Nostalgy...

...so very familiar feeling for me as many of those who know me know. I feel nostalgy for almost everything, for even places and times I never lived or saw. I feel nostalgy when hearing music from the 60´s, can you believe it of a person who barely is old enough to remember even from 80´s more than a kindergarten. But I do. And I never hoped nothing more than an invention of a time machine.

Right now, or well for a year right now I have felt nostalgy for my exchange time. Some of you may have got a bit too much of Canada at some points, I am sorry for that and only excuse to be given is that even it has been a lot, yet I never told even half of all that I thought about it. It was simply a very good time of life.

This morning I went to swimming. Very recommendable hobby. I live fairly close to the swimming hall and planned for this a year, I hope it won´t take another year to go again. It is hard to imagine anything more relaxing than to float on your back, ears under water so that you do not hear a thing but the soothing sound of water going about. I am a poor swimmer, really, and all the elderly ladies and gentlemen having a morning swim went past me, some with a speed. But swimming pool for me is not for exercice, at least not for speedy exercice. I get soon tired if I need to swim the normal way (because of my poor arms or my poor technique or don´t know what) and even though I try that once in a while, I love to let my much stronger legs give me the easy speed and just float away under the morning sun coming down from the windows. This is what a student with stressing life needs... very recommendable hobby as said. Hopefully more than once a year.

Liminaalielämää liian korkean taivaan alla

Walter Benjamin oli kiinnostunut kaupunkielämästä. Hän puhui flâneureista, ohikulkijoista ja sivustaseuraajista, jotka elävät muiden keskellä kaupungissa katsellen kaikkea hieman sivusta. Olen toisinaan tuntenut olevani samanlainen. Olen aina ollut enemmän sivustaseuraaja kuin ainakaan yliaktiivinen osallistuja. Katselen mielelläni ihmisiä ja huomioin heistä pieniä asioita, miten puhuvat, miten liikkuvat ja elehtivät, kuinka käyttäytyvät missäkin tilanteessa. Toisinaan keskellä isoakin ystäväjoukkoa olen tuntenut itseni yhtäkkiä yksinäiseksi ja sivulliseksi, kun on havahtunut seuraamasta muita, olemasta itse oikeastaan millään tavalla osallinen. Sellainen yksinäisyys voi olla hyvää tai huonoa, riippuen tilanteesta. Usein tuntuu, että tuollainen yksinäisyys on myös itse luotua, ehkä tiedostamaton, mutta silti oma valinta.

Ollessani kävelyllä ei mikään ole parempaa kuin pysähtyä hetkeksi ja katsella vain ympärilleen. Silloin on parhaimmillaan jonkinlainen flâneur-olotila, jossa on yhtäaikaa osallinen kaikesta ympärillä tapahtuvasta ja silti vain sivustaseuraaja. Oikeastaan tuntee olevansa enemmän kotonaan kuin oikeasti kotona ollessani. Ehkä siinä hetkessä tiivistyy jokin vapauden tunne, jota on vaikea saavuttaa ollessaan itse jossakin todella. Tuntuu hyvältä olla hetken ajan "ei-missään" ja silti jossain.

Tähän liittyy viime viikolla oppimani ajatus liminaalitilasta, jota kuulin mm. Alvar Aallon käyttäneen arkkitehtuurissaan. Liminaalitila on se tila, kun on matkalla jonnekin, ei enää alkupisteessä, ei myöskään päätepisteessä, ja tästä seuraa vapauden tuntemus. Pohdimme tätä tänään filosofiystäväni kanssa. Muistan tämän vapauden kokemuksen jo lapsuudestani. Kun olimme muuttaneet Helsingistä Keski-Suomeen, kävin sisareni kanssa usein lomilla Helsingissä isovanhempien luona. Muistan jonkun junareissun, jonka tein yksin, ehkä noin 11-vuotiaana, Jyväskylästä vanhempieni lähettämänä pääkaupunkiin, jossa mummi oli vastassa. Yhtäaikaa minua jännitti ja huolestutti, olinhan ihan ylihuolehtivainen lapsi, mutta samalla muistan pohtineeni sitä kummallista tunnetta, kun toivoin matkan vielä jatkuvan hetken pitempään. Istuessani junassa, ei varsinaisesti missään sillä hetkellä, olin vapaa ja mielikuvituksen siivin saatoin olla ihan missä vain, menossa ihan minne vain.

