Odotusta

Kaksi vuotta sitten kylvetty paprika otti ja kukki vihdoin. Hah niille, jotka epäilivät kaikenlaista.

Sitkeä flunssa on vienyt tanssijan kunnon nollaan, mutta viikonloppuna alkanut kevään esitysputki starttasi kaikesta huolimatta mainiosti täysille yleisöille ja tunnelma niin sanotusti katossa. Toisella heitolla pysyi jopa vaatteet koossa. Siitä onkin hyvä jatkaa, sillä edessä ennen kesää noin kuukausi tanssijan parasta aikaa, parhaimmillaan kuusi keikkaa viikon sisällä. Sitä ennen käyn kuitenkin vielä hyppäyttämässä savolaisia irkun tahtiin ja yritän saada viimeisetkin kevätnäytökset valmiiksi. Edes päässäni. Yksi aamu herätessä suunnittelin tosi hyvän pätkän ja kaipailin hurjasti muistitikkua, jonka voisi työntää korvaan. Saisi suoran 3D-esityksen tallennettua, voisi sen sitten kaivella esiin kun menee opettamaan.

Saman kuukauden sisällä kun valmistaisi vielä opiskelutkin niin sitten onkin jo valmis matkalle. Ei nyt maailman ympäri, mutta ehkä noin neljä eurooppalaista kaupunkia odottaa. Kaipailen jo hurjasti maailmalle ja niitä jotka siellä on. Jälleennäkemisen ilon kupliessa mielessä sukellan taas kirjoihini kuin R.G. konsanaan.

Matkalla itään

Ostin vahingossa homeisia tulppaaneja ja olen itsekin vitamiittien tarpeessa. Viikonlopun pitkiltä bussimatkoilta saatu vilustus iski tänään tasan klo 14.21, kun kävelin kohti lounasta ja yhtäkkiä koko pää alkoi oireilla. Seurauksena opetin illalla juurikaan itse tanssimatta ja lienen joutuva harjoittamaan sitä loppuviikonkin, vaan onneksi on jo kevätnäytösaika. Jos esitykset olisi vielä vähän pitemmällä niin eihän open tarvisikaan kuin istua salin edessä ja huutaa että nyt ne nilkat ojennukseen niin kuin olis jo. Oppilaiden onneksi huutoakaan ei tosin taida ihan irrota. Mennään sitten kiltisti.

Pääsiäismatka rajan taakse herätti monenlaisia tunteita, mutta päällimmäisenä kuitenkin se, että listassani on jälleen yksi kaupunki jossa mieluusti elelisin vähän pitempäänkin. Kieli tuottaa vielä vähän hankaluuksia, mutta kirjainten osaaminen lienee jo alku. Viikonloppuna mukaan tarttui noin kolmekymmentä sanaa, reissun kohokohtina mm. laskun tilaaminen ravintolassa ja sijainnin kysyminen Eremitaasissa.

Paitsi että menetin sydämeni Pietarille, löysin matkalla palasen henkilökohtaista historiaani. Viipurin kaduilla leijuvat menneen loiston haamut nostivat tunteet pintaan, sen verran monta kertaa olen jo kuullut tarinoita evakkomatkasta. Alueilla, joilla asui ylpeitä, kansainvälisiä suomalaisia, pysähtyvät nyttemmin ostosseuramatkoillaan ylpeät, mutta uusjuntit (anteeksi vaan tämä poliittisesti epäkorrekti ja filosofisesti epäspesifi käsite) suomalaiset tasan kahdeksikymmeneksi minuutiksi juuri sinne, missä joku kauppapaikka on heitä varten auki, unohdettakoon mitkään muut intressit tästä elämästä ja matkustamisen merkityksestä. Vaan jokainen eläköön ja matkailkoon tavallaan; tämä filosofikaksikko otti reissunsa sen verta zenisti, että oli varsin onnellinen ihan koko matkasta.

Ortodoksikulttuuri teki ehkä isoimman vaikutuksen - oli jokseenkin juhlallista mennä pajunoksia kantavan joukon mukana pääsiäissunnuntaina huivit päässä kupolikirkkoon. Meinattiin tietysti kertaalleen jäädä suitsukkeita heiluttavien pappien jalkoihin, ja kerran meitä erehdyttiin luulemaan turisteiksi, mutta loppupeleissä voisi sanoa, että aika aidoista babushkoista mentiin.

Slaavilainen veri virtaa näissä suonissa, ei epäilystäkään, ja se kutsuu takaisin mitä pikimmiten. Yleisesti ottaen muutaman päivän matka onnistui lähinnä vain nostamaan kaukokaipuuta entisestään. Onneksi seuraavat kaupungit odottavat jo reilun kuukauden päässä.

Lopuksi palanen yhdestä kauneimpia Chydeniuksen sävellyksiä. Runossa tulee niin hyvin ilmi se, mikä gradunikin aiheen keskiössä on: ettemme koskaan unohtaisi mistä olemme tulleet.


Niin mandoliinin soitto makasiinin takaa
kuuluu taas, kun päivä
maillansa jo makaa.
Ilta heittää huntujaan,
mustan laivan tuntumaan
kaksi heinäsorsaa lipuu lahdelmaan.

