Ei enää voikukanlehtiä

Ikkunani edessä omenapuu puhkesi valkoiseen kukkaan tänään. Valkoinen on hyvä väri muistella sitä, mikä ei enää ole vaikka juuri vielä olikin. Eilen menetin pienen, mutta hyvin rakkaan ystävän, joka kuoli aamulla syliini. Ei vielä osaa ymmärtää, kuinka jokin vain liukuu meistä lopulta muualle, eikä sitä voi pysäyttää. Voimaton ja avuton olo, liian pieni olo oli olla siinä, pienen kuolleen marsuni vierellä.

Tänään omenapuun kukat muuttuivat vaalenpunaisista nupuista valkoisiksi. Tänään äidin piti hakea meidät kotikaupunkiin ja meidän piti istua kotitalon pihalla ja nauttia auringosta ja tuoksuista ja tuoreista voikukanlehdistä. Sunnuntaina piti olla viisivuotissyntymäpäivä tuolle pienelle otukselle, joka tuli perheeseemme samana päivänä kun minulle aikanaan käytiin vuokraamassa ensimmäinen oma asuntoni Jyväskylästä. Viisi vuotta on pitkä aika ihmisenkin elämässä, ainakin vielä minun ikäisen.

Ikävä jää, ikävä jää meistä pienintäkin, kun sitä on rakastettu ja pidetty perheenjäsenenä. Kun se on ollut se, joka otetaan syliin kun kaipaa lämmintä läheisyyttä, jota ensimmäisenä tervehditään kun palataan kotiin, jonka hyvinvoinnista on huolehdittu ja huolestuttu.

Lähden kyllä tänään kotiin kuten suunniteltu, mutta jouduin tekemään matkan Lillin kanssa jo eilen. Siellä on nyt kaksi tyhjää isoa häkkiä, yksi hyvin jyrsimällä remontoitu pieni hirsitalo, paljon marsunruokaa jota kukaan ei enää tarvitse ja pihalla saavat rauhassa kasvaa voikukanlehdet, jotka olisivat ilahduttaneet kiharaviiksistä ystävääni. Pöydällä kukkivat eilen poimimani siniset lemmikit.

Kova maailma ei ehkä osaa ymmärtää, mutta sinua ei unohdeta, rohkea pieni Lillimarsuni.

Aatetta ja paloa

Viime aikoina on tullut pohdittua paljon taloudellista liberalismia. Useimmille lienee selvää, etten ole kyseisellä kannalla ja montaa ei ehkä epäilytä sekään, etteikö aatteenpalo iskisi helposti kun aiheesta tulee puhe.

Eilen keskusteltiin kouluarvosanoista ja etenkin käytösnumeroista. Kaikilla kilteillä tytöillä on tietenkin ollut kymppi, eipä tuota paljon tarvinnut kouluaikana edes miettiä. Opettajaystävämme valisti meitä, että nykyään pelkkä kiltteys ei enää riitä kymppiin. Jos olet rauhallinen ja siisti ja huolellinen, saat kasin. Jos viittaat ja autat muita, saat ehkä ysin. Kymppiin vaaditaan itsensä likoon laittamista, valmiutta esittää mielipiteensä, oli ne täsmälleen oikeita tai ei, esille tulemista. Ja kysehän on tosiaan lapsista.

Nousimme vastarintaan, entä jos oppilas on luonteeltaan ujo ja hiljainen? Tai entä jos dominoivammat, äänekkäämmät, luokan keskuudessa korkeaa mandaattia kantavat vievät muilta tilan sanoa oman mielipiteensä? Selittääkö opettaja perinteiselle kiltille, rauhalliselle ja tunnolliselle tytölle (tai miksei pojalle) että pahoitteluni, saat kasin (kuten aikoinaan pahimmat hulivilitapaukset), koska et markkinoi mielipiteitäsi luokan edessä? Edes ala-asteella ei saa enää olla rauhassa superhypertehoyhteiskunnalta.