Filosofitoverini esitti että samaisen liminaalitilan huumaavan vapauden saattaa kokea myös ihan vain kävellessä vaikkapa koulusta kotiin päin. Olen tätäkin joskus miettinyt. Senhän voi tuntea jos sitä vain havahtuu ajattelemaan, mutta kuitenkin se kestää vain niin kauan kuin tila on todellinen. Jos matkaa tahallaan pitkittää kävelemällä kodin ohi siinä kohtaa, kun oikeasti olisi pitänyt kääntyä pihaan, lumous on poissa.

---------------------------------------------

Liian korkean taivaan alle taas mä leirini teen,
minä tulen sytytän ja hiljaa itken kyyneleen.
Nämä tulet tämän maan ei tulta sieluun saa,
niin kuin muisto siitä maasta, jossa meitä ootetaan.

(Juha Tapio: Minun ikäväni näyt)

Mitä on elää liian korkean taivaan alla? Elää taivaan alla, mutta sellaisen taivaan joka on korkealla, vähän liian korkealla ollakseen ihmisen tavoitettavissa. Elämme taivaan alla, luodulla maalla, jossa ei ole ikävä kuin ylös. Josta ei ole muuta suuntaa kuin ylös, mutta se ylös on liian ylhäällä. Ehkä koko elämä onkin yhtä suurta liminaalitilaa matkalla täältä sinne. Siksi liian korkea taivas tekee niin surulliseksi toisinaan.

Sivistyksen puolesta

Kirjoitin uusimpaan ylioppilaslehteemme eli Jylkkäriin ylioppilaskuntatoimijan kolumnin, JYYpään. Ajattelin sitten sen julkaista täälläkin. Se on idealistin ja nykymaailmassa hieman ahdistuneen filosofianopiskelijan (sekä ylioppilaskunnan hallituksen kv-vastaavan) ei ehkä kaikilta osiltaan vakavasti otettava puhe sellaisen yliopiston puolesta, jossa sivistys ja yhteiskunnan kehittäminen on yhä tärkein päämäärä. Markkinataloudelliset aspektit eivät kuulu minun yliopistooni. Se ei ole ehkä realismia, mutta pakkohan sitä on ylläpitää, kun taas taloudellisen näkökulman kannattajien mielestä minun koulutukseni on turhaa. Epähyödyllistä ja tuottamatonta. Perustuu pelkkään sivistykseen, kriittisen ajattelun opetteluun ja historian tuntemukseen. Vielä meitä ei ole sentään pois potkittu. Jos uhka tulee, heitän heitä Aristoteleella. Filosofithan ne keksivät koko laitoksen.

-----------------------------------------------------------------------------

Sivistystä (yli)varjelemassa

Kevät tuli, lumi suli, kansanedustajaehdokkaat sanoi puli puli.

Mitä sanovat valitut edustajat ja tulevat ministerit? Ainakin opintorahaa tullaan korottamaan ja opiskelijan tulorajoja nostamaan. Joululahja on ehkä myöhässä pari kuukautta, ellei pari vuotta, mutta kiltit lapset jaksavat odottaa. Kiitos niin kotiväelle kuin muillekin tällä matkalla tukeneille!

Ihan niin mukava paketti ei tullut kansainvälisille opiskelijoillemme. Kompromisseja on tehty puolin ja toisin, ja pahin näyttää olevan vasta edessäpäin, mutta ei tuleva kokeilu silti mieltä lämmitä. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusta on korkea sivistys ja maksuton koulutus, mutta logiikka menee jotenkin niin, että jos tätä sivistystä liian avokätisesti tuhlaa, se loppuu kesken. Ne, jotka onnekseen ovat osuneet EU:n alueelle asumaan, kuluttavat sitä kohtuullisesti. Ne taas, jotka sattuvat tulemaan EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta, ovat suurempi riski. Ottavat sivistyksen ja vievät täältä pois. Onhan syytä sentään laittaa lasku perään.

Filosofina paasaan aina kokonaiskuvan näkemisestä. Kansainvälistyminen on tavoite, jota toistellaan. Lukeepa hallitusohjelmassa, että pyritään nopeuttamaan kotouttamista ja parannetaan ulkomaalaisten opiskelijoiden työnsaantimahdollisuuksia samalle tasolle suomalaisten kanssa. Nämä ovat konkreettisia ja oikeita keinoja matkalla tavoitteeseen. Ongelmaksi muodostunee se, kuinka näitä kotoutettavia kansainvälisiä opiskelijoita tänne enää saadaan, kun suomalaisessa maisterintutkinnossa on hintalappu. Sehän ei ole mikään uusi kilpailuvaltti.

