanvaihdos on aina hyvä juttu, vaikka käteen jäikin lähinnä rakkoiset varpaat, venähtänyt nilkka ja koreografinen luomisen tuska - sekä useampi ajatus siitä, miksi jotkut ihmiset tekevät vähän liiankin suuren vaikutuksen ja toiset taas ei ollenkaan.

Pää on uhkaavan sumuinen, vaikka toistaiseksi olen käyttänyt huhuttuun flunssa-aaltoon defenssikeinona kieltoreaktiota. Onneksi huominen täyttyy lähinnä paluujunamatkasta ja muutamasta toimistotunnista.

Arkiajatus.

Elämäni eläimet Yle Areenasta, puhdas koti, hyvin nukuttu yö, kuulumisten päivittelyä ranskalaisen ystävän kanssa, verokortin lähettämistä sinne, mistä tietää saavansa kohta palkkaa, suklaata ja teetä ja tieto siitä, ettei tänä iltana ole töitä. Lähes vapaa päivä keskellä viikkoa tekee hyvää, varsinkin kun viikonlopuksi on jo ohjelmaa. Tiedoksi vaan. Pienet ilot on parhaita.

Pakko mainita...

...että tuntuu se maanantai siltikin joskus pahalta, vaikka olisikin jo viikon toinen päivä. Kyllä hajottaa päätä, kun on asiakaspalvelutyössä, jossa päivästä toiseen ei pysty palvelemaan niitä jatkuvasti oven takana jonottavia asiakkaitaan itsestään riippumattomista syistä. Kun ei voi kuin hymyillä ja pahoitella ja kuunnella kymmeniä tarinoita siitä, kuinka tärkeää olisi jo saada se opiskelijakortti. Kohta ollaan siinä pisteessä, että jos vain voisin, menisin jo itse tekemään ne.

Suositukset tänään

Mondo.
Matkailulehti, jonka tilasin parisen vuotta sitten kaukokaipuuta lievittämään. Epäilin alkuun, että se saattaisi myös toimia päinvastoin ja vain lisätä matkallelähtöintoa, mutta joka lehden jälkeen fiilis onkin kuin olisi kiertänyt maailman. Hyvillä mielin pesiydyn punaisen sohvani syvennykseen ja lennän hyvin kerrottujen reportaasien siivin mantereelta toiselle.

Messu.
Sunnuntai on uuden viikon ensimmäinen päivä monen muun maan kalenterin mukaan. Käänsin oman pääni samansuuntaiseksi ihan psykologisista syistä joitain vuosia sitten: keskittyminen asian äärellä vie eteenpäin taas yhden viikon verran, eikä maanantai tunnu ollenkaan niin pahalta kun viikko alkoi jo päivää aiemmin vapaalla. Messun jälkeen bonuksena kuulumiset kaverien kanssa teekupin äärellä ja sukupolvien väliset jutteluhetket, kun mummot kihertävät sympaattisen papin perään ja kertovat tarinoita tosielämästä. Yhteys yläkautta usein lämmittää yhteydet myös täällä maan päällä.

Montparnasse.
Mahtava monitaideteos, jota olisi katsellut vielä toisenkin tunnin; hienoa oli olla todistamassa jälleen tanssikaverien lahjakkuutta. Oma kaipuu takaisin näyttämölle kasvoi taas ja inspiraatiota syntyi yhteen jos toiseenkin.

Kaikuja veden alta

Mainittava on vielä uusin syystunnelman tuoja. Sanat laulusta ovat tosin vasta puolikas, mutta itse voi sitten jokainen käydä kuulemassa kokonaisuuden. Kynttilätuikkuja olen sytytellyt iltaisin näiden sävelten soidessa.

Liike herää eloon kuin itsestään, kun musiikki on näin kaunista.

Joo, mä tiedän, on veden pinta kaukana
En nää pohjaan, en näe onko sen alla
Haukia tai haita
Jotka mut voi kerralla hotkaista

Mut sä näät pintaakin syvemmälle
Sä viet mukaan
Saat minut uskaltamaan sun kaa
Niin vaarallisesti
En oo koskaan mä sukeltanut

Veden pintaa keihään lailla
Halkoo hahmosi jäntevä
Sulava, varma
Vahva, vakuuttava
Vaikuttava

Niin sä viet varmalla otteellasi
Aina vaan kauemmas rannan
Turvasta ja mua huimaa ja pelottaa mut
Siinä sun äänes mua rauhoittaa

Sä saat mun salaisen voiman
Nyt heräämään enää
En tahdo piiloon mä juosta
En aina takertua, päästän irti nyt
Aion karata

Kuuletko kun veden alla mä
Huudan ääneen sen kaiken
Ihanan, vapauttavan
Janottavan, kiperän
Pelottavan, uuden
Siinä sun äänes mua rauhoittaa
(Emma Salokoski: Veden alla)

Mitä ajattelin tänään

Ylipitkän työpäivän lopussa on tyytyväinen, että sen on sentään jakanut sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa viihtyy ja tekee mielellään yhteistyötä.

Hirmumyrsky Gustav ei sittenkään tuhonnut New Orleansia. Katsoin pari päivää sitten uutisjuttua, kuinka kaksi miljoonaa ihmistä evakuoitiin kodeistaan. Väkisinkin tulee mieleen, että onneksi oma koti on paikassa, jossa mannerlaatat eivät kohtaa, saati erkane. Ja että miltähän tuntuu niistä, jotka eivät ole yhtä onnekkaita. Koti on koti, vaikka mikä järkkyisi.

Yksi parhaista asioista kotikaupungissani on kevään ja syksyn hämärtyvät illat valoineen, iltasoittoineen, rauhallisine katuineen. Iltalenkkiseuran kaipuu on yhtäkkiä yltynyt hurjaksi. Ei liene parempaa kuin parantaa maailmaa ystävän kanssa alla raikkaan iltataivaan.


Joskus tarvisi pään korjausta. Aion luultavasti syödä tiikerijäätelöä ensiapuun.

Elokuun 27.

Orkideani teki uuden varren, johon ehkä tulee kukkia. Myös oppilaalta kevätnäytöksessä saatu leikkokukka, joka kesti vedessä niin kauan että kasvatti itselleen juuret ja jonka siksi lopulta pelkkänä varrentynkänä huvin vuoksi istutin, avaa pientä uutta kukkaansa. Näin kylmän elokuun lopussa ei kai minkään pitäisi enää kasvaa ja kukoistaa, mutta ne tekevät sen silti. Olisikohan siinä asenne kohdallaan?

Odotan teen hautumista. Odotan että joku tulisi ja mullistaisi elämäni. Eipäs. Juuri nyt odotan että viitsisi jälleen kerran tarttua tuohon monisataasivuiseen tenttikirjaan. Välillä haluaisi tehdä jo töitä, eikä aina vain opiskella. Paitsi että teenhän minäkin töitä: eilenkin kehitin musiikin tahtiin uuden vatsalihastreenin, jota aion oppilaihini tänä iltana kokeilla. Tee työtä, jolla on tarkoitus.

Fakta: omistan niin paljon teetä, että jos joisin päivässä vain yhtä laatua, voisin juoda joka päivä eri teetä kuukauden ajan. Laskin ne äsken. MOT

Suuren urheilujuhlan tuntua

Televisiottomuuteni ei ole ihan niin ylevää kuin voisi toivoa; sen kerran kun nykyään kyseisen viihde-elektroniikkavälineen eteen pääsen, ilahdun ohjelmista, kanavista ja jopa mainoksista vähän liikaakin. Lähes totaalisessa olympiapimennossa oltuani (ja etenkin koko kesän kestänyttä yleisurheilupaitsiota kärsineenä) olen ottanut muita katselijoita kiinni parhaani mukaan, kun nyt viimeiset kaksi kisapäivää olen viettänyt kotikulmilla. Ja minä elän mukana. Tippa on linssissä joka kerta kun kaikkensa antaneet urheilijat onnistuvat ja epäonnistuvat. Ihan sama minkä maan lippu ja laulu kajahtaa, tunnen suurta ylpeyttä ja urheilujuhlaa jokaisen palkintokorokkeella seisovan mukana.

Ihmisten inhimillisyys ja sympaattisella tavalla lähes hellyttävä pienuus suuressa maailmassa näkyy tällaisissa tapahtumissa. Nykyteknologiasta, huippuinnovaatioista, massoista ja tuotannoista viis, yksi vanhimmista ja suurimmista keksinnöistä on kuitenkin se, joka saa vielä 2000-luvunkin sydämet sykkimään: kun olympiatuli leimusi Pekingin kisastadionin yllä, se kertoi kaikelle kansalle, että täällä tapahtuu jotain suurta. Ja kun katsoin olympiakomitean ylpeitä setiä odottamassa puheenvuoroaan loppuseremonioissa, en voinut olla ajattelematta, kuinka he ovat valinneet solmion värejä ja sovitelleet pukujaan vaimojensa katseiden alla, kuinka he ovat miettineet tätä hetkeä etukäteen ja olivat he kuinka päteviä hyvänsä, jonkun pieniä poikia vain kuitenkin. Sanokaa mitä sanotte, ei siitä vain pääse yli, että me olemme niin totaalisen inhimillisiä. Koneiden ja laskelmien aikana olemme yhä eläviä ja kuolevia ihmisiä, eikä meidän niin sanottu tieteemme osaa kertoa sanaakaan siitä, miksi ja miten olemme täällä. Puoliksi virtuaalitodellisuudessa eläviltäkin suurimmat tunnekuohut heltiävät vasta, kun vaaditaan hikeä, verta tai kyyneleitä, eikä mikään voi sittenkään koskettaa niin paljon kuin aito toinen ihminen.

***

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Lettuja olisi pian tarjolla ja kotipihalla tuoksuu juuri leikattu ruoho.