Jo päiväkoti-ikäiset (eli periaatteessa kaikki jo alle vuoden ikäiset lapset) syötetään kahdeksasta-neljään -putkeen. Sama jatkuu pitkin matkaa kouluun ja sieltä opiskeluihin kunnes ollaankin jo työssä. Omia suurimpia haaveitani lapsuudessa (polvipituisten hiusten ja identtisen kaksoissisaren lisäksi) oli olla kotona päiväkodin sijaan. Elää välillä ilman tuota tasaisen tappavaa rytmiä, jota tuntuu olevan täydellisen mahdotonta vastustaa nykymaailmassa. Se on mahdotonta, koska ilman rahaa on mahdoton elää. Ilman rahaa ei voi asua, ei syödä, ei juoda, ei peseytyä, ei vaatettaa itseään, ei tehdä yksinkertaisesti mitään. Ilman rahaa! Ja mitä on raha? Paperisilppua.

Kerran utopisoitiin ystävän kanssa, että alamme omavaraisiksi. Perustamme yhteisön, jossa jokainen tuottaa jotakin välttämättömyystarviketta ja sitten niitä vaihdellaan reilusti keskenämme. No, pian toki tarvittaisiin jokin mittapuu, millä perusteella näitä vaihdoksia toteuttaa ja kohta oltaisiin, vaikka sitten oravannahkojen kautta, jälleen rahassa. Miten on mahdollista, että värikkäät paperinpalaset hallitsevat elämäämme, syöksevät ihmisiä ahdinkoon ja nostavat toisia maailmanvaltaan? Ja ahdistaa ettei tästä kapitalismista tunnu pääsevän eroon sitten millään.

"Ihmisarvo myydään tänään halvalla pois" lauletaan jossain, ja se on jo tehty, miljoonasti. Jos et istu markkinoihin, et istu elämään. Nyt se alkaa jo koulussa. Numeroilla ohjaillaan lapsia, jotka ottavat arvosanansa kovin herkästi, vertailevat niitä keskenään ja muistavat ne vielä pitkään jälkeenpäin. Jos jo ala-asteella annetaan ymmärtää, että vain suupaltit ja jatkuvasti omia näkemyksiään asiasta kuin toisestakin esille tuovat ihmiset ovat niitä, jotka ansaitsevat parhaimman osan, ei tämä nykyinen yhteiskunnan linja ainakaan paremmaksi muutu.

Ihmiset ovat erilaisia. Ihmiset ovat inhimillisiä. Nytkö halutaan lapsetkin (vanhempiensa lisäksi) polttaa loppuun stressaamalla, että kun et ole tarpeeksi pätevä ja pirtsakka? Se kun on niin trendikästä, tuo burn-out. Kyllä minäkin tiedän.

Jospa vain heitettäisiin markkina-arvo nurkkaan ja kaivettaisiin ihmisarvo kaapista. Jospa vain annettaisiin jokaisen olla erilainen, omanlainen, inhimillinen ja tehdä parhaansa ihan omista lähtökohdistaan. Jospa vain tukittaisiin joskus suut niiltä, jotka ovat jatkuvasti äänessä, ja kuultaisiin, mitä hyvää ovat löytäneet ne, jotka osaavat olla myös hiljaa.

Ja paasikset laulavat tuomissa.

Näin viime yönä unta, että Suomen unelmien poikamies (siis se tv-sarjan tyyppi) opetti minua tekemään emalikoruja. En oikein perustanut itse sarjassa mukana olemisesta, mutta halusin oppia käsityöläiseksi. Mistä ihmeestä näitä assosiaatioita oikein tulee?

Tein kyllä pari viikkoa sitten emalikorun ystäväni ohjauksessa, ja olen viime päivinä pohtinut käsityöläisuraa. (Ei huolta, käytännöllinen järkeni ei siihen ihan oikeasti kuitenkaan riittäisi, veikkaan.) Tänään luin vakuutusyhtiön lehdestä nuoresta kultasepästä ja olihan myös aikanaan se kahvimainos, jossa joku sympaattinen nuori nainen kultasi kirkon kupolia. Itsehän tosiaan kirjoitin tänään kandidaatin maturiteetin (kyllä, vuoden myöhässä) aiheesta auran käsite ja sen katoaminen taideteoksessa ja elokuvassa. Kyllä filosofikin tarvisi välillä jotain konkreettista, mistä ottaa kiinni. Olisi mahtavaa suunnitella koruja ja takoa rautaa.