Halutaanko todella kansainvälistyä, vai halutaanko vain eurooppalaistua? Toistaiseksi vaarattomalla vyöhykkeellä ovat yhä eurooppalaiset opiskelijat. Heistä suomalainen sivistys saa edelleen laajempaa vastaanottomateriaalia kuin lukioidemme kasvatit. Heistä saa myös taattua laatua, eurooppalaista henkeä. Suomi kansainvälistyy turvalliseen suuntaan ja huhu suomalaisesta sivistyksestä kulkeutuu kuulumisten mukana opiskelijoiden kotimaihin.

Kuinka hyvinvointia levittävälle sivistykselle voidaan laittaa hintaa? Suomalaisessa yhteiskunnassa on monta asiaa, joita ihaillaan muualla maailmassa. Jos hyvinvointimme perusta on koulutus, jota täällä jaamme ja saamme, eikö sen juuri soisi leviävän laajemmallekin?

Ihminen, aava ja rannikko

Neljä vuotta sitten, sinä samaisena vuotena, jolloin elin kirjoittajana Pohjanmaalla, kävin vanhempieni ja sisareni kanssa Wienissä tapaamassa ystäväperhettä, joka asui silloin siellä. Oli hiihtoloma, eli helmi-maaliskuun vaihde, kotona vielä lunta ja pakkasta, mutta Keski-Euroopassa jo kevät vihersi ja aurinko oli lämmin. Lähtöä edeltävänä iltana isäni oli tullut minua Jyväskylään junalle vastaan, ja kotimatkalla autossa soi hassu kappale.

Lauloin tuota samaista kappaletta vielä samana iltana siskolleni, joka tietenkin heti lähti mukaan juttuun. Hänkin tiesi sen, se oli Zen Cafen uusi biisi Ihminen. Oudot sanoitukset ja tiukka rytmi jäivät päähän. Koko lentomatkan Müncheniin hyräilimme tuota kappaletta, ja vielä kun olimme vuokra-autolla ajaneet yöpaikkaamme Linziin, josta jatkoimme seuraavana aamuna Wieniin, ja olimme jo syvällä siskonpedissä peiton alla ja kello oli ehkä yksi yöllä, vielä silloinkin kuiskailimme "kello käy, kello käy, kello käy..."

Paitsi että kappale on hassu ja outo, siinä on paljon ajatusta.

Sinä olet ihminen, muistatko,
sinä olet aava ja rannikko,
sinä olet tuulia latvoissa,
natiseva silta ja nauloja,
sinä olet ihminen muistatko?

Aina sitä ei tahdo muistaa, että on ihminen. Että on vain ihminen. Että on ihminen.

Aina ei tahdo jaksaa, ei tahdo kuulla, ei tahdo tuntea mitään, tahtoo vaan olla ja elää eteen päin, tuntematta, kuulematta, kuuntelematta, näkemättä ja tietämättä mitään muuta kuin sen, että jalat vieläkin osuvat maahan ja hengitys kulkee sisään ja ulos. Ihminen on heikko ja sittenkin niin vahva, että vaikka mitään ei tuntisi, mitään ei enää päästäisi sisään tai ulos, silti vielä sydän lyö niin kuin kello käy, kello käy, kello käy...
------

Kun palasimme Wienistä, minulla oli kolme viikkoa kirjoitusvapaata koulusta, tarkoitus oli työstää romaanikäsistäni. Olin tehnyt yhden suunnitelman, mutta pari kappaletta sitä jo kirjoittaneena se ei sittenkään tuntunut omaltani. Sen sijaan Wien ja siellä vietetyt muutama päivää olivat jääneet mieleen kummittelemaan. En ole sen jälkeen käynyt Wienissä, mutta se on jäänyt haaveisiin yhtenä unelmakaupunkinani - kuten Vancouver nyt sitten myöhemmin. Etenkin kahvilat ja niiden ympärille rakentuva kulttuuri kiehtoi minua: ihmiset, jotka aamulla tulivat ja illalla lähtivät, istuivat kantapöydässään ja lukivat lehtiä, tapasivat ystäviään, keskustelivat, kirjoittivat, katselivat elämää ympärillään ja viettivät koko päivän siellä, omassa kahvilassaan, jossa heidät tunnettiin ja jossa he tunsivat kaikki.

