Sataa ja iltasoitto soi

Sataa, aivan kuin viime maanantainakin. Semmarit ne jo keksi tämänkin etukäteen.

Aivan kohta tartun kirjaan The Cambridge Companion to Critical Theory, ihan minä hetkenä hyvänsä. Uppoudun sohvaani, jonka ensin raivaan jälleen yhden matkan jälkeisestä vaatekaaoksesta, kovin tuttu näky tänä kesänä. Keitän ehkä teetä, voisin jopa avata pussillisen Mozart-kuulia. Paitsi että toukokuisen viikkokaupalla kestäneen flunssan jälkitautina sain oudon oireen. Ei ole mikään entisensä, kun minun ei juuri tee enää mieli suklaata. Voihan olla, että tämä on ohimenevää. Voi myös olla, että jokaiselle ihmiselle on asetettu maksimikiintiö, kuinka paljon suklaata voi elämänsä aikana ottaa vastaan. Silloin se on ihan mahdollista saada täyteen jo parikymppisenä, kun oikein yrittää. Ja minä olen kuulkaa yrittänyt.

Sataa ja pikkuomenat kasvaa. Ystäväni pikkuoravat kasvavat myös hurjaa vauhtia, ja heidän riemastuttavassa seurassaan hujahti viikonloppuvierailu Pohjanmaalla mallikkaasti. Aamuisin sain pirteän herätyksen, kun ovi lennähti auki. "Pojat ne vaan täältä sisään sukelsi", ilmoitti vinkeä 3-vuotias. Sitten jo opeteltiinkin taas autoja ja lintuja ja käsinukke-eläimiä.

Tapasin matkalla myös nuoren naisen, joka oli tehnyt ammatillisessa elämässään juuri niitä asioita, joihin haaveeni lähitulevaisuudesta kohdistuvat. Ne ovat siis oikeasti mahdollisia, kaikki on toteutuksen päässä.

Sataa ja voi kunpa ne omenat olisivat jo kypsiä. Voi kunpa koko maailma ei olisi niin levällään, että sinne on pakko mennä ja tehdä parhaansa edes jonkin asian eteen ja silti tuntea itsensä niin pieneksi, kun mitä kaikkea ihminen voi muutaman kymmenen vuotensa aikana ehtiä koskaan ja kun joka suuntaan ja joka alalle tahtoisi venyä niin että on tehtävä päätöksiä. Voi kunpa kaikkein rakkaimmat ystäväni eivät kaikki eläisi eri maissa niin että väistämättä olen jatkuvasti eri maassa eri kielessä eri arjessa vähintään kahden kolmasosan kanssa.

Näin puoliksi viittomakielistä unta ja huomasin, että muistan viittomia sittenkin aika paljon. Mahtuisikohan syksyn saksan jatkopreppaukseen ja gradunteon lomaan vielä palanen kesken jäänyttä sivuainetta? Myös klassisen kreikan kurssi houkuttelisi, ja niin paljon muuta... Tässä syy, miksi yliopiston jättäminen tuntuu joskus täysin mahdottomalta. En ole vielä oppinut ihan kaikkea.

On oravalla oma koti Keravalla.

-Ai oravalla?
-Eiku Keravalla.

Kuuntelen nonstopina Semmareita ja Dave Matthews Bandia. Menee kuulkaa se heinäkuun neljästoista näinkin. Viimeiset pari vuotta olenkin viettänyt samaista päivää Seinenvarsipiknikeillä ja välkkyvän Eiffel-tornin juurella keskiyön maratonilotulituksia ihaillen. Käyhän tuo elämä tylsäksi, jos aina toistaa samat kaavat, mutta pakko myöntää, että juuri nyt olisi vähän ikävä sinne.

Luin kaikenlaista tietoutta sikainfluenssasta ja totesin, vastoin parin kaverin tämänpäiväisiä ystävällisiä arveluita, että taitaa olla ihan tavallista nuhaa. Parantua saisi sekin kuitenkin. Jää kohta kaikki vauvat näkemättä, ja niitä tapaamisia olisi kuulunut tähän viikkoon monta.

Ei tullut kiitosta bongareiden liitosta.
-Ai kiitosta?
-Eiku liitosta.

