Nappar inte (att studera)

Sanomattakin on selvää, etten ole prinsessa. Sen sijaan olen tavallinen tyttö, joka pienenä leikki siskonsa kanssa prinsessoja, jotka halusivat oikeasti olla tavallisia tyttöjä. Tosin oli meilläkin mielikuvituksesta huolimatta jalat maassa. Prinsessoja enemmän leikimme kirjanpitäjiä.

Vaalit on sitten ohi ja rauha maassa. Ehkä. Seuraavana keskitytään taas ylioppilaspolitiikkaan, kun ensi vuoden hallitushaastattelut ja SYL:n liittokokous kolkuttavat ovella. Och hur mycket nappar det? (=Paljonko nappaa?) No jonkin verran vielä tällä kierroksella. Olkoon se kuitenkin viimeinen.

Viikonloppu pääkaupungissa meni taas näkemättä itse pääkaupunkia. Tai ei, ratikan ikkunasta lauantai-iltana sain silmäyksen valkoisena hohtavasta Tuomiokirkosta, kun reitti rautatieasemalle kiersi Senaatintorin kautta. Sen sijaan ihan tarpeekseni sain julkisista ja välimatkoista, kun sunnuntain syysmyrskyssä hajotin pienen sympaattisen sateenvarjoni luoviessani märkänä ja aina uudestaan vähän eksyksissä Itä-Helsingin metron varrella treeneihin ja sieltä pois. Siinä rytäkässä fyysinen hyvinvointi meni lopulta ohi henkisen ja kirjamessut, joita olin jo pari viikkoa haaveillut sunnuntai-iltapäivän ohjelmaani jäivät väliin. Vuorokauden sisällä tehtyjen lähes kymmenen treenitunnin jälkeen ja likomärkien kenkien kanssa oli sittenkin paljon kivempi suunnata junaa odotellessa siskon luo valmiiseen ruokapöytään ja villasukkiin.

Tänään aamutreeneissä ajaessani uusia mahtavia kenkiäni sisään ja varpaitani piippuun sain monta ideaa. Ajatus tuntuu usein käyvän väistämättä vilkkaammaksi, kun kiihdyttää jalkanopeutta huippuunsa. Ensimmäinen idea lienee näkyvillä näillä foorumeilla lähitulevaisuudessa, kunhan tässä ehtii ensin vähän nörtteillä ajan kanssa.

Seurakärpänen ja muita tarinoita

Meille muutti lemmikki. Ei tosiaan mikään daily puppy vaan aito oikea seurakärpänen. Se on hengaillut osoitteessamme jo muutaman päivän ja on aina siellä missä minä tai kämppiskin: keittiössä, jomman kumman huoneessa tai jopa kylpyhuoneessa. Iltaisin se seuraa meitä paikasta toiseen selvästi tyytyväisenä siitä, että joku on vihdoin tullut kotiin. Aamuisin se kävelee keittiön kaapinovien karmeilla, kun keitän puuroa. Alkuun se ärsytti vähän, mutta nykyään lähinnä huvittaa. Saattaa jopa tulla lähes ikävä, kun se vielä itsensä jonain päivänä johonkin lamppuun käristää. Tai ehkä se päätti talvehtia meillä huhtikuuhun saakka.

Hurja feis-loppukiri päällä. Irlantilaisen tanssin vuosittaisesta Pohjoismaiden mestaruudesta otetaan mittaa kahden viikon päästä Espoossa, ja minulla on pelissä paitsi omat jalat, myös toista kymmentä oppilasta. Uudet kenkäni ovat vieläkin matkalla koti-Suomeen ja viikonloppuna saattaa ehkä mahdollisesti mennä hermo jos toinenkin, kun hion huippuunsa pääkaupunkiseudun esiintyvää ryhmääni. En minä perfektionisti ole, mutta täydellistä jälkeä toivoisi silti saavan aikaan. Yay. Tanssiniloa kuitenkin, vaikkakin varpaat ruvella.

Suomenruotsalainen

Tahtoisin olla suomenruotsalainen. Kieli ei vielä suju, mutta ei kai keskisen Suomen kasvatilta sitä voi odottaakaan. Nimi sen sijaan olisi jo valmiina.

Tammisaareen tai Maarianhaminan kupeeseen, taikka sitten ihan itse Malmööseen, Tukholmaan tai Oskarshamniin, perustaisin kodin pieneen söpöön puutaloon meren rannalle, elämäntapaharrastaisin Strömsön malliin pelkkää käsillä tekemistä ja viettäisin iloisia rapujuhlia jokaisena vuodenaikana. Ystäväni saisivat kulkea luonani kuin kotonaan ja iltaisin istuttaisiin kallioilla aaltoja kuunnellen ja saaristolaislauluja hyräillen.

En ole ainoa, jota naapurikansan leppoisa maine houkuttaa. Paitsi ystäväpiiristäni, myös viime aikoina ilmestyneistä kirjoista löytyy haaveita meren taakse muutosta. Vadelmavenepakolainen on vielä lukematta, mutta suosittelen sitä täten itselleni ja ehkä jopa muillekin.

Ruotsi on niin kuin Suomi, mutta vähän kivempi. Sitäpaitsi kaikki tietävät missä se on. Kanadassa harva oli kuullut pohjoisen leijonista mitään, mutta vaihtoyliopistoni luennoilla maailman esimerkillisempänä yhteiskuntana paistatteli aina tre kronor.