Tälläkään viikolla luokseni jälleen muuttanut marsu ei opiskellut puolestani, ja niinpä saldo jäi maturiteettia lukuunottamatta aika vähäiseksi. Syyksi olemme jo parin ystävän kanssa arvelleet kevätlopahdusta. Töitä olisi vielä kasa odottamassa ja oikeastaan niiden tekemiseen menisi paljon vähemmän aikaa kuin niistä stressaamiseen, mutta kun ei vaan saa aikaiseksi. Vuosi on ollut pitkä ja tämä vuosi vasta pitkä olikin.

Tällä viikolla satoi lumipalloja; opin, että Lahden suunnalla on sanonta "paasiksista ei päivääkään", ja katselin muumeja ensi kerran sitten 1900-luvun. Viimeisin oli ehkä virhe, sillä lapsena ei tajunnutkaan, kuinka jäykkiä ja japanilaisia meidän ikiomat piirretyt muumimme ovat. Myös yhdennäköisyyden vuoksi (ruskeat silmät ja vaaleat hiukset) silloinen suosikkini Niiskuneiti oli nyt väistämättä kaikista rasittavin henkilöhahmo ("tahdon oppia keittämään, sillä olen tullut naimaikään, hihi!"). Kunpa voisin unohtaa futuristisen aikamatkan aavikolle ja hattivattien hehkuvat silmät, ja palata muistikuvaan lempeästä elämästä Muumilaaksossa, missä kaikki on kohdallaan eikä yhteiskuntakritiikille ole sijaa.

Naapurissa luvattiin jääkiekonkatseluseuraa. Tai minä kai olen se seura, naapurit ehkä sitä kiekkoa katsovatkin. Oli miten oli, suuntaan sinne.

Vappuamista

Ja niin alkoi toukokuu.

Vappu on tunnetusti ehkä turhimpia juhlia mitä Suomi ja maa päällään kantaa. Tänään keksin jotain uutta sen vieton mahdollisesta syystä. Jätän suosiolla väliin politiikan, työväen ja muutkin aatteet, kaikkihan tietävät kumpaan suuntaan minä kallistun eikä se edes ole tässä pointtina - vaikka (asiaankuuluvista) vappupuheista pidänkin. Niitäkin kuultiin tänä vappuna onneksi pari.

Eilen taisi olla se päivä kun olin ensi kerran ulkona lyhythihaisissa. Kämppiksen kanssa suunnattiin kasvisravintolaan lounastamaan ja meksikolaisiksi pukeutuneet Amazing Race Jyväskylä -kisailijat huutelivat meille señorinaa Voionmaankadulla.

Tänään istuttiin tuntikaupalla Harjun päällä kuten kaikki muutkin ja syötiin, pelattiin ja nautittiin auringosta. Kevät on saapunut, lähes kesä, ja se jos mikä antaa aihetta juhlaan. Teoriani kuuluukin, että suomalaiset eivät tiedä kuinka päästää ulos nuo pakahduttavat ilon ja hämmennyksen tunteet, jotka valtaavat kun pitkän ja pimeän talven jälkeen koittaa taas valoisa ja lämmin aika, ulkoilma ei olekaan enää jäätävä vihollinen ja luonto tuoksuu ja näkyy huumaten kaikki mahdolliset aistit. Vapulle ja juhlalle on siis selvä markkinarako.

Tämä vappu oli vastoin yleisiä odotuksiani positiivinen. Piknik, ystävät, kesäinen ilma ja tiukan opiskeluputken jälkeen sopivasti tulleet pari lomapäivää olivat hyvä yhdistelmä. Sisustin minikokoista parvekettakin hieman ja siellä jos missä kelpaa nyt lukea maailmanmatkailulehtiä. Loppuilta sujui hilpeissä merkeissä etsien sadan ja neljän muistikortin joukosta aina niitä kahta samanlaista naapuritalon hyvien ystävien parvekkeella.

Alkaa vihdoin tuntua taas siltä että ei vain hengitä, vaan myös elää. Mahtava on auringon voima.