Olin jo aiemmin johonkin kirjoitusharjoitukseen kirjoittanut pätkän tarinaa, joka oli alkanut elää mielessäni, ja nyt sen liitin tähän maailmaan. Pienen, mielikuvitusrikkaan tytön elämä noin 50-luvulla kaupungissa, joka paljon muistutti Wieniä; hänen isovanhempansa, jotka omistivat kahvilan ja siellä vierailevat erikoiset ihmiset, joille tyttö keksi elämäntarinoita, se kaikki oli silmieni edessä ja siitä tuli vähitellen romaanini. Tai sen käsikirjoitus, joka on yhä pahasti kesken, ja johon en monista yrityksistäni huolimatta ole onnistunut palaamaan sitten sen kevään. Joka kevät ajattelen, että tänä kesänä, kunhan opiskelut hellittää, minä alan kirjoittaa. Ja yhtä monta kesää olen ehkä kerran pari vilkaissut tekstiäni ja sitten se on jäänyt. Kesät menevät niin nopeaan, vaikka kesäloma on puolet pitempi kuin silloin lapsena, jolloin kaksi kuukautta oli ikuisuus...

Tänäkin vuonna olen sitä ehtinyt jälleen jo suunnitella. Työskentelen vain iltaisin, onhan minulla siis kaikki päivät aikaa kirjoittaa? Katsotaan miten käy.

--------
Sinä olet ihminen, muistatko? Romaanini tyttö on yhä kasvunsa tiellä, kun en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa hänelle elämää valmiiksi. Hän on kuitenkin syntynyt juuri sinä keväänä, kun toistelin usein noita sanoja. Hän on ihminen, mutta unohtaa sen toisinaan. Ehkäpä juuri se teki hänestä minulle niin läheisen ja tutun. Minäkin unohdan sen, aika usein vieläpä. Palautus maan pinnalle on tarpeen, mutta toisinaan liian kova.

Valmis, done, färdig!!!

Eli kandidaatintyöni :) Tänään oli palautus ja tokihan valvoin viime yönä neljään sitä viimeistellessä, mistä huolimatta vielä aamulla oli muuteltava muutamaa lausetta ja lisättävä pari pientä juttua. Minkä jälkeen kun sain sen eteeni tulostettuna paperiversiona ja olin jo palauttanut, huomasin yhä korjailtavaa. Mutta ehtiihän niitä sitten vielä ennen aivan lopullista palautusta. Nyt vaan jännityksellä odotan ensi viikon tiistain kandiseminaaria ja että mitä siitä kanssaopiskelijat ja ohjaaja sanovat...

Pää on yhtä aikaa tyhjä ja täysi, ajatuksia ei mahdu enää yhtään enempää, mutta silti mieli käy villinä ylikierroksilla viime päivien loppurutistuksesta ja aamusta iltaan filosofoinnista. Eilen kävin kokopäiväisen loppukirin lomassa lounastamassa yliopistolla ja paluumatkalla olisi houkutus ollut kova jatkaa vaan kaupungille aurinkoisessa ilmassa rauhassa kiertelemään vähän kauppoja. Tänään kun se olisi mahdollista, taitaakin loppuilta mennä nukkuessa...

Aamuyöllä neljältä kun lähdeluettelo ja loppusanat oli viilattu ja jokainen enterin painallus tarkistettu, ei väsyttänyt yhtään. Adrenaliini humisi korvissa ja tuuletin työn valmistumista olohuoneen hämärissä koneen ääressä koko muun maailman nukkuessa. Aamullakin oli vielä villi, vaikkakin viiden tunnin unien jälkeen väsynyt, into päällä. Mutta kun oli kuluttanut viimeiset voimansa niittikoneiden kanssa tapellessa ja vihdoin sitten työn päästänyt käsistään filosofianlaitoksen kopiohuoneen seminaarilokeroon, tuli outo olo. Tätä olen puurtanut syyskuusta asti, välillä enemmän, välillä en ollenkaan, mutta jatkuvasti mielessä kuitenkin työstänyt. Kaiken mitä työhöni kirjoitin opin tänä aikana. Vieraasta ja joskus epätoivoon ajavasta aiheesta on tullut kiehtova, tuttu ja oma. Mikä olisikaan filosofi ilman omaa tutkimusaihetta? :) Voittajafiilis on, mutta entä mitä nyt?