Pitkän päivän iltana

Kävin purkamassa vuodenaloitusangstiani balettitunnilla ja elämä tuntuu taas kevyemmälle. Kaikenlaisten aktiviteettien alkaminen uhkasi mennä liialliseksi säätämiseksi, johon en itse voinut vaikuttaa, ja läpi koko täyden päivän olin suunnattoman huonolla tuulella. Minut on naurettavan helppoa saada stressaamaan siitä, että yritän tehdä kaikille erilaisille osapuolille hyväksi, oli se miten mahdotonta tahansa ja halusin tai en. Inhoan turhaa säätämistä yksinkertaisista asioista. Elämä kun vaan on, ja se on ihan kivaa jos sen antaa olla. Aina ei voi voittaa ja yrittääkin pitää tietysti välillä, mutta harva asia tässä länsimaisessa arkipäivässä kuitenkaan tappaa, jos ne vaan osaa laittaa mittasuhteisiin. Vaan eihän tuota aina itsekään tietysti osaa, vaikka kuinka paasaisi. Onneksi on balettitunnit.

Sain osakseni joskus hilpeitä katseita, kun ilmoitin tiiviin aikataulun ja pitkien kokousten jälkeen kavereille, että lähden nyt purkamaan agressiota balettiin. (Etenkin miespuoleiset) ystäväni luulivat, että se oli vitsi. Vaan toiset nostaa rautoja, minä väännän tenduta. Tärkeintä lienee keskittyminen johonkin tuttuun, fyysiseen suoritukseen, jossa saa haastaa itsensä ja antaa kaikkensa. Kuntosalilla, sen pari kertaa kun sinne olen joskus vuosia sitten joutunut, tunnen itseni totaalisen avuttomaksi. En osaa kuin polkea pyörää paikallaan, sen monimutkaisempiin laitteisiin kun tarvisin yksityiskohtaisen manuaalin ja/tai henkilökohtaisen valmentajan viereeni. Sen sijaan asetun mielelläni kerta viikkoon tangon ääreen, käännän jalat aukikiertoon ja aloitan reilun tunnin mittaisen urakan peilin edessä. Se on missä kukakin on kotonaan. Minä olen hionut pliétäni balettisaleissa jo syksystä 1989.

***

Tanssista kun kerta tuli puhetta, pohdin tänään myös työmetodejani. Olen ollut aamuna jos toisena treenaamassa ja suunnittelemassa tulevan vuoden tuntejani, vaan homma on ollut niin takkuista, että eilen koko päivän ja illan pyörittelin vielä opetussuunnitelmiani, vaikka ensimmäiset tunnit oli jo tänään. Iltasella lettukesteiltiin naapurissa ja kotiin palattuani paine keskeneräisistä sarjoista oli hyvän seuran ansiosta hiipunut taka-alalle. Niinhän siinä sitten kävi, että keskiyöllä keittiössä soittimessa pyörivät lainaamani levyt uudestaan ja uudestaan, ja yönälkään keitetty lautasellinen ruispuuroa kädessäni jammailin uusien biisilöytöjen tahtiin. Suunnitelmavihkoni täyttyi huomattavasti nopeammin kuin päiväsaikoihin, ja tämän aamun treeneissä ei ollutkaan enää mitään ongelmaa kehittää sarjoja loppuun. Mikähän yössä meitä oikein inspiroi?

While drinking rhubarb tea on an autumnly day.

More new stuff. I put a picture up, a picture of one of my windows. This is because philosophers are those whose task is to show what others cannot see clearly: the doors, the windows, the open spaces out there, out of the dark and into the sun... At least if we take Plato's cave example literally. It is a huge responsibility and a life's work, while I often have the impression I just manage to confuse others and myself, too. Cannot stop thinking though.

Also because I like this slice of my appartment more than any other. The corner that makes me feel home.

***

I get lost in wikipedia regularly. The amount of information packed in there is unbelievable, and have opened my eyes for many things my high school history/geology/society/... books never managed to. This morning I got stuck with China. Did you ever consider how there is actually only one country between Finland and China? It is true Russia is such a vast area one cannot even comprehend. However, it is also just one common neighbour between finno-ugrian rye bread and mandarine duck. The world is so small and so overwhelming at the same time. And I so want to know more about it.

***

Yesterday I borrowed a few impressively big books loaded with heavy philosophy issues and I am sure I looked very dignified carrying them in my arms back home. Here they are now, waiting for me at the corner of my desk, and I am still trying to make up my mind on which one I would use my next week and a half's desperate attempt of studying - even though I couldn't be less motivated for exams just yet.

In the meanwhile I search through the wonders of the world and write my blog in all peace and harmony of mind.

Muutos

...ulkoasussa. Ei ehkä lopullinen, mutta hetkeksi jälleen. Kun piti huvikseen säätää kerran keskiyöllä nörttipuuhissa. Jos on uusia väriehdotuksia Ajatuksille, kertokaa. Minä tunnetusti tykkään vaan ruskeasta.

Tänään orientoiduin alkavaan tanssilukuvuoteen opejen koulutuspäivässä. Loppuviikon teen toimistotöitä ja suunnittelen tulevia lehtijuttuja. Monitoimifreelancer palaa arkeen.

Arki on sitäpaitsi hyvä asia. Tai elämä on. Arki on vain nimi, jonka todennäköisesti jotkut byrokraatit keksi, ettei ihmisillä olisi niin kivaa töissään. Nii.

Numeromaniaa

Aamutv:ssä oli vieraana numerologi, joka selitti kuinka nimi ja syntymäaika vaikuttavat elämäämme. Olemuksemme niin sanotusti kutsuu oikeita numeroita ja kirjaimia luoksemme, ja siksipä hän uskoikin, että itseasiassa valitsemme nimemme.

Keltään ei tietysti voinut mennä ohi naimisiinmenobuumi päivämääränä 080808, ja kiinalaisille se oli uutisten mukaan aivan erityisen onnekas päivä, vieläpä kun kahdeksikko on kyljelleen käännettynä äärettömyyden symboli. Sen sijaan kuolemasta muistuttavaa nelosta ei löydy edes kiinalaistalojen kerrosnumeroista.

Numerologiasta en oikein perusta, mutta en väitä, etteikö numerot olisi kiehtovia; pitkän matematiikan 13 kurssia lukeneena sain todellakin osani niistä. Numeroiden äärettömyys kiinnostaa rajallisen ihmisen rajallisia aivoja: kukaan kun ei voi kertoa, mikä on viimeinen luku, jos ykkösestä järjestelmällisesti lähtee laskemaan. Tai kuinka käyrä voikaan loputtomasti lähestyä nollaa. Pisteitä on loputtomiin, ja jokainen meistä on jossain pisteessä koko ajan... Alkaa melkein huimata, kun näihin pohdintoihin vaipuu.

***

Jos kiinalainen taikausko huvittaa, voin kertoa faktan länsimaisesta numeroiden mahdista: ainakaan Lufthansan koneista ei löydä istuinriviä 13. Vaan kukapa sillä haluaisikaan matkustaa.

Falling slowly

And in English. I was just talking of languages with a friend and so I cannot pass the fact my second language has been completely neglected - even though I never made any promises about that, just said I would write based on the feeling I have. Some things are easier and more natural in English, some in Finnish. Lately I guess I've been more of the Finn.

I've seen so many movies during the past two weeks, ever since I made a great discovery in the city library. Technique-wise I am so last century you cannot believe, and I guess no one is surprised to hear my over-loaded bookshelves have one shelf completely full of VHS-cassettes. More than half of them are movies recorded from TV some ten years ago, the rest are dancing videos of shows I've performed in or shows I saw on TV. Of course I also have a VHS-player, connected to my otherwise unusable TV, and hereby I have been enjoying of the feeling of finding perfect access to every VHS they own in the library (and it's a lot), always free for me to borrow. For sure, DVD has much better quality of picture and more guarantee for its funcionability, but one is ready to give up on some of these post-modern comforts in the name of the nostalgic feeling.

Once: a movie to see. However, not if you're cynical, or action-horror-movie freak, or music-hater, or something else, but surely none of you who read my stuff are anything of the sort. Not that I would care if you were, I think it's great if very different kind of people can still communicate succesfully, despite their likings. Anyway, even seeing the trailer makes me feel better now. Or listening to the music in it, which I've done, by the way, most of the time I've been at home this weekend. Yeah yeah, this is so girly for sure but I am a girl after all, and thus forgiven.

I feel, too, I am falling slowly, not completely sure to what, but definitly to something better than what the past year had to offer. It's ok, life is. With my VHS's, and computer disks and books and musics and projects and Gilmore Girls' and friends and thoughts and foamings about stuff and studies and criticisms and ideas... and love, too. I have a warm heart, you know. A complicated but a warm one.

Next I hope I will fall to sleep. Tomorrow I also start falling back to the normal life, after being quite on holidays for one month. I'll be working again with international students; somehow I am stuck with them, always in a way or another - and I have nothing to complain.

Ja tänään paistaa aurinko.

Angsti vaimenee onneksi usein musiikilla ja hyvillä unilla ja aamulla pannukakkuja paistoi jälleen idealistinen nuori filosofi, joka uskoo voivansa sittenkin muuttaa edes jotain tässä maailmassa, ajatuksen voimalla.

"Mörköjä ja poliiseja o n olemassa. Ja kuiluja joihin voi tipahtaa. Voi paleltua kuoliaaksi ja lentää ilmaan ja pudota järveen ja saada luun kurkkuun ja vaikka mitä."
(Muumipeikko)

Kun aatteenpalo ahdistaa

Joskus käy niin. Kun tuntuu, ettei oikein koskaan voi tulla ymmärretyksi, tai että turhaan sitä yksinänsä vaahtoaa, että on maailmassa vaan niin paljon kaikkea muuta ja ihmisten elämät vaan niin täynnä jo kaikista arkisista asioista, että miksi sitä kukaan oikein jaksaisikaan enää kiinnittää huomiota johonkin niin isoon kuin vaikkapa yhteiskuntaan, mille ei kuitenkaan oikein voi mitään. Miksi sitä jaksaisi yrittää katsoa laajemmalle, kun ihmisilmät on luotu näkemään vain muutaman metrin kerrallaan?

