Sekalaisia ajatuksia iltateellä

Luennoitsijalta meni ääni ja luennolla katsottiin elokuva Conspiracy. Minulle tämä oli jo kolmas kerta Endlösungin äärellä Wannseen kokouksen pöydän ympärillä, mutta ei tuosta kylmäksi voi jäädä. Kun aamun aloittaa seuraamalla Euroopan historian suuren tragedian teknistä suunnittelua ei päivästä voi tulla kuin aatteenpaloa tihkuva. Suosittelen, mutta ehken aamuksi. En välttämättä tosin illaksikaan, joten päättäkää itse. Katsoa kannattaa kuitenkin.

***

Kyllä ihmisen elämä on ihmeellistä tasapainoilua isojen ja pienten kysymysten äärellä. Yhtäaikaa voi kantaa maailman tuhoa ja ahdistusta harteillaan ja kaivata kiihkeästi käärimään hihojaan katastrofeja helpottaakseen, ja kuitenkin samalla pohtia päänsä puhki pieniä oman elämän yksityiskohtia ja yksittäisiä ihmisiä siinä, eikä mikään perspektiivi tunnu riittävän.

***

Löysin viikko sitten kuuntelutenttilevyjä, joita kulutin ahkerasti toisen opiskeluvuoteni musiikkitieteen opintojen parissa. Suosikkini oli jo silloin Robert Schumannin 4. sinfonia, jonka hypnotisoivan teeman hän oli kehittänyt vaimonsa Claran lempinimen Chiarina (CHAA) ympärille. Viime päivinä opiskelua ja tiskausta ynnä muuta kotipuuhaa on säestänyt normaalin kaiken muun musiikin sijaan romantiikan orkesteriteokset. Kun kämppis on vielä valinnut soitettavia pianosonaattejaan kuunteluttamalla niitä minullakin, ja kumpikin etsii jatkuvasti uusia opetusmusiikkeja tanssitunneille, ei liialti musiikin puutteesta voi tätä residenssiä syyttää.

Ajatuksia tanssisalin etuosasta

Sijaistin eilen iltapäivällä baletin alkeita. Päivät kaiket elän joko omanikäisteni yliopisto-opiskelijoiden kanssa, tai sitten korkeintaan opetan yläasteikäisistä aikuisiin koostuvia ryhmiä. Jos siis joku vielä opastaisi kommunikoimaan lasten kanssa, olisin kovin kiitollinen. Ei sillä, ettenkö lapsista pitäisi, minähän olin aikoinaan koko korttelin isosisko, jolta leikki-ideat eivät loppuneet. Vuodet kuitenkin vierivät eikä lapsia ole ollut lähimailla sitten lukioaikojen. Väkisinkin sitä vaan vieraantuu noista polvenkorkuisista energiapakkauksista, joiden äidit ja isät silmä tarkkana salin ikkunan takaa seurailee tanssituntia.

Tunti meni lopulta hyvin, mutta suunnittelussa unohdin kokonaan biologisen taustatyön. Kehitin mielestäni hyvin yksinkertaisen alkulämmittely/keskittymis/improvisaatioharjoituksen, jossa lapset ensin mönkivät toukkina ympäriinsä, sitten koteloituvat tiukaksi paketiksi ja lopulta heräävät perhosiksi. Kun sitten herättelin koteloita ja kuvailin, että nyt perhoset voivat alkaa venytellä siipiään auki, joku läksynsä lukenut ekaluokkalainen perhosenkotelo kommentoi, että oikeasti ne heti kuoriuduttuaan pitää kyllä vielä siipensä supussa.

****

Olen opettanut kahdeksan vuotta, eikä aina voi vaan olla se paras päivä. Aloitin olosuhteiden pakosta nuorena ja varsinkin alkuvuosina mietin paljon sitä, kuinka inhimillinen tunnilla voi olla, paljonko voin tuoda itsestäni esiin. Nykyään oma paikka opettajana on jo varmempi, minun oppilaani tuntevat minut yleensä aika hyvin ja päin vastoin, niissä rajoissa mitkä kukakin sanelee. Minulle saa jutella jos tahtoo. Olen päätynyt siihen, että ammattitaitoisuus ja silti ihan oikea ihmisyys eivät ole vastakohtia toisilleen.

Opettaessani erästä vanhempien ryhmää tuskastuin suomalaiseen hiljaisuuteen, kun jotain kysytään, eikä kukaan tahtoisi sanoa ainakaan kyllä. Kerroin ryhmälle, että minulle saa sanoa myös ei, tärkeämpää on että yleensä jotenkin kommunikoidaan eikä minun tarvitse puhua tyhjille seinille. Kommunikointi etenkin huonolla tuulella, väsyneinä hetkinä vie enemmän energiaa, varsinkin sen kaiken vastaanottajalta. Olen silti sitä mieltä, että vain niin ollaan ihmisinä paikalla.