No, ei maailma, saati sitten opiskelut, tähän lopu. Ensinkin se on vain kohtalaisen pinnallinen kandi, joka saa jatkoa noin vuoden päästä kun pitää alkaa suunnitella gradua. Toiseksi sen loppuviilaukset täytyy vielä tehdä esityksen jälkeen, ja kolmanneksi ensi viikonloppuna olisi jo 12-sivuisen kansainvälisten suhteiden esseen palautus. Tänä iltana en aio tosin tehdä mitään, mutta sitten se alkaa taas. Silti, olen vihdoin saavuttanut jotain akateemisella "urallani". Ja onhan se kohta miljoona kertaa hienompaa olla kandidaatti, eikä enää vain ylioppilas.

Swimming upstream

I am an upstream swimmer, I have always been and I hope I always will stay as one. It could also be just the slightly rebellious and passionate character of mine, which will calm down by and by when I get older. But I truly wish it will never calm that much I would not be able to question and critisize when I see the need of it.

I talked about it with a friend who said it´s a good attribute to own. Moreover, it´s something to respect. Why would it be so in the world where a mass is the most respected and most heard actor? Commercial world, which comes in and out everywhere you go to, depends only on these masses who decide which CDs to buy, which kind of non-fat, low-sugar (but totally un-ethical??) food is now popular and which clothes are in. And there is mass-culture, mass-media, mass-consuming, mass-music, mass-this and mass-that. And people do go with the flow. Not everyone though and not always and in all cases. There are people who contradict in something but go without questionning in something else. And it is only human, believe me, but is that really a good explanation for not contradicting something one does not own into their principles?

Why should one then be brave and stand out? Why should we need to contradict the masses? Why an earth to swim upstream when you can easily float with the person next to you if you don´t bother yourself too much with it? As said, it is well human and I do not blame anyone. Neither do I always have the courage to say what I really think. Instead I come here and write all I should have actually said and done. But still there are lots of little cases where one should be able to think on their own, make their own conclusions and act on their own according to what they think right - as these little cases make a big wholesome thing called life. I try my best to do that, not even close to always succeeding, but I have felt the older I get, the more courage I have. I was never very depending on what people think, not that I wouldn´t care, but because I just felt I have to do on my own. But after growing more adult it´s easier. I don´t want to live my life going with the flow and see some day I did not live like I wanted.

I have some of the old rebellious spirit and I am proud of it, even though the way I show it is not very fashionable as it also costs me sometimes more than should. My parents laugh at it a little, maybe they are happy their daughter is thinking on her own but also little concerned whether one should always make things as hard as I have tendency to do. I do not want to give up on what I think really worthy and I would stand up till the last breath of life for something I value most. At least I hope I would have the courage. I do not always win and that is not the purpose either. What I most would like the world consider more is the question of selfishness. I am selfish, too, most of us are in some ways, but in some things it´s more visible and more harmful that in others. I already talked in some previous post about how I find it hard to understand that economy and our own comfortability should prevent us from seeing how other people are doing. Giving up on something that only serves our own good is alright, and I try to learn how to do it. But where we cannot and where we should not give up are the principles of our actions and seeing the consequences further than our own small world. Further even than our own lives. This considers small things in life where we can make desicions that show what we hold most valuable. If you pay a couple of cents more for buying fair trade instead of the other product, does it really matter to your economy? Probably, even if student, it does not. But for the other part it does and here is something I just cannot understand. Thinking it doesn´t matter so much in the big picture, I don´t feel like it, it´s all the same, other people go on buying not so fair products anyway so what difference can I make... You get my point I think, so I will stop now.

Swimming upstream is not always easy, but who said life was suppoused to be easy? Better make it a bit harder if it is the way to maintain respect for my own principles, knowing I have done the right thing. Swimming upstream is not only for the principles and the other people I may protect or help on the way but it´s mostly for my own sake, to keep myself the person I want to be and especially the person I want to grow to be some day. Also to be the person God made me have chances to be if I do my part and don´t just give up because it might be hard at times.

Swimming upstream sounds lonely, but I can tell you, I would not be here still doing it without a few dearly appreciated friends who have swum along with me and helped me up on times the stream seemed too strong for me. My rebellious nature is quite soft after all and I do believe we need each other. Actually, that is the whole point of this upstream swimming. See around, see more than your own life, see where you have not yet been and see the people in countries you don´t even know exist. That is when you really start seeing the world.

Kevyt (?) filosofiapala

Kirjoitan parhaillani filosofian kandidaatintyötäni. Se on viime metreillä - tai sen pitäisi olla, sillä ensi viikon perjantaina on palautuspäivä. Eiköhän se siihen mennessä valmistu, tuskin kuitenkaan yhtään aiemmin.