Ja mitä ihmettä minä teen, aloitan kuudetta vuottani filosofian opiskelijana? Julkipuolella ehkä pidetään fiksuna, mutta salassa jokseenkin kuitenkin maailmasta vieraantuneena.

Maailmanparantajilla on kovat ajat. Toisaalta meitä on paljon, ja teoriassa meitä jopa kuunnellaan. Puhua voi ja keskustella, myötäilläkin, mutta kun filosofit alkavat toimia, muut tulevat toppuuttelemaan. Ja katso, eiväthän läheskään kaikki filosofitkaan jaksa olla enää maailmanparantajia.

Ehkä alkaa iskeä tosielämä vasten kasvoja, kun vihdoin toivoisi tekevänsä jotain sen avulla, mitä on opiskellut nämä vuodet. Törmää oikeasti faktaan, että ehkä se onkin liikaa muille, ehkä itseään on turha kutsua yhteiskuntafilosofiksi, jos haluaa tulla ymmärretyksi. Akateemisissa piireissä saattaa kohdata jonkinlaista arvostusta, mutta heti yliopiston kynnyksen toisella puolen epäilyt heräävät. Kiva että hahmotat kokonaisuuden, mutta parempi kuitenkin että pysyt kirjastossasi.

Suututtaa. Ihan turhaan ehkä, mutta suututtaa silti. Onko tässä pakko alkaa opiskella vielä jotain käytännöllisempääkin, jotta yhteiskunnasta löytyisi paikka sille, joka osaa ajatella omilla aivoillaan? Kun luulee löytäneensä ehkä avaimia joihinkin ongelmiin, mutta kukaan ei kuule tai ota tosissaan. Kärjistän hurjasti, mutta oma on blogini.

Miksi yrittää ymmärtää yhteiskuntaa, miksi yrittää tuntea historiaa, miksi yleensä lukea tai ajatella mitään? Putkimiehiä tarvitaan kuitenkin enemmän, ja heidän työnsä jälki sentään näkyy heti. Itseasiassa meidänkin kylpyhuoneessa olisi tarvetta yhdelle. Alashuuhdeltu Kant kun tuskin laittaisi viemäriä toimimaan.

Vaahtoan minä silti, tietenkin, mutta joskus kaipaisi niin paljon edes pientä vastakaikua muulta maailmalta. Vaan kenellä olisi aikaa pysähtyä ajattelemaan?

Ensemble, c'est tout.

Well, the rain keeps on coming down
It feels like a flood in my head
And that road keeps on calling me
Screaming to everything lying ahead

And it's a winding road
I've been walking for a long time
I still don't know
Where it goes
And it's a long way home
I've been searching for a long time
I still have hope
I'm gonna find my way home
(Bonnie Somerville: Winding road)

***

Jostain syystä teki mieli sanoa, että odottelen tässä syksyä. En kuitenkaan. Odotan vielä, että kesä tekisi hetkellisen comebackin, sillä ihan tarpeeksi koko ensi talven varalle ei vielä aurinkoa ja lämpöä tunnu saaneen. Toisaalta, riittääköhän mikään kesäauringosta lähtevä lämpö siihen, mitä kaipaan? Siihen, mitä kukaan meistä kaipaa. Ei varmaan. Odottelen ehkä sittenkin jotain muuta.

Yllä olevat laulunsanat kaikuvat päässä, kun katseltiin äsken naapurissa suosikkileffaani Garden Statea. Toivoa lienee aina lopulta, vaikka välillä ahdistaa enemmänkin (ja välillä vähemmän), kun ei oikein tiedä mihin ja miten on menossa. Viikonloppu on ollut hyvä ja tuntuu, että alkaa sittenkin olla voimia suunnitella syksyn töitä tulevalla viikolla.

***

Tuleeko maailmanloppu meidän aikanamme; saako niin kutsuttu sivilisaatio sen, mitä on kerjännytkin, jo lähivuosikymmeninä; voiko yksi ihminen mitään mihinkään vaikuttaa; mitä Amerikka ja Kiina ja Lähi-Itä meille oikein tulevat tekemään; onko Suomi sittenkään niin hyvä ja demokraattinen maa kuin uskotellaan; kenestä tulee seuraava presidentti (täällä tai muuallakaan); milloin tajutaan, ettei tieteestä olekaan jumalaksi; kaikkia näitä ollaan pyöritelty ystävieni kanssa viimeiset pari päivää. Eihän tuo valoisalta näytä, jos niin kuin politiikkaa lähtee tosissaan pohtimaan, mutta päätin silti jo kauan sitten, ettei nihilismiin vaan voi vaipua. Ehkä oma kädenjälki näyttää toisinaan surkean pieneltä ja oma jalanjälki tällä kutistuvalla maapallolla suhteettoman isolta, mutta jos kokonaan lopettaa yrittämisen, mitä jää? Siinä on aatteen ja palon ja suklaafilosofian alku.

Garden Staten ohella myös Amélie on suosikkejani elokuvien joukossa. Monella tavalla minä (ja useat muutkin) samaistun tuohon outoon tyttöön hieman eksyksissä elämässä. Olen ajatellut alkaa Amélien tavoin arkipäivän hyväntekijäksi. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä suurin osa meistä on sellaisia tavalla tai toisella. Välillä on vaan rohkeus hukassa, kun pitäisi toimia tai sanoa jotain ratkaisevaa, ja se on se, mihin haluaisin vaikuttaa jatkossa. Tai niin kuin Garden State: joskus sattuu niin paljon, mutta se on sentään elämää. Pitää uskaltaa elää.

***

Meinasin ihan tosissani lopettaa blogini pari päivää sitten, mikä lie kirjallinen itsetuhovietti päällä. Se kuitenkin herkiää, kun käy naapurin koiranpennun pureskeltavana. Pakko kertoa jonnekin siitä, kun on käsivarret syvillä naarmuilla, ja silti vaan pitää tuostakin otuksesta kovasti. Kertoa, että tiedän minäkin, jos jostakusta muustakin vaikka tuntuu siltä myös.

Että yhdessähän täällä ollaan, hamaan loppuun asti.

Palasia viime viikoilta

1. Kulttuurienvälistä ystävyyttä.
Kun menen Ranskaan, ystäväni on ostanut minulle juustoa ja kurkkua aamupalalle, ja valkoisen peruspatongin sijaan kokojyväistä. Kun hän tulee luokseni, vaihdan ruisleivästä vaaleampaan ja etsin kaupasta marmeladeja ja pieniä jälkiruokia joka aterialle. Ruohonjuuritason kulttuurienvälistä yhteisymmärrystä.

2. Tapahtui Pariisin metroissa.
Kyynärpäätaktiikkaa, huonoa ilmanvaihtoa, ruuhka-ajan sardiinitunnelmia, vaunuun sisälle pistäyviä katusoittajia, jälkiruoka-crêpes'n syömistä, euroopansinisenä hohtavan Eiffel-tornin ohi ajamista, puisen hyllyn muuttamista asunnosta toiseen; lompakko täynnä pieniä kapeita lippuja.

3. Iltapäivä Jardin de Luxembourgissa.
Laukkuun hyvä kirja ja vesipullo, matkalla mukaan boulangerista ostettuja pikkuherkkuja. Ohi tenniskenttien, kiljahdusten ja naurun täyttämien lasten leikkipaikkojen, polkuautoratojen ja petangueta pelaavien vanhojen herrojen; Senaatin ja geometrisesti leikattujen puiden väliseltä alueelta kaksi vapaata tuolia (yksi istumiseen, yksi jaloille ja laukulle). Kulmien kurtistelua amerikkalaisille turisteille ja poliisin nappaamille nurmikontallaajille.

4. Lentokenttäelämää.
Myöhässä olevia koneita, ukkosmyrskyjä, turbulenssia pilvimuurin sisällä, lennonvaihtoja ja aikataulumuutoksia; vierustovereina saksalainen matkustelijapariskunta, japanilaisia liikemiehiä, lentopelkoinen latinopoika; minikokoisia vesipulloja, ovensa sulkevan kahvilan viimeinen patonki, lentokonetortellineja, stuertteina kaljut identtiset kaksoset; eksymisiä keskelle japanilaista koululuokkaa, keskelle suomalaisia turisteja, keskelle Euroopan suurinta lentokenttää. Välitilatunnelmaa ja aikaa lukea kansainvälisiä sanomalehtiä.

5. Latvian valkoiset hiekkarannat.
Merenrantakävelyissä on se huono puoli, että jossain vaiheessa on pakko tehdä päätös kääntyä takaisin. Ympärillä kilometreittäin valkoista pehmeää hiekkaa, hypnotisoiva merenpauhu, valtavat rannoilla lepäävät vesilinnut, yksittäiset auringonottajat, vapaudentunnetta ja paahdetta kirkkaansiniseltä taivaalta niin paljon kuin pää vain kestää.

6. Riian kesä.
Heinäkuisena lauantaina vanhankaupungin joka kulman takana on kirkko ja joka kirkon edessä kuvia ottamassa hääpari. Mukana kuvissa puluja, leivänmuruja, mukulakiviä ja kiinnostuneita turisteja.

7. Kotiinpaluu.
Parhaimmat ystävät, lettukestit, maailmanparannusta. Kun kotona odotetaan, on ilo tulla takaisin.

Viri viri tööt tööt.

Ihan pakko oli vielä tuo mainita ennen lomalle lähtöä. Eilen se löytyi ystävän vanhoista vihkosista, minkä jälkeen olen väkisinkin hihitellyt sille milloin missäkin. Voi elämä mitä sanontoja sitä onkaan ollut.

NYT on työn alla ollut artikkeli kirjoitettu ja palautettu, koti siivottu, vaatteet ja tuliaiset pakattu ja tämä tyttö lähtöä vaille Ranskassa. Au revoir!

Almost on holidays

It is one great feeling to sit down in front of my laptop without being guilty of not-studying. The exam came and went by, no brilliant world-changing replies today I am afraid but at least some usual theories at the end of the essay about how to make our society a better place.