Voisihan sitä olla ja mennä läpi tuntien kiinnittämättä koskaan huomiota oikeisiin läsnäoleviin ihmisiin, nähdä heidät vain riveinä, joiden nilkat joko on tai ei ole ojennuksessa. Vaan ei se toimi niin, ei ainakaan pitemmällä tähtäimellä. En enää ota paineita, jos en muista kolmenkymmenen tiiviskurssilaisen nimiä heti toisella kerralla, pää kun on rajallinen. Koko lukuvuoden ryhmät tahdon kuitenkin oppia tuntemaan muutenkin kuin vain siitä, kuka hyppää korkeimmalle.

Oikeasti läsnä

Ensimmäinen reaktioni päivän uutisen äärellä oli, etten jaksa jauhaa asiaa yhtään. Suurkatastrofien edessä menen jokseenkin lukkoon, niin kävi jo aikanaan tornien romahtamisessa ja sama jatkui viime marraskuun vastaavassa koulutapahtumassa. En ole tragedioille kylmä, en todellakaan, mutta inhoan yli kaiken kahvipöytäspekulaatiota siitä, miksi näin kävi. Ennemminkin tahtoisin voida tehdä jotain konkreettista asianomaisten hyväksi, ja kun en juuri sillä hetkellä voi, suljen itseni ulos ja teen mieluummin jotain pientä hyvää siellä missä voin. Ainahan sitä voi jäädä kauhistelemaan, miten maailma onkin niin paha, mutta kun se jo on. Yritetään mieluummin nähdä miksi se on niin ja tehdään jotain, että olisi edes vähän vähemmän. Lamaantuminen ja turha kyseleminen pahan edessä on inhimillistä, mutta pitkään se ei saa jatkua, tai kukaan ei saa apua.

Pidetään huolta niistä, jotka ovat eri tavoin tässä lähellä. Pidetään huolta siitä, että nähdään merkit, kun menee huonosti. Pidetään huolta siitä, että kukaan ei jää yksin. Ollaan oikeita ihmisiä toisillemme ja annetaan läheisten tietää se. Silloin uskaltaa tulla sanomaan ikävistäkin asioista. Helppoahan se ei ole, mutta sitä on elämä. Ainakin se on aitoa.

Idealisti

Tällä viikolla on mielessä pyörinyt ahdistukseen asti kaksi aina uudestaan minua provosoivaa aihetta: talous ja politiikka.

TALOUS
Kuvitelkaa, että maailman taloutta johtaa liberalistinen kapitalistimaa, jossa kaikki on mulle tai konkurssi. Tieto todellakin lisää tuskaa, uskaltauduin periyhteiskuntatieteilijän ankarasta taloustiedevastaisuudestani huolimatta kansantaloustieteen peruskurssille, ja vähitellen ymmärrän jotain kysynnän ja tarjonnan päälle, markkinoiden manipuloinnista ja siitä leikistä, jolla hintoja nostetaan ja lasketaan. Ei ole kiva tunne se, kun asioiden karu totuus alkaa oikeasti valjeta. Aion kuitenkin kestää totuuden, sillä sanonnankin mukaan vihollisensa on viisasta tuntea. Sitäpaitsi, jos väitän itseäni yhteiskuntafilosofiksi, olisi uskottavampaa ymmärtää jotain tuosta järjettömästä voimasta, mikä ihmishengillä leikkii.

POLITIIKKA
Ei ole politiikka ihmiselle hyväksi. Ahdistun suunnattomasti, kun se alkaa vaikuttaa ihmisten henkilökohtaisiin väleihin, murtaa ystävyyssuhteita ja herättää epäluuloja kaikkia kohtaan. Maailmanparannus, yhteiskuntakeskustelut, linjojen setviminen ja arvojen punnitseminen, se, mikä on tärkeää ja mikä ei, oikeiden asioiden ajaminen - kaikki tuo on suunnattoman mielenkiintoista. Vaan jos se alkaa vaikuttaa siihen kenen kanssa ja kenen hiekkalaatikolla leikitään, kuka jätetään ilman ämpäriä ja kenen päälle oikein heitellään hiekkaa, minä voin pahoin. En halua valita puolia ystävieni välillä, jotka ovat vastakkain jonkin poliittisen kiemuran takia. En halua politiikan varjolla tehdä päätöksiä, jotka tekevät jotain pahaa ihmisille, joista välitän. Politiikka ei vaan voi mennä ihmisen yli, sillä silloin jokin muu kuin ihminen on voittanut.

