Hier bin ich wieder.

Neljäs viikko uudessa keskieurooppalaisessa asuinkapungissani alkoi yhtä kylmänä ja tuulisena kuin edellisetkin. Arkijutustelu sujuu jo kaupan kassalla ja paikallinen small talk työpaikan käytävillä, suurehkon taiteilijaopiskelijakommuunin päädyssä sijaitseva oma huone kolmimetrisine kattoineen ja koristeleikattuine ovineen tuntuu jo lähes kotoisalta ja päivittäinen metroverkostossa suhaileminen menee rutiinilla. Uusi kaupunki, kulttuuri, kieli, maa, jopa uusi outo (mutta vielä väliaikainen) status ei-opiskelijana vievät kuitenkin yhä energiaa niin, että jälleen muistaa, miksi vaihto tai yleensä mikään väliaikainen pitempi oleskelu ulkomailla, saati yleensä oleskelu missään muualla kuin juuri siellä, missä juuret ja tärkeät ihmiset ovat, on parhaimmillaankin tavallaan järjetön ja julma inhimillinen kokeilu elävillä ihmisillä. Kerran sitä testattuani tiedän jo paremmin; tällä kertaa ajattelin olla suurempia asettumatta.

Sen sijaan ajattelin kuitenkin nauttia, alkuviikkojen koomasta vähitellen herätessä, kolmen euron baletti-illoista, loputtomista linnoista ja taidenäyttelyistä, leipomoista ja ehkä vielä pian tulevasta keskieurooppalaisesta aurinkoisesta keväästä. Ja sitten kun koittaa jälleen se päivä, kun töiden jälkeen iskee kieli- ja kulttuuriväsymys, eikä halua enää lausua yhtä ainoatakaan Grüssgottia, voi käpertyä peittojensa alle (koska altbau-taloissa on luonnollisesti paitsi huono eristys, isot ikkunat ja huonosti lämpiävät korkeat huoneet, myös ei-toimivat patterit) ja ottaa yhteyden kotimaahan. Kiitos nykytekniikan ja halpojen lentojen, tässä Euroopassa puolikkaani on yllättävän lähellä sitten kuitenkin. Und das Leben ist ganz mf.