After exam I found myself in downtown, strolling about in shops and making discoveries: a summer jacket of sixty euros for only five, books by Politkovskaja and Coelho, some naan-bread and mango soap. Pretty well for a spontaneous shopping tour.

One week from now and I'll be landing to Paris Charles De Gaulle once again, quite exactly one year after the last visit. I do enjoy my life in Jyväskylä at the moment but I would not feel whole without these possibilities to live my more international life as well from time to time. There is something about being again the Finn, the foreigner myself, too; talking in languages, making notes of those little things that make my normal every day life and that of my French friends' similar and different at the same time. Feeling that there is so much more to this world than just my campus life at home, more than just the way I am used to do everything, and when I am somewhere else I can feel to be a part of it all. It is the feeling of certain freedom, having other things to think about than at home, seeing life in a little different perspective. It is in no way easier life and even with good friends not without occasional cultural controversies but it is more open, more viewable, more seeing the real thing kind of a position I feel to have. There is no better or worse, it is just simply different - and essentially one part of me.

Before France I've got a couple of things to do, and time to see some friends and to pack, and then I am off. After Paris it will be another trip to Latvia with my family and I am already looking forward to see the Baltic neighbours for the first time. Think it is time to let the blog have its holiday too, and you as well. Have a good and sunny one, wherever you are!

Teema

Sanat ei riitä kuvaamaan, kuinka kauniilta näyttää vaniljajogurtti suklaanruskeassa Teema-kipossa.

Eilisiltaisissa grillajaisissa yritin herättää yleistä keskustelua aiheesta mitä on tuli. Ystäväni lopulta pyysi paikalla ollutta fyysikkoa selittämään asian minulle, mutta lopputuloksena oli entistä hämmentävämpi keskustelu siitä, mitä on ilma, sähkö ja elektronit.

Sain tänä aamuna kaksi rokotusta ja molempikätisyydestä ei ole mitään hyötyä kun kumpaakaan ei tee mieli käyttää. YTHS:n terveydenhoitajatäti oli kuitenkin ihmisläheisen ammatin sisäistänein ihminen, jonka kanssa olen asioinut ja se pelasti muuten vähän väsähtäneen päivän. Kantaneeko inhimillisyyden voima sitten huomisen tentin yli, jää nähtäväksi.

Kant, Schlegel, Fichte, Hegel...

...täällä maailman levottomin yhteiskuntafilosofi lukemassa tenttiin. Onneksi sentään sataa ja onneksi teevalikoimani on todennäköisesti kaupungin laajimpia, onneksi imuroitavaa riittää ja onneksi kaverit matkustaa niin paljon, että reissublogeja on luettavaksi tuntitolkulla. Ei pääse käymään aika tylsäksi kun katselee kirjaa pöydän kulmalla ja miettii kuinka mielenkiintoista olisikaan hallita kaikki tuo tieto.

* * *

Aikani kuluksi muutama palanen tosielämän filosofianopiskelijan arjesta.

Luennoitsija piirtää liitutaululle hatarahkon ympyrän.
-Tässä olisi nyt tämä todellisuus

Opiskelija: -Mulle tulee vieläkin tästä mieleen modernismi.
Luennoitsija: -Ei se mitään, ei meistä kukaan ole täydellinen.

Luennoitsija opiskelijoille: -Tämän teorian mukaan en olisi ollenkaan varma siitä oletteko te siinä. Toivon kuitenkin kovasti, että olette.

Luennoitsija kurssin alussa: -Kurssin aikana pohditaan erityisesti kysymystä siitä, mitä on totuus. Vai haluaisiko joku kertoa sen meille nyt heti?

* * *

Back to idealism, realism, criticism, scepticism, materialism, naturalism, transcendentalism, absolutism, subjectivism, mechanism, objectivism...

Dance dance dance

Lisää blogi-itsepohdintaa. Tajusinpa tässä päivänä eräänä, että en ole koskaan kirjoittanut tanssista juuri mitään. Suurin syy lienee, että pidän monet maailmani mieluusti erossa toisistaan - mikä kuuluu kirjoittamiseen, kuuluu siihen, ja tanssijana olen jotain muuta. Toinen on ehkä se, että en jaksa uskoa lukijakuntaani niin laajaksi, että joukosta löytyisi niitä, jotka jaksaisivat kovin paljoa lukea peilin edessä kasvaneen perfektionistin tanssilöpinöitä. MUTTA koska olen itse löytänyt aivan uusia maailmoja eri blogien kautta, nyt sitä tanssiasiaa kuitenkin vähän; you've been warned.

Olen käyttänyt tanssiin elämästäni 19 vuotta, mikä on prosentuaalisesti aika suuri osuus. Sanon usein, että en ole koskaan oikein harrastanut mitään, kouluaikaista pianonsoittoa lukuunottamatta, ja jossain määrin se on totta, sillä tanssi ei ole ollut harrastus pitkiin aikoihin - voisi ehkä sanoa sitten ala-asteen. Nykyään se on suureksi osaksi myös työtäni ja lähestulkoon ainoa ala, johon minulla CV:ni perusteella on päivänselvästi työkokemusta. Kun on tehnyt jotain tiettyä asiaa yli kolme neljäsosaa elämästään, siihen syntyy väistämättä symbioosi. Tanssiminen on minulle pitkälti hengittämistä: välillä sitä tuskin huomaakaan, mutta yritäpä vain lopettaa.

Vietin juuri neljä päivää intensiivikurssilla, kun Jyväskylään harvinaista herkkua toi mahtava opettajapoppoo Suomesta, Ruotsista ja Perusta. Olen treenannut elämässäni noin yhdeksää tanssilajia, mutta silti tänä viikonloppuna onnistuin kokeilemaan paria aika uutta ja outoa. Dancehall ja street dance eivät edelleenkään ole ihan sitä ominta tyyliäni, eikä edes latinosambat ja -salsat, mutta kurssin showjazz-opettaja räjäytti tämän teknisen nykytanssijan ja irkkuopen pankin, eikä nyt auttaisi muu kuin päästä tekemään lisää lisää lisää. Sitten Jyväskylään muuton en ole paljon muuta kuin lillunut, pyörinyt, kierinyt, kääntynyt ja vääntynyt, hionut välillä tekniikkaa ja sitäkin enemmän impronnut nykytanssiopettajien johdolla, ja tuo positiivisella tavalla agressiivinen ja tehokas jazz vei jalat mennessään, kun nyt pitkästä aikaa vanhan lempilajini kimppuun pääsin. En ole ehkä ihan yhtä cool kuin ne, jotka juuri tätä vain asiakseen tekevät, vaan jonkin verran cool silti.

Treenasin nyt neljässä päivässä varmaan enemmän kuin koko viime syksynä, keväällä oli jo tietoisesti otettava aika omille treenitunneille. Opettaminen vaatii vastapainoksi omaa rauhaa panostaa tanssiin, sitä että joskus saa olla tunnilla ilman että on vastuussa mistään muusta kuin itsestään ja omasta tekemisestään. Olisiko tässä jotain samaa kuin siinä että psykologien pitää itsekin käydä psykologilla... Inspiroivien tuntien jälkeen valvon nyt öitä kuunnellen potentiaalisia kappaleita päästäkseni suunnittelemaan lupaamaani koreografiaa tanssijoilleni Helsingissä. Voisinpa väittää, että tänä vuonna syksyn irkkukisat näkevät jotain funkimpaa.

Internet infoaa

Montesquieu, A.A. Milne ja Cary Grant ovat kaikki syntyneet 18. tammikuuta. Samoin minä, vaikkei wikipedia sitä maininnutkaan.

Jänniä paljastaa myös Väestörekisterin nimihakupalvelu. Se kertoi muun muassa, että Tarzan-nimisiä poikia on rekisteröity 1900-luvulla yksi, mutta Hilda-nimisiä jopa yhdeksän. Ja joskus 80-90-luvuilla on yksi tyttö saanut nimekseen Igor.

Sain taas yhden hyvän kirjan loppuun, ja nettilevottomuus iski keskiyöllä takkahuoneessa, kun koko muu talo jo nukkuu. Arvelin kuitenkin, että jollakulla sivuilleni eksyvällä saattaa olla samanlainen huumorintaju kuin minulla ja halusin jakaa nämä tiedot siksi nyt.

Siperiankurppa taitaa olla yhä Tohmajärvellä, kaukaisimmat bongaajat olivat saapuneet Briteistä ja Ranskasta asti. Tosin, Siperiasta oli tullut Suomeen myös tappajapunkki. Silti tekisi mieli matkata joskus Baikal-järvelle.

Sadas bloggaus

Juhannus ja isän grillikatos eivät suoranaisesti ole innostaneet opiskelujen edistämiseen, mutta yritys on hyvä, kuten nytkin. Kesäsade ropisee ruokailukatokseen, kun iltapäiväkahvin emännöinnin jälkeen toin jälleen itseni, koneeni ja paperini ulos. Ilmassa on aatetta ja paloa, mutta tällä kertaa ei ahdista vain yhteiskunta, vaan myös oma elämä. Tätä neljännesvuosisadan kriisiä on kestänyt jo hyvän aikaa koko kevään.

Haluaisin olla kirjailija, valokuvaaja, tee'län omistaja ja käsityöläinen. Haluaisin matkustaa, tehdä töitä jonkin järkevän hyväksi ja parantaa maailmaa. Haluaisin välillä tanssia kokopäiväisesti ja välillä rientää kriisialueille tekemään kaikkea mitä vain voidaan tarvita, haluaisin olla lämmin perheenäiti ja ylpeä kartanonhaltija. Välillä ahdistaa, että pitäisi jo tehdä ratkaisuja. Välillä tunnen itseni hurjan vanhaksi, koska tanssijoilla on niin tapana, enkä ole enää viidentoista.

Sitten katson K-70 -ohjelman loppukonserttia ja tajuan, että vielä kahdeksankymppisenäkin voi alkaa rock-laulajaksi.