Aiheeni on Walter Benjamin, nimi jonka muutamat ystäväni ovat joutuneet kuulemaan viime aikoina vähän liian monta kertaa. Benjamin on kiehtova, monipuolinen ja moniulotteinen filosofi. Hän oli omalaatuinen jäsen Frankfurtin koulukunnassa, mutta selkeästi kuitenkin kriittisen teorian vaikutuksessa. Hän yhdisteli marxilaisuutta, juutalaisuutta, estetiikkaa ja oli taidekriitikko, filosofi ja kirjoittaja. Hänellä kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen, ja mistään on vaikea sanoa mitään ennen kuin tuntee kaiken. Tai siltä tuntuu. En tuntenut häntä ennen työni aloittamista juuri ollenkaan ja kriittinen teoriakin on tullut todella tutuksi vasta viime aikoina, mutta valinta oli hyvä, sillä aihe on mielenkiintoinen ja monet ajatukset ovat osuneet yksiin omieni kanssa.

Olen jo pitkään yrittänyt hahmottaa kokonaisuuksia. Minulle ei riitä tietää pieniä paloja sieltä täältä; ei sillä etteikö ole mukavaa voittaa Trvial Pursuit pari kertaa vuodessa päässä lojuvalla nippelitiedolla, mutta todellinen tieto on minulle jotain, mikä yhdistää... no, suoraan sanottuna, kaiken. Tästä seuraa nopeasti, ettei mitään voi koskaan todella tietää. Turhauttavaa? No ei oikeastaan. Itseasiassa näen sen aika kristillisenäkin: "nyt katselemme kuin kuvastimesta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin, nyt tietomme on vielä vajavaista mutta kerran se on täydellistä..." Jos olisi mahdollista tietää kaikki ja selvittää kaikki mysteerit, mitä jäisi?

Olen perfektionisti lähes kaikessa, mihin tartun (lähes vain siksi, että aikanaan lukiossa matikan kursseista riitti jopa ehkä vain kasi, jos meni huonosti.) Kuitenkin vähintään kaikessa, mitä vähänkään arvostan ja mistä olen kiinnostunut, minun on oltava hyvä. Se on rasittavaa ja stressaavaa, mutta antaa myös tiettyä itseluottamusta. En hae onnistumisia kenenkään muun vuoksi, vaan itselleni, vain omaksi tiedokseni, ja siksi näen sen kohtuu terveenä. Tai no, niin terveenä kuin vain perfektionismi voi olla.

Tähän väliin täytyy kertoa anekdootti yläasteelta. Seiska- ja kasiluokkieni äidinkielen opettaja oli mahtava persoona, pieni ja pippurinen täti, joka jäi sitten eläkkeelle ennen kuin siirryin lukioon. Hän opetti meille elävästi aktiivin ja passiivin eron tarpomalla ympäri luokkaa; samoin hän yritti painaa kieliopin päähämme mitä erilaisimmilla kaavioilla, jotka täyttivät kaksi seinällistä liitutauluja. Hänen luokkansa ovessa oli aina kulloisenkin viikon TV-elokuvat arvosteluineen, ja usein olin mukana kun hän vaihtoi niitä, sillä halusin ottaa itselleni edellisen viikon elokuvien tiedot (keräsin lapsena mitä ihmeellisimpiä asioita, tällä kertaa elokuva-arvosteluita pieneen vihkoon). Kerran teippasin näitä lehtileikkeitä luokan oveen ihan vinoon ja päätin irrottaa ne laittaakseni uudestaan. Opettaja tuli luokasta samalla hetkellä ja katseltuaan puuhaani hetken, totesi: "taidatkin olla aika perfektionisti". En tiennyt, mitä sana tarkoitti ja melkein suutuin ennen kuin sain selvennyksen. En tunnustanut mitään, mutta siitä asti olen tuntenut käsitteen loputtomille tavoitteilleni. Se merkitsee samaa kuin täydellisyyden tavoittelija. Eikä voi kuin huokaista: olen NIIN kaukana tavoitteestani...