Omenapuu ikkunan edessä kasvattaa jo pientä vihreää pyörylää pitkin oksiaan, apostolinmiekkani on päässyt vihdoin puoleen väliin (kuusi miekkaa pystyssä, vielä toiset kuusi ja pitäisi kukkia) ja eilisen sadepäivän tunnelmoinnissa haaveiltiin tuntitolkulla Novitan Puro-langoista, joista syksyn mittaan tehdään ainakin pipo, kaulahuivi, ranteenlämmittimet, pari liiviä ja mitä vielä. Pelastin matkavakuutukseni lehtipinosta ja jännittelen jo valmiiksi sitä, että pääsen kuin pääsenkin pian yhdeksän vuoden tauon jälkeen hypähtelemään hetkeksi taas Vihreällä Saarella - jota on, hiukkasen vaikeasta suhteestamme huolimatta, kuitenkin viime kädessä kiittäminen siitä, että minulla on riittänyt osa-aikatöitä kaikki nämä vuodet.

Kun ei voi puhua, pitänee vaieta. Haeskelen jälleen surrealistista kielenkäyttöä, että olisi jotain kivaa. Jos on valituksia, niitä voi osoittaa.

Twist. Twist twist.

Muussa tapauksessa suosittelen twistausta.

Tänä sunnuntaina

1. Hyvä olo on sittenkin fyysisen kivun poissaoloa. Tämä ei ole pessimismiä, vaan kaikenvoittava helpotuksen tunne joka kerta kun sen käytännössä saa kokea.

2. Helle loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin, eikä kukaan ole yllättynyt katsellessaan heinäkuun pilvisiä +16*C lupaavia sääennusteita. Paitsi minä, jälleen, siitä, kuinka paljon suomalaiset käyttävät aikaa ja energiaa säästä valittamiseen, oli niin tai näin. Tai yleensäkin valittamiseen. Menee jo hermo. Get a grip.

3. Huumorintaju on hieno asia ja vielä hienompaa on se, kun on ihmisiä, joilla se on samanlainen kuin itsellä. Perhe on tässä vahvoilla vuosi toisensa jälkeen.

4. Mitä on levottomuus? Se on karttojen tutkailua, vaikka on ihan jossain muualla. Kartat on siitä hyviä, että ne vain on, eivätkä ne koskaan syyllistä levottomuutta. Ainahan sitä kuitenkin jossain pitää olla, täällä tai siellä. Sitä varten on karttoja, nykyisistä ja tulevista asuinpaikoista.

5. Jos haluat lettuja, älä lupaa paistaa niitä.

Kesällä kerran

Bloggaan pesästä, jonka rakensin miniparvekkeelleni, kun näin keskikesän kunniaksi ja tekemisen puutteessa intouduin sitä vihdoin siivoamaan. Tietenkin auttamattomasti myöhäisherännäinen, mutta kun en ole juuri kaupungissa tähän mennessä kuluneena kesänä vielä ollutkaan. Tuuli humisee pihapuissa ja kun aurinko vielä siirtyy puoli metriä oikealle nurkan taakse, alkaa tilanne olla aika täydellinen.

Aloitin hitaasti mutta varmasti graduorientoitumisen: tein eilen varastotilauksen ja tänään sitä noutaessa varasin ensi kertaa opiskeluaikanani itselleni arkistokappaleiden säilytyspaikan yliopiston kirjastosta. Vaikka opiskelun tyyssija onkin kuuma ja hiljainen näin heinäkuun alussa, mitä nyt muutama hassu yhteiskuntatieteilijä siellä täällä tulevan perjantain tenttiin pänttäämässä, iski minulle jälleen hurja gradunkirjoitusromantisointi. Niitä tulevia lokakuun kylmiä tuulispäiviä odotellessa...

Olen viime viikot järjestellyt yliopistonjälkeistä tulevaisuuttani ja vihdoin siitä on joitain palasia koossa. Oikeasti on mahtavaa, että elämässä on erilaisia vaiheita. Yhden ystävän kanssa ollaan usein pohdittu sitä, kuinka monesti arkielämässä tuntuu, että kaikki vaan junnaa paikallaan, mutta lopulta jos katsoo menneitä vuosia, koko ajan on johonkin kuitenkin ollut menossa ja lähes jatkuvasti jonkinlainen muutos johonkin uuteen on ollut päällä. Täytyy vaan uskaltaa luottaa siihen, että kokonaiskuva on muissa käsissä, kun itse kykenee kuitenkin käsittelemään vain yhden päivän kerrallaan.