* * *

Tosiaan sadas bloggaustekstini. Vastauksia ei ole vielä löytynyt, mutta kysymyksiä on varmasti enemmän. Hyvä niin.

Keskikesä ja keskittymisvaje

Jos minulta kysytään, kurppa lienee yksi sympaattisimmista linnunnimistä. YLEn uutissivun mukaan harvinainen siperiankurppa vetää väkeä Tohmajärvelle bongaamaan itseään. Minä taas tein joskus kauan sitten animaation, jossa oli rooleissa suklaakurppia. Nämä kaksi eivät tietysti liity toisiinsa mitenkään, mutta paremman puuttessa ajattelin infota asiasta täällä.

Tuulinen Jyväskylä jääköön taakse, tänäänkin tuli lähinnä paistateltua päivää Ilokiven terassilla ja hamstrattua mehuja lähikaupan remonttityhjennysmyynnistä. Pieni ja teollinen, mutta vehmas ja vihreä saarikaupunki kutsuu jälleen perhejuhannuksen viettoon. Jospa ne opinnot edistyisi siellä, isän grillikatoksen varjossa.

Neljä oikeaa ja yksi vasen

Lueskelin Vancouverin nettilehtiä ja silmiin osui The Vancouver Sunin juttu jo viidennestä irrallisesta ihmisen jalasta, joka on huuhtoutunut rannalle sitten viime elokuun. Tämä viimeisin eroaa edellisistä neljästä siinä, että se on vasen. Poliisin mukaan on normaalia, että tähän aikaan vuodesta ihmisen osia huuhtoutuu rannikolle, erikoisen tapauksesta tekee se, että kyseessä oli jälleen jalka. Poliisi arvelee, että jalan DNA:n tunnistamiseen saattaa mennä jonkin aikaa, sekä sen selvittämiseen, kuuluuko jalka jollekin kadonneeksi tiedetylle henkilölle tai onko se mahdollisesti pari jollekin näistä neljästä aiemmin rantautuneesta jalasta.

Uutinen kuulostaa täysin absurdilta kauhutarinalta, mutta sitä kai se teettää joskus, jos asuu Tyynenmeren reunamilla. Keski-Suomen järvet tuntuvat vaihteeksi aika mukavan vaarattomilta.

Google, joka ei kumarra ketään eikä mitään, on poiminut jutusta kaiken oleellisen ja mainostaa heti sen alapuolella korkokenkiä ja lenkkareita.

Today...

...I decided to change my bank, just had it enough even though I normally try to be patient (and also am too lazy to figure out all the paper stuff I should do for this kind of things). But sometimes we need revolutions, smaller and bigger. Thanks to my French friend who encourages me to show my "dark face" when needed.

...I did not study German idealism as I should have but made good plans for it for tomorrow. Back to our winter habits with my philosopher friend, we decided to meet at the library cafe in the morning. To make it differ from our ordinary studying together sessions, we'll take the summer into account and go out. Maybe the lovely scent of trees and blooms together with the ongoing chirpy chirp around us will help me to understand Heidegger faster, don't you agree?

...I learned two different ways to throw a frisbee. And liked it so much that I think I will attend the second beginners' class tomorrow. Since swords and fencing classes have still been avoiding me, this is at least a new summer hobby to learn.

...I read some blogs and wondered about all the things people ever decide to write about. Just to rebel I felt I should finish my blog right now. But no. Live and let live - write and let write. I write nonsense, too, but who doesn't like it, don't have to read it. Life is hard but at least simple.

...I finally got myself the tickets to go back to one of my favourite cities in the world. Paris, je reviens encore!

On tullut luettua vähän uutisia viime aikoina...

...ja tekisi mieli vaahdota jälleen muutamasta yhteiskunnallisesta epäkohdasta.

Ihminen vs. byrokratia -ottelua on taas käyty urakalla, kun on pohdittu käännytetäänkö vanha sairas nainen pois täältä, missä hänellä on ainoa tukihenkilö ja auttaja tyttäressään. EU:n ulkopuolisten perheenjäseniksi lasketaan vain puoliso ja lapset, mutta sellainenkin huomautus laissa oli, että jos henkilö on täysin riippuvainen omaisistaan, asia voidaan tulkita uusiksi. Lähes puhekyvytöntä vanhusta ei kuitenkaan pidetty täysin riippuvaisena, vaikkei kotimaassa olisi ketään huolehtimassa, ja koska sairaus johtuu "luonnollisesta iän tuomasta heikkenemisestä". Ja toki taustalla on myös pelko, että tulevat pian tänne muutkin joukolla nauttimaan Suomen sosiaalietuuksista. Tytär kuuluu kuitenkin kustantaneen kaikki hoidot tässä tapauksessa, joten tekosyy sekin. Kysehän on jälleen ihmisistä, toisista ihmisistä, oikeista ihmisistä, jotka on ihan samalla viivalla kuin minä ja sinä ja me. Joku hieman vaivaantunut virkahenkilö radiossa asiaa kommentoi, että viekää viestiä eduskuntaan, ei me mitään voida ja että kyllä tätä on yritetty tulkita ihan oikeudenmukaisesti. No ei. Tekisi joskus mieli alkaa virkahenkilöksi itsekin, se on varmaan vaan niin helppoa kun kädet on sidotut eikä tarvitse ottaa vastuuta mistään. Ei edes ihmisarvosta.

Toinen epäkohta: Lissabonin sopimus. Toistaiseksi ainoa sopimukselle punaista näyttänyt maa Irlanti on myös ainoa, jossa EU-sopimukset on altistettu kansanäänestykselle. Presidentti Halonen ei ollut tuloksesta yllättynyt ja kommentoi äärimmäisen fiksusti, että asia on vakava erityisesti koska Irlannissa päätöksen teki kansa, ei parlamentti. Vastaan äänestäneet eivät ehkä koe EU:n edustavan itseään niin kuin toivoisivat, ja tämän kaiken todistivat oikeaksi saman tien nuo armahat muiden maiden poliitikot, jotka alkoivat heti suunnitella, kuinka kiertää Irlannin vastustus ja jatkaa sopimuksen ratifiointia siitä huolimatta. Ja kukaan ei näe tässä moraalista ristiriitaa? Ei, kun pitää pelastaa EU kriisistä, jonka kanssa ei haluta tekemisiin. "Kyllä EU etsii kriisiin jonkin luovan ratkaisun, kuten aina ennenkin", toteaa Stubb. Politiikka on niin karannut tavallisten ihmisten käsien ulottuvilta, eikä kellään ole intoa sitä sinne päinkään palauttaa. Mutta pakko sanoa, että onneksi meillä on presidentti, joka näkee oikeita asioita. Jotenkin vaan pistää silmään, että tällä samaisella hetkellä kaksi muuta puoluetta ovat jo yhteistuumin ajamassa alas presidentin ulkopoliittista valtaa...

*************************************

Josko siinä olisi aatteenpaloa jälleen yhdeksi kerraksi kyllikseen. Palasin vihdoin keskiseen Suomeen perjantaina, ja löysin itseni vielä samana iltana tanssimasta djembe-rummuin säestettyyn reggaehen hassuissa, hiukan hippivaltaisissa pippaloissa. Lähdin alunperin vain katsomaan kämppiksen rumpuryhmän esitystä, mutta hauskaahan se oli. Pääkaupungista täytyy vielä mainita, että viimeisenä päivänäni siellä näin sekä Andy McCoyn että Apulannan. Ja minä olen oikeasti huono julkkisbongari. Toinen tosin olikin lavalla, ja toista taas olisi vaikeampi olla tunnistamatta. Mutta silti.

Omenapuun kukat on jo tippuneet ja Jyväskylään on tullut keskikesä. Huomenna on aika palata niin sanotusti sorvin ääreen, saksalainen idealismi odottaa.

Whatever tomorrow brings, I'll be there

Sitä käy ylikierroksilla, kun jotain normaalista poikkeavaa tapahtuu. Olimme illalla ystäväporukalla kalifornialaisbändi Incubuksen konsertissa. Huippuhan se oli, varsinkin alkuosa, pitempäänkin olisivat saaneet soittaa, ja vaikka ehkä outoa, sain inspistä jälleen tanssiin. On vain niin mahtavaa nähdä lavalla ihmisiä, jotka uskovat siihen mitä tekevät ja nauttivat siitä. Silloin melkein mikä tahansa menee läpi, arvostan vain niin paljon hienoa esitystä, kokonaisuutta, intohimoa omaan työhön.

Helsingin -viikkoni on tehnyt hyvää ja siksipä päätin jäädä vielä nyt konsertin jälkeenkin muutamaksi päiväksi, vaikka jostain absurdista syystä Jyväskylän yliopiston kirjastoa tulikin ikävä tässä päivänä eräänä. Uskokaa tai älkää, haluaisin jo päästä graduni kimppuun. Olen jotenkin ehdollistettu opiskelulle.

Ja haluaisin jo päästä tekemään lyhytelokuvia. Ideoimme filosofiystävän kanssa taannoin eräänä pitkänä kahvilatuokiona mahtavan yhteiskuntakriittisen elokuvan, joka pohjautuu Gettierin probleemia havainnollistavaan lammasesimerkkiin. Enempää en voi tässä vaiheessa vielä paljastaa, mutta tulkaa sitten katsomaan, kun kuljemme elokuvafestarilta toiselle palkintoja vastaanottamassa.

PÄÄkaupungissa

Helsingin rautatieasemalla tiivistyy modernin suomalaisen yhteiskunnan asukkaiden asenne. Kun MINUN kiireeni on tärkein, MINUN stressini suurin ja turhautumiseni ja odottamiseni vaivalloisin, kun MINÄ en nyt vain tänään jaksa näitä ympärilläni pyöriviä... niin mitä? No niitä toisia ihmisiä. Katsokaas elämää tämä vain on.