Bof ja pfff.

Kaksi ranskalaista ilmausta, joiden perimmäinen tarkoitus on "eipä mitään kummempaa" ja "kuinka turhauttavaa". Edellinen tosin istuu niinkin hyvin kotimaiseen tyyliin, että sitä opetetaan ulkkareille het suomen kielen alkeiskurssista lähtien. Vierailin joskus huvikseni ekskursiomielessä kv-tutoroitavani suomen tunnilla.

Opettaja: Hyvää huomenta, mitä kuuluu?
Opiskelijat yhteen ääneen: Ei mitään erikoista.

No jaa, mitäpä sitä liiaksi kehumaan, talvi tulee kohta kuitenkin ja jos ei niin ainakin pimeä.


Flunssan varjolla hautauduin luottamustehtävissä menneen päivän jälkeen tuntikausiksi sohvan syvennykseen ja pitkään lukematta jääneisiin blogeihin. Ilta ehti jo hämärtyä, mutta luvattu lehdistötiedote on vielä tekemättä samoin kuin artikkelireferaatti turhalle, vaan sitäkin pakollisemmalle seminaarille. Nuha iski perinteisesti heti, kun tanssitöistä vapaa syyslomakin. Aion siitä huolimatta toteuttaa iltasuunnitelmani tälle viikolle ja elää kerrankin sosiaalista elämää, vaikka sitten strepsilsit kera nenäliinapaketin laukun pohjalla.

Politiikkaa ja käänteistä ikäkriisiä

Kävin kuulemassa opiskelijoiden vaalipaneelia, mutta en vieläkään tiedä, ketä äänestää. Entisessä kotikunnassani kuntavaalit eivät herättäneet suurempia intohimoja, mutta nyt on pelkästään jo opiskelualan ja entisen opiskelijapoliitikon asemani puolesta oltava kiinnostunut. Onhan se myönnettävä, tulevana yhteiskuntafilosofina pidän oikeastaan jo kansalaisvelvollisuutena, että on yleensä kiinnostunut siitä, mitä ympärillä tapahtuu.

Taidan kuitenkin liikkua piireissä, joissa tämä on itsestäänselvyys, ja siksi en oikein tiennyt mitä sanoa, kun tänään ensi-iltansa saaneessa ranskan esitelmässäni lyhyt maininta esiteltävän alueen poliittisista voimasuhteista oli kuulemma kokonaisuuden vähiten kiinnostava osuus. Tiedä kannattaisiko kertoakaan, mutta mielipide tuli taloustieteilijältä. Meitä on tietenkin moneen junaan, eikä kaikkien tarvitse olla kiinnostuneita kaikesta, todellakaan, mutta toisinaan juopa Mattilanniemen E:n ja A:n välillä tuntuu vaan niin tuskaisen leveältä... Samalla asialla kun tavallaan pitäisi kuitenkin olla.

***

Loppukevennys (ainakin minulle). Ikuiselle ikäkriisin potijalle teki hyvää kuulla, että esitelmäparini oli luullut minua ulkonäköni perusteella noin viisi vuotta nuoremmaksi. Jälleen yhden puoliksi valvotun yön ja muutenkin viime aikojen silmänalustarkkailujen jälkeen saattoi kommentille vain hymyillä. Aika kuluu niin nopeaan tehdessä paljon kaikenlaista, että sitä luulee itsekin vanhentuvansa samaa vauhtia. Vastuut ja tekemiset kasaantuvat helposti niin, että pitää itseään jo kohta keski-ikäisenä. Ihan hyvä muistaa nauttia välillä siitäkin faktasta, että vasta toinen kierros kaksinumeroisia ikälukuja menossa.

Uusia tuulia

Opetin viikonloppuna Oulussa 60 ihmistä hyppäämään irlantilaisen musiikin tahdissa. Samalla näin myös hyvää ystävää pitkästä aikaa, hengailin aina yhtä omaperäisten irlantilaisten kanssa ja jammailin sydämeni kyllyydestä viimeiset energiat lauantai-illan pääkonsertissa Grada-bändin rytmeihin.

Kolme tuulista päivää poissa kotoa ja omenapuu on tiputtanut kaikki lehtensä. Tosin kaljuilla oksilla yhä vain killuu omenoita, josko siis vielä kerran ystäväpiirissä jo mainetta niittäneitä omenakanelimuffinsseja leipoisi. Salaista ainesosaa pitäisi vaan ensin pyytää lisää kotikulmilta.

Tein jälleen kerran tältä erää viimeisen päiväni ylioppilaskunnalla. Erinäisin tavoin olen yhä hommassa kiinni jatkossakin, mutta opiskelut taitaa vihdoin viedä taas oikean voiton. Viimeisenä päivänä ei sentään tarvinnut myydä yhdellekään korttinsa hakijalle eioota ja ongelmia alkaa jo osata ratkoa ihan laidasta laitaan. Viime viikolla kokopäivätoimistolaisena istuessani Ilokiven Kari naureskeli, että kohtako minä jo pääsihteeriäkin sijaistan. En nyt sentään. Vaan mihinkä jyyrä jyyryydestään.

Lehdet riekkuu ilmassa ympäri ympäri ja pitkät hiukset auki ei oikein voi liikkua. Tykkään silti tuulesta ja tuiverruksesta, itsekin tahtoisi syöksyliitoja lentämään.