IHMINEN
Ihminen keksi talouden, jotta olisi jokin mitta vaihtaa elintärkeitä tavaroita, kuten vaikka ruokaa ja vaatteita. Ei siksi, että olisi mahdollisuus sijoittaa ja huijata ja ottaa riskejä jotka ajavat toiset ahdinkoon. Ei jotta ne, jotka on ovelimpia ja rikkaampia voisivat käyttää toisia hyväksi.

Ihminen keksi politiikan, koska yhteisö toimiakseen hyvin tarvitsee jonkinlaisen järjestyksen. Ei, jotta sillä ajettaisiin omaa etua niiden kustannuksella, jotka uskovat liian hyvää toisista, ei jotta ihmissuhteet menisivät hajalle ja jotkut saisivat yhä enemmän valtaa toisten jäädessä ilman kaikkea. Ei jotta olisi pätevä tekosyy olla olematta inhimillinen.

Ihminen keksi talouden ja politiikan ja nyt ne tuhoavat ihmisen, koska ne saivat meidät uskomaan, että ihminen itsessään ei ole arvokas. Nyt me uskomme talouteen ja politiikkaan, ja nekin uskovat itse itseensä. Onhan se jo aivan vanhanaikaista uskoa enää ihmiseen.

Aamulla aikaisin

All the leaves are brown
and the sky is grey
I've been for a walk
on a winter day
I'd be safe and warm
if I was in L.A.
California dreaming
on such a winter day
(The Mamas and the Papas)


Kaipaan oikein isoa teemukia, jonka voisin täyttää lempiteelläni ja pitää lähellä lämmittämässä niin käsiä kuin sydäntäkin. Ikkunani edessä omenapuun hedelmät ovat ihan punaisia ja sisälle asti tuoksuu syyskuun loppupuolen viileä ilma, joka muistuttaa jostain tutusta. Heräsin aiemmin kuin yleensä, ja on juuri sellainen käpertymisaamuolo, kuin vain viileänä vielä vähän väsähtäneenä aamuna voi olla.

Kaipaan Muumikirjan sanoja: "Kuka lohduttaisi Nyytiä ja sanois vaikka näin: on yöllä pimeäkin pimeämpää, päivällä toisin päin." Sen onneksi itsekin huomaa aina uudestaan.

Pää syystuulessa

Ike tuhoaa Texasissa, Emeliina on uusi muotinimi, papit niittävät mainetta kirkkokiertueella ja Matti-hauki tarkkailee eduskuntaa. Kaikkea sitä oppii lehtiä lukemalla.

*************

Tänäänkään en keksinyt vastausta siihen, miksi pysähdyksiin jääneet rullaportaat täyttyvät hetkessä roskista, mutta sympatiseerasin kohteliaan seurallisia pikkutyttöjä hississä ("tätikin tuli hissiin, täti mikä sun nimi on?"), ja ratikkapysäkillä kuuntelin tuntemattoman mummoshenkilön elämänkuulumisia.

Odotetut leppoisat kaupunkikävelyt kirpeässä syysilmassa jäivät treeni- ja tapaamisviikonloppuna vähiin, mutta pääkaupunki eli silti ympärilläni. Maisemanvaihdos on aina hyvä juttu, vaikka käteen jäikin lähinnä rakkoiset varpaat, venähtänyt nilkka ja koreografinen luomisen tuska - sekä useampi ajatus siitä, miksi jotkut ihmiset tekevät vähän liiankin suuren vaikutuksen ja toiset taas ei ollenkaan.

Pää on uhkaavan sumuinen, vaikka toistaiseksi olen käyttänyt huhuttuun flunssa-aaltoon defenssikeinona kieltoreaktiota. Onneksi huominen täyttyy lähinnä paluujunamatkasta ja muutamasta toimistotunnista.

Arkiajatus.

Elämäni eläimet Yle Areenasta, puhdas koti, hyvin nukuttu yö, kuulumisten päivittelyä ranskalaisen ystävän kanssa, verokortin lähettämistä sinne, mistä tietää saavansa kohta palkkaa, suklaata ja teetä ja tieto siitä, ettei tänä iltana ole töitä. Lähes vapaa päivä keskellä viikkoa tekee hyvää, varsinkin kun viikonlopuksi on jo ohjelmaa. Tiedoksi vaan. Pienet ilot on parhaita.

Pakko mainita...