Huh. Viha-rakkaussuhteeni maamme pääkaupunkiin, synnyinkaupunkiini ja kolmanteen kotikaupunkiini nousee pinnalle, kun tanssi tuo minut tänne kesä toisensa jälkeen välillä pidemmäksi, välillä lyhyemmäksi aikaa. Kuljen päivittäin rautatieaseman läpi ja yritän parhaani mukaan luovia kiireisempien joukossa eteenpäin. Minähän en koskaan muista katsoa aikatauluja kun junat menevät niin usein, mieluiten kävelen korttelitolkulla, vaikka ratikatkin on keksitty ja kolmen minuutin välein kulkevaan metroon juoksemista hämmästelen aina uudestaan. Miltähän ihmisestä tuntuu elää päivästä toiseen, kun kärsivällisyys on niin tiukassa kuin täällä joillakin? Kun toiset ihmiset ovat vain taakka ja hidaste sille, että itse pääsisi eteenpäin omissa tärkeissä pyrkimyksissään? Mahtaa olla raskasta eikä ihme, että pinna on jo kireällä.

Kuitenkin, keskisuomalaisella maailmanparantajalla on useampiakin ystäviä ja kavereita täällä pätemisen luvatussa maassa, eivätkä he ole ollenkaan hullumpia, saati katso minua tai jyväskyläläistä aksenttiani oudosti. Maisemanvaihto tekee ihmiselle hyvää ja itsehän ei ympärijuoksemiseen tarvitse mukaan mennä. Vastarannankiiski kävelee tarkoituksella vähän hitaammin.

Nukkukaa pommiin menestyjät, lakatkaa hetkeksi pätemästä, ja nukkukaa hyvin!

Niin, ja kyllähän viha-rakkaussuhteeseen kuuluu myös se rakkaus. Pidän minäkin itseäni aina toisinaan joltain osin helsinkiläisenä.

Ei enää voikukanlehtiä

Ikkunani edessä omenapuu puhkesi valkoiseen kukkaan tänään. Valkoinen on hyvä väri muistella sitä, mikä ei enää ole vaikka juuri vielä olikin. Eilen menetin pienen, mutta hyvin rakkaan ystävän, joka kuoli aamulla syliini. Ei vielä osaa ymmärtää, kuinka jokin vain liukuu meistä lopulta muualle, eikä sitä voi pysäyttää. Voimaton ja avuton olo, liian pieni olo oli olla siinä, pienen kuolleen marsuni vierellä.

Tänään omenapuun kukat muuttuivat vaalenpunaisista nupuista valkoisiksi. Tänään äidin piti hakea meidät kotikaupunkiin ja meidän piti istua kotitalon pihalla ja nauttia auringosta ja tuoksuista ja tuoreista voikukanlehdistä. Sunnuntaina piti olla viisivuotissyntymäpäivä tuolle pienelle otukselle, joka tuli perheeseemme samana päivänä kun minulle aikanaan käytiin vuokraamassa ensimmäinen oma asuntoni Jyväskylästä. Viisi vuotta on pitkä aika ihmisenkin elämässä, ainakin vielä minun ikäisen.

Ikävä jää, ikävä jää meistä pienintäkin, kun sitä on rakastettu ja pidetty perheenjäsenenä. Kun se on ollut se, joka otetaan syliin kun kaipaa lämmintä läheisyyttä, jota ensimmäisenä tervehditään kun palataan kotiin, jonka hyvinvoinnista on huolehdittu ja huolestuttu.

Lähden kyllä tänään kotiin kuten suunniteltu, mutta jouduin tekemään matkan Lillin kanssa jo eilen. Siellä on nyt kaksi tyhjää isoa häkkiä, yksi hyvin jyrsimällä remontoitu pieni hirsitalo, paljon marsunruokaa jota kukaan ei enää tarvitse ja pihalla saavat rauhassa kasvaa voikukanlehdet, jotka olisivat ilahduttaneet kiharaviiksistä ystävääni. Pöydällä kukkivat eilen poimimani siniset lemmikit.

Kova maailma ei ehkä osaa ymmärtää, mutta sinua ei unohdeta, rohkea pieni Lillimarsuni.

Aatetta ja paloa

Viime aikoina on tullut pohdittua paljon taloudellista liberalismia. Useimmille lienee selvää, etten ole kyseisellä kannalla ja montaa ei ehkä epäilytä sekään, etteikö aatteenpalo iskisi helposti kun aiheesta tulee puhe.

Eilen keskusteltiin kouluarvosanoista ja etenkin käytösnumeroista. Kaikilla kilteillä tytöillä on tietenkin ollut kymppi, eipä tuota paljon tarvinnut kouluaikana edes miettiä. Opettajaystävämme valisti meitä, että nykyään pelkkä kiltteys ei enää riitä kymppiin. Jos olet rauhallinen ja siisti ja huolellinen, saat kasin. Jos viittaat ja autat muita, saat ehkä ysin. Kymppiin vaaditaan itsensä likoon laittamista, valmiutta esittää mielipiteensä, oli ne täsmälleen oikeita tai ei, esille tulemista. Ja kysehän on tosiaan lapsista.

Nousimme vastarintaan, entä jos oppilas on luonteeltaan ujo ja hiljainen? Tai entä jos dominoivammat, äänekkäämmät, luokan keskuudessa korkeaa mandaattia kantavat vievät muilta tilan sanoa oman mielipiteensä? Selittääkö opettaja perinteiselle kiltille, rauhalliselle ja tunnolliselle tytölle (tai miksei pojalle) että pahoitteluni, saat kasin (kuten aikoinaan pahimmat hulivilitapaukset), koska et markkinoi mielipiteitäsi luokan edessä? Edes ala-asteella ei saa enää olla rauhassa superhypertehoyhteiskunnalta.

Jo päiväkoti-ikäiset (eli periaatteessa kaikki jo alle vuoden ikäiset lapset) syötetään kahdeksasta-neljään -putkeen. Sama jatkuu pitkin matkaa kouluun ja sieltä opiskeluihin kunnes ollaankin jo työssä. Omia suurimpia haaveitani lapsuudessa (polvipituisten hiusten ja identtisen kaksoissisaren lisäksi) oli olla kotona päiväkodin sijaan. Elää välillä ilman tuota tasaisen tappavaa rytmiä, jota tuntuu olevan täydellisen mahdotonta vastustaa nykymaailmassa. Se on mahdotonta, koska ilman rahaa on mahdoton elää. Ilman rahaa ei voi asua, ei syödä, ei juoda, ei peseytyä, ei vaatettaa itseään, ei tehdä yksinkertaisesti mitään. Ilman rahaa! Ja mitä on raha? Paperisilppua.

Kerran utopisoitiin ystävän kanssa, että alamme omavaraisiksi. Perustamme yhteisön, jossa jokainen tuottaa jotakin välttämättömyystarviketta ja sitten niitä vaihdellaan reilusti keskenämme. No, pian toki tarvittaisiin jokin mittapuu, millä perusteella näitä vaihdoksia toteuttaa ja kohta oltaisiin, vaikka sitten oravannahkojen kautta, jälleen rahassa. Miten on mahdollista, että värikkäät paperinpalaset hallitsevat elämäämme, syöksevät ihmisiä ahdinkoon ja nostavat toisia maailmanvaltaan? Ja ahdistaa ettei tästä kapitalismista tunnu pääsevän eroon sitten millään.

"Ihmisarvo myydään tänään halvalla pois" lauletaan jossain, ja se on jo tehty, miljoonasti. Jos et istu markkinoihin, et istu elämään. Nyt se alkaa jo koulussa. Numeroilla ohjaillaan lapsia, jotka ottavat arvosanansa kovin herkästi, vertailevat niitä keskenään ja muistavat ne vielä pitkään jälkeenpäin. Jos jo ala-asteella annetaan ymmärtää, että vain suupaltit ja jatkuvasti omia näkemyksiään asiasta kuin toisestakin esille tuovat ihmiset ovat niitä, jotka ansaitsevat parhaimman osan, ei tämä nykyinen yhteiskunnan linja ainakaan paremmaksi muutu.

Ihmiset ovat erilaisia. Ihmiset ovat inhimillisiä. Nytkö halutaan lapsetkin (vanhempiensa lisäksi) polttaa loppuun stressaamalla, että kun et ole tarpeeksi pätevä ja pirtsakka? Se kun on niin trendikästä, tuo burn-out. Kyllä minäkin tiedän.

Jospa vain heitettäisiin markkina-arvo nurkkaan ja kaivettaisiin ihmisarvo kaapista. Jospa vain annettaisiin jokaisen olla erilainen, omanlainen, inhimillinen ja tehdä parhaansa ihan omista lähtökohdistaan. Jospa vain tukittaisiin joskus suut niiltä, jotka ovat jatkuvasti äänessä, ja kuultaisiin, mitä hyvää ovat löytäneet ne, jotka osaavat olla myös hiljaa.

Ja paasikset laulavat tuomissa.

Näin viime yönä unta, että Suomen unelmien poikamies (siis se tv-sarjan tyyppi) opetti minua tekemään emalikoruja. En oikein perustanut itse sarjassa mukana olemisesta, mutta halusin oppia käsityöläiseksi. Mistä ihmeestä näitä assosiaatioita oikein tulee?

Tein kyllä pari viikkoa sitten emalikorun ystäväni ohjauksessa, ja olen viime päivinä pohtinut käsityöläisuraa. (Ei huolta, käytännöllinen järkeni ei siihen ihan oikeasti kuitenkaan riittäisi, veikkaan.) Tänään luin vakuutusyhtiön lehdestä nuoresta kultasepästä ja olihan myös aikanaan se kahvimainos, jossa joku sympaattinen nuori nainen kultasi kirkon kupolia. Itsehän tosiaan kirjoitin tänään kandidaatin maturiteetin (kyllä, vuoden myöhässä) aiheesta auran käsite ja sen katoaminen taideteoksessa ja elokuvassa. Kyllä filosofikin tarvisi välillä jotain konkreettista, mistä ottaa kiinni. Olisi mahtavaa suunnitella koruja ja takoa rautaa.