Täydellisyyden tavoittelija, joka haluaa siis tavoittaa kokonaiskuvan kaikesta. Huolestuttava ajatus, varsinkin kun uskon, ettei sitä ole mahdollista tehdä. Eikö silloin aina elä jonkinlaisessa pettymyksen tilassa ja ole vaarassa upota nihilismiin? Ei. Ennemminkin aina riittää tekemistä, aina riittää ajattelemista, oppimista, lukemista, näkemistä, kokemista. Lisäksi on kristityn turva siinä, ettei kaikkea todella tarvitse eikä edes voi vielä tietää, mutta joskus senkin aika tulee. Se ei estä kuitenkaan yrittämästä parastaan.

Jotkut kristityt suhtautuvat vähän oudosti opiskelualaani. Aivan kuin se, että tietää jostain muustakin, veisi pohjan siltä, mihin uskoo. Ei lainkaan näin! Ei filosofiaa voisikaan opiskella, jos ottaisi täysin todesta kaiken, mitä joku on ajatellut, ja yrittäisi soveltaa sitä omaan ajatusmaailmaansa. Ennemminkin on mielenkiintoista tietää ja oppia, mitä joku on saattanut ajatella, ja miksi, ja sen jälkeen käydä keskustelua itsensä kanssa, onko tämä lähellä vai kaukana omaa ajatteluani, miksi näin on, ja onko mahdollista, että jokin tästä istuu minullekin. Filosofit kautta aikojen ovat ottaneet ajatuksia toisiltaan ja muokanneet ne uuteen uskoon. Lisäksi ymmärtääkseni oman ajatteluni historiaa on opittava muiden ajattelua, eikö? Olen historiallinen henkilö, kuten kaikki meistä, ja tulivat ne mistä tahansa, minullakin on historiallisia ajatuksia.

Takaisin kriittiseen teoriaan. Se, että yritetään löytää kokonaiskuva yhteiskunnasta ja historiasta, ihmisestä ja siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty, on ollut mielessäni jo vuosia, jo ennen kuin tutustuin Frankfurtin kouluun ja näin, että haa, täällähän ajatellaan samoin. Ei minua haittaa juutalaisuus, ei Marxin ateismi eikä moni muukaan asia, mistä voisi kritisoida kristittyä, jota kiinnostaa kriittinen teoria. Mielestäni sen voi nähdä myös omasta arvomaailmastani käsin. Kenen tahansa, oli mikä tausta, uskonto ja maailmankatsomus hyvänsä, on syytä tuntea historiansa. Oma historiansa samoin kuin toisten. Ei kukaan voi ymmärtää tämän hetken kriisejä, ongelmia ja hyviä puolia, jos ei tunne tietä, joka niihin on johtanut. Eikä kukaan voi estää tulevia katastrofeja, jos ei katsota taakse päin ja nähdä edes niitä virheitä, jotka on jo tehty. Tulevia virheitä voi olla vaikea välttää, mutta etteivät ainakaan samat toistuisi uudestaan...

Nyt taisin päästä niin hyvään vauhtiin, että palaan Benjaminin pariin. Asiasta saa kysyä lisää, jos kiinnostaa tai ei ymmärtänyt jotain. Tai saa myös vaatia minua olemaan filosofoimatta enempää. En silti ehkä lupaa lopettaa. Yhteiskunta, historia, kulttuuri ja tulevaisuus on meidän käsissämme. Vastuu on kova, mutta en oikeastaan edes halua ymmärtää sitä, joka vastuuta tietoisesti pakenee.

Aina oppii uutta...

Jos olet ihmetellyt aikoja kirjoitusteni perässä, nyt selviää totuus: tässä oli asetuksissa päällä joku Western Pacific time... ehkäpä koska loin profiilini ekan kerran Kanadan -blogiani varten. Nyt kuitenkin oikeassa ajassa :)

Muistoja lakeuksilta

Minun elämäni soundtrack ei mahtuisi yhdelle tai kahdelle levylle. Se olisi vähintään kymmenosainen sarjajulkaisu, jota ihmiset katsoisivat silmiään pyöritellen: "vieläkö noita tulee lisää?" Jokaiseen muistoon, tunteeseen, elämän käänteeseen tai vain pieneen yksittäiseen hetkeen liittyy joku kappale, parhaassa tapauksessa koko albumi. En osaa sanoa onko se ihan normaalia. Ehkä se johtuu siitä, että olen kasvanut musikaalisessa perheessä, jossa on aina soitettu ja laulettu. Ja siitä, että kielellä ja teksteillä on niin suuri merkitys minulle. Hyvin valittuja sanoja voi lukea uudestaan ja uudestaan niihin koskaan kyllästymättä, samoin kuin hyvin tehtyyn melodiaan jää vain kiinni. Yhdistelmä näistä on suorastaan vastustamaton.