...että tuntuu se maanantai siltikin joskus pahalta, vaikka olisikin jo viikon toinen päivä. Kyllä hajottaa päätä, kun on asiakaspalvelutyössä, jossa päivästä toiseen ei pysty palvelemaan niitä jatkuvasti oven takana jonottavia asiakkaitaan itsestään riippumattomista syistä. Kun ei voi kuin hymyillä ja pahoitella ja kuunnella kymmeniä tarinoita siitä, kuinka tärkeää olisi jo saada se opiskelijakortti. Kohta ollaan siinä pisteessä, että jos vain voisin, menisin jo itse tekemään ne.

Suositukset tänään

Mondo.
Matkailulehti, jonka tilasin parisen vuotta sitten kaukokaipuuta lievittämään. Epäilin alkuun, että se saattaisi myös toimia päinvastoin ja vain lisätä matkallelähtöintoa, mutta joka lehden jälkeen fiilis onkin kuin olisi kiertänyt maailman. Hyvillä mielin pesiydyn punaisen sohvani syvennykseen ja lennän hyvin kerrottujen reportaasien siivin mantereelta toiselle.

Messu.
Sunnuntai on uuden viikon ensimmäinen päivä monen muun maan kalenterin mukaan. Käänsin oman pääni samansuuntaiseksi ihan psykologisista syistä joitain vuosia sitten: keskittyminen asian äärellä vie eteenpäin taas yhden viikon verran, eikä maanantai tunnu ollenkaan niin pahalta kun viikko alkoi jo päivää aiemmin vapaalla. Messun jälkeen bonuksena kuulumiset kaverien kanssa teekupin äärellä ja sukupolvien väliset jutteluhetket, kun mummot kihertävät sympaattisen papin perään ja kertovat tarinoita tosielämästä. Yhteys yläkautta usein lämmittää yhteydet myös täällä maan päällä.

Montparnasse.
Mahtava monitaideteos, jota olisi katsellut vielä toisenkin tunnin; hienoa oli olla todistamassa jälleen tanssikaverien lahjakkuutta. Oma kaipuu takaisin näyttämölle kasvoi taas ja inspiraatiota syntyi yhteen jos toiseenkin.

Kaikuja veden alta

Mainittava on vielä uusin syystunnelman tuoja. Sanat laulusta ovat tosin vasta puolikas, mutta itse voi sitten jokainen käydä kuulemassa kokonaisuuden. Kynttilätuikkuja olen sytytellyt iltaisin näiden sävelten soidessa.

Liike herää eloon kuin itsestään, kun musiikki on näin kaunista.

Joo, mä tiedän, on veden pinta kaukana
En nää pohjaan, en näe onko sen alla
Haukia tai haita
Jotka mut voi kerralla hotkaista

Mut sä näät pintaakin syvemmälle
Sä viet mukaan
Saat minut uskaltamaan sun kaa
Niin vaarallisesti
En oo koskaan mä sukeltanut

Veden pintaa keihään lailla
Halkoo hahmosi jäntevä
Sulava, varma
Vahva, vakuuttava
Vaikuttava

Niin sä viet varmalla otteellasi
Aina vaan kauemmas rannan
Turvasta ja mua huimaa ja pelottaa mut
Siinä sun äänes mua rauhoittaa

Sä saat mun salaisen voiman
Nyt heräämään enää
En tahdo piiloon mä juosta
En aina takertua, päästän irti nyt
Aion karata

Kuuletko kun veden alla mä
Huudan ääneen sen kaiken
Ihanan, vapauttavan
Janottavan, kiperän
Pelottavan, uuden
Siinä sun äänes mua rauhoittaa
(Emma Salokoski: Veden alla)

Mitä ajattelin tänään

Ylipitkän työpäivän lopussa on tyytyväinen, että sen on sentään jakanut sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa viihtyy ja tekee mielellään yhteistyötä.

Hirmumyrsky Gustav ei sittenkään tuhonnut New Orleansia. Katsoin pari päivää sitten uutisjuttua, kuinka kaksi miljoonaa ihmistä evakuoitiin kodeistaan. Väkisinkin tulee mieleen, että onneksi oma koti on paikassa, jossa mannerlaatat eivät kohtaa, saati erkane. Ja että miltähän tuntuu niistä, jotka eivät ole yhtä onnekkaita. Koti on koti, vaikka mikä järkkyisi.

Yksi parhaista asioista kotikaupungissani on kevään ja syksyn hämärtyvät illat valoineen, iltasoittoineen, rauhallisine katuineen. Iltalenkkiseuran kaipuu on yhtäkkiä yltynyt hurjaksi. Ei liene parempaa kuin parantaa maailmaa ystävän kanssa alla raikkaan iltataivaan.


Joskus tarvisi pään korjausta. Aion luultavasti syödä tiikerijäätelöä ensiapuun.