Tälläkään viikolla luokseni jälleen muuttanut marsu ei opiskellut puolestani, ja niinpä saldo jäi maturiteettia lukuunottamatta aika vähäiseksi. Syyksi olemme jo parin ystävän kanssa arvelleet kevätlopahdusta. Töitä olisi vielä kasa odottamassa ja oikeastaan niiden tekemiseen menisi paljon vähemmän aikaa kuin niistä stressaamiseen, mutta kun ei vaan saa aikaiseksi. Vuosi on ollut pitkä ja tämä vuosi vasta pitkä olikin.

Tällä viikolla satoi lumipalloja; opin, että Lahden suunnalla on sanonta "paasiksista ei päivääkään", ja katselin muumeja ensi kerran sitten 1900-luvun. Viimeisin oli ehkä virhe, sillä lapsena ei tajunnutkaan, kuinka jäykkiä ja japanilaisia meidän ikiomat piirretyt muumimme ovat. Myös yhdennäköisyyden vuoksi (ruskeat silmät ja vaaleat hiukset) silloinen suosikkini Niiskuneiti oli nyt väistämättä kaikista rasittavin henkilöhahmo ("tahdon oppia keittämään, sillä olen tullut naimaikään, hihi!"). Kunpa voisin unohtaa futuristisen aikamatkan aavikolle ja hattivattien hehkuvat silmät, ja palata muistikuvaan lempeästä elämästä Muumilaaksossa, missä kaikki on kohdallaan eikä yhteiskuntakritiikille ole sijaa.

Naapurissa luvattiin jääkiekonkatseluseuraa. Tai minä kai olen se seura, naapurit ehkä sitä kiekkoa katsovatkin. Oli miten oli, suuntaan sinne.

Vappuamista

Ja niin alkoi toukokuu.

Vappu on tunnetusti ehkä turhimpia juhlia mitä Suomi ja maa päällään kantaa. Tänään keksin jotain uutta sen vieton mahdollisesta syystä. Jätän suosiolla väliin politiikan, työväen ja muutkin aatteet, kaikkihan tietävät kumpaan suuntaan minä kallistun eikä se edes ole tässä pointtina - vaikka (asiaankuuluvista) vappupuheista pidänkin. Niitäkin kuultiin tänä vappuna onneksi pari.

Eilen taisi olla se päivä kun olin ensi kerran ulkona lyhythihaisissa. Kämppiksen kanssa suunnattiin kasvisravintolaan lounastamaan ja meksikolaisiksi pukeutuneet Amazing Race Jyväskylä -kisailijat huutelivat meille señorinaa Voionmaankadulla.

Tänään istuttiin tuntikaupalla Harjun päällä kuten kaikki muutkin ja syötiin, pelattiin ja nautittiin auringosta. Kevät on saapunut, lähes kesä, ja se jos mikä antaa aihetta juhlaan. Teoriani kuuluukin, että suomalaiset eivät tiedä kuinka päästää ulos nuo pakahduttavat ilon ja hämmennyksen tunteet, jotka valtaavat kun pitkän ja pimeän talven jälkeen koittaa taas valoisa ja lämmin aika, ulkoilma ei olekaan enää jäätävä vihollinen ja luonto tuoksuu ja näkyy huumaten kaikki mahdolliset aistit. Vapulle ja juhlalle on siis selvä markkinarako.

Tämä vappu oli vastoin yleisiä odotuksiani positiivinen. Piknik, ystävät, kesäinen ilma ja tiukan opiskeluputken jälkeen sopivasti tulleet pari lomapäivää olivat hyvä yhdistelmä. Sisustin minikokoista parvekettakin hieman ja siellä jos missä kelpaa nyt lukea maailmanmatkailulehtiä. Loppuilta sujui hilpeissä merkeissä etsien sadan ja neljän muistikortin joukosta aina niitä kahta samanlaista naapuritalon hyvien ystävien parvekkeella.

Alkaa vihdoin tuntua taas siltä että ei vain hengitä, vaan myös elää. Mahtava on auringon voima.

Weltschmertz

Kävin tänään kirjastossa, nimenomaan kaupunginkirjastossa, hyvin pitkästä aikaa. Ajanjaksoa kuvaa se, että kun yritin lainata automaatista kirjan, kuului kova piip. Viime keväältä oli jäänyt enemmänkin sakkoja maksamatta, eikä auttanut kuin käydä kassan kautta. Rahoitan tahtomattani kirjastojen toimintaa vähän liikaakin, mutta onhan se toisaalta ihan hyvä kohde. Ei tosin ehkä osu kirjaston ensitarkoituksen kanssa ihan yksiin.

Kirjastossa käyminen tekee hyvää mielelle ja sielulle. Selailla kirjoja kaikessa rauhassa, paljon tilaa, paljon hyllyjä, joiden välissä seikkailla, lukemattomia maailmoja ympärillä avaamista odottamassa. Mukaan olisi tarttunut montakin, jos en olisi järkeillyt, että kotona kirjahyllyssä odottaa yhä useampi avaamaton omakin, joita ei niitäkään ehdi lukea. Aina vaan tekisi mieli hamstrata lisää. Kirjat tekevät kodin.

Kaupunginkirjastossa oli meneillään kansalaisopiston näyttely, jossa oli esillä huonekaupalla eri tekniikoin tehtyä kuvataidetta, veistostaidetta, valokuvia, käsitöitä, käyttöesineitä ja vaikka mitä. Vaikutuksen tekivät muun muassa itsetehdyt suuret kaappikellot. Sellaisen kun joskus saisi kotiinsa aikaa mittaamaan, tulisi mukavan vanhanaikainen tunnelma. Myös valokuvat, jotka oli otettu itsetehdyillä neulansilmäkameroilla innostivat osallistumaan heti seuraavalle vastaavalle kurssille. Niitä katsellessa unohti hetkeksi ajan ja paikan. Ajattelin, että haluaisinkin ammattivalokuvaajaksi.

Olen viime päivinä pohtinut, olenko ihan väärällä alalla. Sinänsähän filosofina ei voi olla väärällä alalla, kun ei tavallaan ole alalla ollenkaan. Arvostan suuresti saamaani koulutusta ja toivon kaikesta sydämestäni, että osaisin sitä joskus myös käyttää. Samalla näen kuitenkin, kun ympärilläni ihmiset valmistuvat ja menevät töihin ja tietävät suurinpiirtein minne ja miten ja itse on yhä hukassa kuin ei olisi koskaan edes aloittanutkaan. Koko ajan mielessä on miljoona suunnitelmaa ja unelmaa ja ajatusta siitä, mitä ehkä haluaisi tehdä ja millä tavalla, mutta tuntuu, että kaikkeen tarvittaisiin silti jokin muukin koulutus kuin tämä yhteiskuntafilosofin, johon jo pian viisi vuotta elämästäni olen käyttänyt. Palopuheissa filosofiystävien kanssa nostamme itsemme kaikkien edelle - me sentään tiedämme jotain elämästä ja ajattelusta - mutta vähemmän aatteellisina hetkinä ahdistumme kollektiivisesti, kun mietimme, ettei meistä oikeasti koskaan tule mitään, minkä kukaan muu kuin me itse ja se pieni porukka laitoksellamme ymmärtäisi. Hienoja yritysideoita tosin ollaan viime aikoina heitelty, ja minäkin, kahden yrittäjän tyttärenä ja ikuista epäyrittäjyyttäni vannoneena, olen sitä toisinaan taipunut pohtimaan.

Haluaisin tehdä jotain hyvää ja hyödyllistä sillä kaikella, mitä vuosien ajattelu on opettanut ja vielä ennen valmistumistani ehtii opettaa, haluaisin käyttää hyväksi kaikkea sitä maailman näkemisen ja kysymisen taitoa, tehdä jotain konkreettista maailmanparannuksen eteen sen sijaan, että vain bloggaan ja lobbaan pienissä piireissä. Pelkään, että filosofian papereilla, vaikka kuinka pitäisin sitä yhtenä yliopistomme parhaimmista mahdollisuuksista, ei kukaan edes halua minua työhaastatteluun. Ja vaikka haastatteluunkin pääsisin, joku leveämmin hymyilevä vie aina lopulta paikan, koska en ole tarpeeksi kova pätemään ja markkinoimaan itseäni. Niin on jo käynytkin.

Filosofi ei kuitenkaan voi heittää pyyhettä kehään. Maailma kaipaa parantajaa. Olo on kuin muumipapalla.

Tänä keväänä tekisi jälleen mieli alkaa esikoiskirjailijaksi.

Aamukahvia

En saanut illalla unta ja lueskelin Eero Balkin ja Tapani Kärkkäisen toimittamaa Kadonnutta kahvilaa etsimässä. Se on kokoelma tarinoita kahviloista Keski-Euroopasta, tarinoita heiltä, joiden elämä kulki tietyn kahvilan elämän kanssa rinnakkain. Kirjailijoita, toimittajia, taiteilijoita, poliitikkoja, Wienistä, Prahasta, Krakovasta, Triestenistä...

Kahvila on paikka niille,
jotka haluavat olla yksin mutta tarvitsevat sitä varten seuraa.
Se on turvapaikka niille, joiden on tapettava aikaa,
jotta aika ei tappaisi heitä.

On rauhallinen sunnuntaiaamu, ja elämä haluaisi vihdoin voittaa sen, mikä pimeästä talvesta vieläkin kummittelee. Linnut laulavat jo omenapuissa.

Chocolat, olé!

Amerikan Yhdysvalloissa oli tehty tieteellinen tutkimus, josta Keskisuomalainen uutisoi tällä viikolla pienesti, mutta silmiini arventenkin osuvasti seuraavaa:

"Suklaakuuri ei tee terveestä yhtään terveempää. Puolentoista kuukauden kuuri flavonoidipitoista tummaa suklaata ja kaakaota ei tee tervettä ihmistä yhtään terveemmäksi, käy ilmi yhdysvaltalaistutkimuksesta. Aikaisemmat tutkimukset ovat vihjanneet flavonoidipitoisen kaakaon ja suklaan parantavan verisuonten toimintaa. Yhdysvaltaisten tutkimuksessa 41 yli 60-vuotiasta miestä ja 60 naista sai kuuden viikon ajan päivittäin 37 grammaa flavonoidipitoista tummaa suklaata ja runsaat kaksi desilitraa kaakaojuomaa tai suklaata ja kaakaota, joissa oli vain vähän flavonoideja."