Lukion jälkeen vietin vuoden Etelä-Pohjanmaalla, kirjoittajakoulussa kansanopistossa. Elin kirjailijavuotenani melko yksin, löysin vahvana piilevän keskisuomalaisuuteni enkä ymmärtänyt koko vuonna yhtään vitsiä. Paitsi sen, että opistomme olisi ollut mäen päällä, tosin myöhemmin selvisi, että se taas oli vitsi vain minulle. Paikallisille se oli aivan selvää, minä huomasin vasta yli puoli vuotta koulumatkaa käveltyäni, että tosiaan tie menee jonkinlaisessa pienessä kulmassa alaspäin... Tunsin olevani enemmän keskisuomalainen kuin koskaan ennen tai sen jälkeenkään.

Asuin pienessä yksiössä sydämellisen sikatilallisen perheen omakotitalon päädyssä, keskellä avaria peltoja, joiden yllä taivas oli laajempi kuin koskaan olin nähnyt. Syksyllä taistelin kauhusta väristen suurimpia ikinä tapaamiani hämähäkkejä vastaan, kun ne tahtoivat kämpätä eteisessäni; keväällä myrkytin keittiössäni muurahaisarmeijan toisensa jälkeen. Kävin pitkillä lenkeillä, joilla ihmettelin kilometrin juostuani, että tuoltako lähdin ja miten ihmeessä se näkyy tänne asti. Pelkäsin joka pihassa (irrallaan) olevia haukkuvia koiria, mutta nautin välittömästä tervehdyskulttuurista ja yhteisöllisyydestä ympärilläni, vaikken siihen ottanut erityisemmin osaa.

Päivisin istuin vajaan parinkymmenen muun nuoren kirjoittajan kanssa opiskelemassa näkökulmatekniikkaa, kielioppia, aihevalintoja, metaforia, ajatuksenvirtaa; luokassamme oli takka ja suuret ikkunat, pöydät olivat piirissä ja luimme loputtomiin omia ja toistemme tekstejä proosaa, runoutta, draamaa... Iltaisin kuuntelin musiikkia, kirjoitin päiväkirjaa ja novelleja, esseetehtäviä, kirjeitä ja romaanikäsikirjoitustani. Kävin tanssimassa opiston liikuntasalissa ja pyöräilin kilpaa tuulen ja 80km/h kulkevien autojen kanssa, kun ajelin maantien reunaa viiden kilometrin päähän kylän keskustaan kauppaan. Olin yksinäinen, mutta itsenäinen ja se teki hyvää.

Sinä vuonna jo viimeisenä lukiovuotenani tutuksi tullut kappale, Juha Tapion Siinä kaikki, kypsyi mielessä. Kun koulu loppui, taakse jäi arki ja oma elämä, jollaisena sen olin tuntenut monet vuodet; suuri joukko tuttuja ihmisiä, ystäviä, vähän kuin yksi iso perhe, jonka kanssa olimme koulussa yhdessä kasvaneet. Samoin jäi taakse oma tanssikoulu ja siellä oma paikka, johon oli vuosien aikana kiinnittynyt. Tuntui yhtä aikaa siltä, että oli heitetty tyhjyyteen, jossa ei tiennyt kuinka aloittaa uudestaan, ja toisaalta, että eväät olivat kyllä valmiit, samoin kuin matkaseura, kunhan vain osaisi ne nähdä nyt uudestaan eri tilanteessa.
Tässä vain ensimmäinen säkeistö ja C-osa yllä mainitusta kappaleesta, ne minulle tärkeimmät kohdat:

Niin kuin sanat tyhjyyteen putoo hiljalleen,
ja osuu siihen mustaan
salatuimpaan pimeyteen, joka edelleen
olemistaan jatkaa.
Voiko meistä yksikään itse suuntaa kääntää?
Jos kapinoinkin, silti taas sun luoksesi mä kaipaan,
sun luokses haluan.

En enää tahdo piiloutua, en alistaa, en alistua,
eessäs vapaana kun seistä saan.
Sinun tiesi vieköön mua, siihen tahdon sitoutua...

Mihin voi sitoutua, ja mistä pitää pystyä päästämään irti?
Opin viimeistään vuotenani lakeuksilla, että vain Hänen tiehensä voin ja haluan todella sitoutua. Kaikki muu saattaa muuttua hetkessä, eikä paluuta aina ole.