Niin tarttui poppelien paksu tuoksu tukkaan,
oi ettet lähtis, ettei kaikki joutuis hukkaan.
Vielä palata jos voisi,
Monrepossa jälleen soisi
tuttu vaskiseitsikkomme, eikö niin?
(Ilpo Tiihonen: Viipurin tyttö)

Inhimillinen tekijä

Vaikka jo pääsiäiset toivotinkin, on sittenkin vielä kirjoitettava pari riviä. On näet ihan oikea ajatus tällä kertaa.

Hehkutin parille ystävälle tuossa äsken, kuinka tänään taas tuntui hienolta tehdä työtäni, kuinka oppilaat oli kivoja ja tunnit meni hyvin ja kun sain ensimmäisellä tunnilla spontaania positiivista palautetta teini-ikäiseltä niin meni koko loppuilta sen myötä ihan lennossa.

Eilen taasen pohdittiin sitä, kun byrokraattiset tädit milloin missäkin toimistossa eivät tunnu olevan ollenkaan ihmisen asialla; että kun työttömän nuoren mielekkääseen tekemiseen saamista tärkeämpää on muka opettaa, ettei asiat nyt ihan niin helposti tässä maailmassa suju.

Näistä kahdesta teemasta yhteinen linkki löytynee taas jostain inhimillisen tekijän puolustuspuheesta, joita olen kyllä jo pitänyt. Asia kuitenkin kestänee uudelleenkäsittelyn. Miksi ihminen ei ole meille rakenteita tärkeämpi? Miksi spontaanin positiivisen palautteen antaminen on niin vaikeaa, asiasta mistä hyvänsä? Miksi yleensäkin on niin vaikea tehdä mitään hyvää tai ystävällistä yhtään kenellekään ihan noin niin kuin vain hyvästä tahdosta ja yhtäkkiä yllättäen? Miksi kyynisyys ja kaikentietävä "realistisuus" valtaavat alan oikeiden ihmisten asioilta?

Jotenkin löyhästi tähän liittyy sekin, kun nyt illalla ruispaloja fetajuustolla grillatessani kuuntelin Edelmannin Samulin virsilevyä. Mieleen tuli, kun pakkailin edellistä kotiani muuton alla ja yllättävältä taholta saadun ystävän kanssa istuttiin jutellen pitkälle iltaan. Sellaisia hetkiä on tietysti useinkin, mutta kuinka monesti tuleekaan kerrottua, kuinka ihmiset ympärillä on meille tärkeitä? Juuri tuolloin sillä oli lähes elintärkeä merkitys. Vaan osaisiko sitä enää myöhemmin kertoa toiselle jotain näin hyvää?

Siinä mielessä on myönnettävä, että on aika ihmeellinen levy, kun siihen liittyy myös toinen vastaava ihmissuhdepohdinto. Aina kun virsi Ystävä sä lapsien tulee, kuulen mielessäni edesmenneen mummoni. Siskon ristiäisvideolla muun suvun vaivautunut hyminä peittyy mummon kuuluvaan ääneen, kun tämä yhdessä papin kanssa kajauttaa tilaisuuden pakolliset virret. En myöhemmin tuntenut mummoa kovinkaan hyvin, vaikka hän lapsuudessani olikin paljon läsnä. Yhtenä päivänä kesken tiskauksen tajusin jotenkin sattuvan selvästi, ettei asiaa enää voi mitenkään paikata. Onneksi voi edes yrittää tehdä toisin muiden kohdalla.

Sen kai halusin sanoa. Mitä muuta parempaa tekemistä meillä voi olla kuin olla ihmisiä toisillemme?


Herra elämääni valvo,
etten harhaan vaeltaisi täällä
ohi ihmisten.

Herra auta aina,
etten ketään paina,
etten toisten taakkaa suuremmaksi tee.

Vierelläni kulje,
askeleeni ohjaa,
etten väisty milloin kutsut auttamaan.

Sydäntäni ohjaa,
anna minun Herra
armossasi kasvaa, olla ihminen.
(509)

Tänäkin pääsiäisenä etsimme suklaamunia bussista

Se hetki, kun kaksi yhteiskuntafilosofia Keski-Suomen Ateenasta ylittää itärajan, lähestyy. Enää kaksi päivää, viimeiset opetukset ja viimeiset saksan läksyt, sitten voi keskittyä vielä kertaamaan aakkosia ja pakkaamaan passia ja hammasharjaa. Pääsiäisen aktiviteetteihin tulee kuulumaan balalaikka, ripaska ja samovaarikaupalla teetä, kaikki hienot ortodoksikirkot ja Tsaikovskin ja Dostojevskin haudat. Vähintään. J E I !

Jos sillä välin joku vaikka löytäisi tälle epähyödylliselle, lähes pelkkää tanssinopen ja ylioppilaspoliitikon työkokemusta omaavalle melkein valmiille yhteiskuntafilosofille paikan kesäksi, niin olis kiva. Voi sitten ystävällisesti palata asiaan loman jälkeen.

Riemuista pääsiäisjuhlaa itse kullekin!