Tutkimuksessa selvisi, että syke oli hieman korkeampi näillä flavonoidipitoisempaa suklaata saaneilla kuin vertaisryhmällä, muita vaikutuksia ei juuri huomattu. Hauskinta jutussa oli kuitenkin ilmaista suklaansyönti tietellisesti (huomatkaa ironia, käytän sanaa tieteellinen jo toisen kerran) grammoissa ja nestepitoisen suklaan annostelu desilitroissa. Vastaavia vitsejä olen lähipiiriltäni kuullut aika ajoin, minulla ja suklaalla kun nyt sattuu olemaan kohtalaisen läheiset välit. Harmillista sinänsä, ettei suklaansyöntiä voi tämänkään jälkeen perustella terveysvaikutuksilla, mutta olihan tutkimuksesta aiheelleen omistautuneen bloggaajan tehtävä huomio.

Kotini eteisessä tulijaa tervehtää pienellä liitutaululla teksti Chocolat, olé! Ensimmäinen on ranskaa, jälkimmäinen ehkä espanjaa (mikäli mitään). Perimmäinen tarkoitus on kuitenkin kaksoismerkitys, jonka voi foneettisesti tulkita maitosuklaaksi ja kirjallisesti hurraahuudoksi suklaalle. Kaiken lähtökohtana on maitokahvi, joka ranskaksi kirjoitetaan café au lait, mutta lausutaan [kafe o le]. Gilmoren tytöissä Lorelai (ja minä tosielämässä joskus nuorempana) uskoi juoman tulevan espanjasta, "café, olé!" Näin meillä.

Ruoan jälkeen minun on yleensä saatava jotain makeaa, edes ihan vähän. Ilokivessä vihreä minttutee ja Fazerina -suklaapatukka ovat lähes ehdoton jälkiruokayhdistelmä, jota etenkin hallitusvuonna toteutin kohtalaisen usein. Pienissä piireissä käsitteet syntyvät nopeasti. Olen kuullut useammin kuin kerran JYY-kavereilta, että joku teki lounaan päälle "piiamariat".

Joskus pohdin, onkohan maineeni suklaansyöjänä saavuttanut jo kyseenalaisen asteen. Toisaalta, onhan se hyvä että jostain tunnetaan.

Pellejä, TV-taisto ja metafysiikkaa.

Luin uutisotsikosta "arpajaispeleille haetaan 18 vuoden ikärajaa", että arpajaispelleille. Huomautin tästä ystävälle, joka koki saman lukihäiriön välittömästi. Epäilimme syyksi Saimi Nousiaisen ylirajattuja kirkkaanpunaisia huulia juuri äskettäin katsotussa Suomen huippumalli haussa -ohjelmassa. Pellet jää päälle. Vaan olisihan se aika hupaisa ajatus että arpajaispellejä on. Saati että niille haetaan lakimuutoksella ikärajaa.

Pakko toki kommentoida, että minulla taikka ystävälläni ei tietenkään ole enää TV:tä, joka näkyisi. Netti-tv onneksi palvelee silloin kun on ihan pakko katsoa turhia ohjelmia ja ahdistua siitä, kuinka moneen junaan meitä oikein mahtuukaan. (Tai taitoluistelua, joka on ehdoton suosikkini kaikista penkkiurheilulajeista.) Digiboksia vastaan taistelen yhä, ja toisin kuin olen luullut, se ei olekaan ihan pelkkä tuulimyllyottelu. Viikonloppuna kuulin filosofiseurassa, että meitä on enemmänkin ja asia on ollut ihan esillä mediassa. Mahtavaa.

Pääsisiköhän metafysiikan tentistä läpi, jos epäilisi koko tenttisalin olemassaoloa? Olisi myös hienoa, jos tenttikirjan olemassaolo olisi juuri nyt kyseenalaistettavissa. Ei auta, metafysiikkaa saa (ja pakollisen tentin alla pitääkin) opiskella, vaan ei soveltaa käytäntöön. Tästä valtio meille maksaa.

Nukkukaa pommiin menestyjät, tämä tyttö lähtee vielä hetkeksi nominalismin ja realismin innoittavaan maailmaan. (Jonna Järnefeltiä mukaillen.)

Artistic try-outs

Rainy evening of the rainy day. Tired of metaphysics. Listening to the music by Nina Ramsby and Martin Hederos made me feel Swedishly poetic and behold: I am expanding my language repertoire. I made a poem in Swedish, not in my own words though but using only the names of their songs on two albums. And here it goes:


*****************************
och nu gör ingenting ont
jag har en vän

kanske jag kommer hem
när ingen visste
alla som jag glömmer
innan klockan slagit tolv

hon går nu
stänger min dörr
jag vet en dejlig rosa
med ögon känsliga för grönt
****************************

Pretty good, eh? :)

That fresh rain feeling

There's something about rainy mornings, drinking tea in front of a window to the fresh and gloomy weather, knowing it's spring and listening to Bruce Springsteen's Streets of Philadelphia... The goal of the day is to sit in the library and study study study.

This kind of mornings remind me of the summers of my childhood, those eternally long two and a half months of freedom between each school year. Many a June was like this: rainy, a little cold, and we did not really know what to do with all this free time we suddenly possessed. With my sister we built comfy small huts under tables, coloured picturebooks for hours and listened to cassettes. Favourite hobby was to make up new role plays and games and one great way of spending time was to list all of those up and vote which one we wanted to play next. We each had two votes: one for each hand. Occationally at the end of the long voting process we had been worn out by the overwhelming democracy of our sisterhood and did not play anything at all... Around Christmas I was going through my drawers in my old room at home and found some of the numerous little notebooks filled with these lists, among them poems, small stories, memories, notes, apologies and bursts of childish anger. We were only two but at times the temperament we had could have been enough for at least a couple more.

Now, off to the card shop. A small joy before spending the day with Heidegger and/or metaphysics.

Joutui sampi tulta.

Aurinko paistaa sisälle ja pöydän ääressä ei voi istua kun ei ole millä varjostaa. Mahtavaa silti nauttia lämmöstä ja valosta jälleen. Olin tänään tennareissa ulkona ja se jos mikä on maininnan arvoinen asia.

Lähes olin muuttamassa kaupungista, mutta tilaisuus meni ohi ja aloin itseasiassa tuntea näiden pohdintojen aikana suurta kotipaikkarakkautta Jyväskylää kohtaan. Kyllä se varmaan Pariisi on seuraava asuinkaupunki, kotimaan sisällä ei hirveästi muut kuin tämä Keski-Suomen sydän puistoisine kampuksineen houkuta, ainakaan tällä hetkellä. Tai no, merenrannat synnyinkaupungissani toki, mutta onneksi lokkeja on täälläkin ja iso plussa on niiden eteläistä Suomea pienempi koko. Kauppatorin rannassa joskus melkein pelottaa polvenkorkuisten kirkujien keskellä.

Töitä töitä töitä... sivutoiminen taiteellisen työn tekijäkin joskus leipääntyy, viidelle ryhmälle kun suunnittelee kuvioita ja askeleita ja etsii musiikkeja ja yrittää pitää homman jotenkin kasassa, alkaa toivoa että se kevätnäytös olisi jo täällä. Nyt on kuitenkin vähän inspiraatiota. Ja monta omaa luovaa projektia tuloillaan taas :)


P.S. Otsikon alkuperä on väärinkuullussa pääsiäislaulussa, jota kämppiksen kanssa naurettiin eilisiltana. Haluaisin tavata sen, joka on muka tämän biisin alusta asti oikein ymmärtänyt.

About books.

I love my bookshelf. It's like my own private bookstore in which, by the way, I can and preferably will spend at least one hour when I happen to enter in. Fullfilling of my perfect downtown-day in Helsinki is to spend a peaceful, un-rushed hour or two in the Academical Bookshop, as I did once again last weekend when I was there. Occationally I shop clothes and stuff too, like any other girl, but even more I am unavoidably attracted by the large English fiction section of this particular store. One more Jane Austen left with me the shop that afternoon and brought one more reason to stand in front of my bookshelf in the middle of the night when I cannot sleep.

I love my bookshelf and I tend to stand for quite a while sometimes in front of it, just watching my books. It's like reading all of those at the same time again, and the feeling is a resemblance of the one I get while wandering about in bookstores. I don't like snobbing with my books and readings, and my small collection includes everything from Dickens to Torey Hayden, from Noam Chomsky to J.K. Rowling, from Cuban revolution to old-fashioned girls' novels, and like mother her children, I love them all however fashionable and intellectual or non they are in the eyes of those who know things. The fish of the opposite shore (is that not a great translation for a "vastarannan kiiski"? Just made it up.) in me makes sure I do not go with the flow even in my readings - I have not yet read Hotakainen's Juoksuhaudantie, just because it was so extremely popular at the time I went to writer's school; and hey if somewhere, there one was suppoused to know all the books that were in. Well I wasn't. Maybe the hype has faded by now, though, so I could finally check it out. After all, Finlandia-rewarded books should be read by someone wishing to be a writer someday, no?

I read way too little and feel helplessly unsophisticated when talking to some of my friends - like the one who owns a bookshelf of several metres and literally has books from floor to ceiling in it and still cannot fit everything in. Or another one who read everything important before she even graduated from high school. I spend a lot of time thinking about reading when I should just get myself into it. Not because I would be obligated to do it though, just because I really want to.

And so, when I cannot sleep, I stand in front of my bookshelf in the middle of the night. No mind so sad or full of thoughts that could not be comforted by a succesful combination of ink and paper in covers.