As I said in my very first post, I feel it some ways strange to have people publishing their thoughts in blogs. Because I think a lot and love to write, I was already for long tempted to start this but because I also like to keep my thoughts my own till I know what they are, and am afraid people misunderstanding me, I postponed starting the blog. And even after starting I postponed advertising it to anyone. Yesterday I made it public to people who have my contact address for MSN and a bit before and right after got some comments. A writer needs an audience that listens. Or well, reads. I love to write but not just for myself and that was the reason for starting this. Still since yesterday I have gone through some contradictory thoughts.
How does it feel to be heard by anyone in the world? It should be good, no? But what if anyone of those who hear me can also tell their comments, agree or disagree, like it or not? It is according to my principles to let anyone comment on it, I would not write online if I did not want it to be read by those online.
I guess that is the paradox of Internet. In a way I see it keeps people far from each other: it reduces the times we actually personally are in connection. But it also brings people closer together which I have noticed well enough after returning from Canada. Last spring every Sunday evening we had a skype conference call with my friends who were physically in Finland, Denmark and Canada. It was a huge comfort in the situation where we suddenly could not see each other anymore.
Internet brings people very close to you. It has been said many times it´s so easy to be something else than you are when you do not see the other person. It has caused trouble and bad things and that is why I sometimes avoid it. Also good of course and there are people who live happy together now and would not have ever met without the net.
Back to the blog. I am here now, somehow open to you, telling you some of my thoughts and open for your comments. I like you to tell me how you think, whether you agree or not and that is what makes this matter. But also there is no protection, the only way to protect myself from your opinions would be not say anything here. When I make the decision to publish some of my thoughts, however meaningless or superficial, they are still parts of me which I bring live here and leave them for you. Does that not scare those keeping blogs? Scares me, but as my fellow fighter here said, it is maybe part of the fight over being comfortable within one´s own skin. I am. Also I cannot publish too superficial. It makes it matter.
So welcome and comment on and do not be scared away by this post. I probably won´t answer straight on the comments, at least not for a while yet as it feels a bit too close. Even though giving you some of my thoughts I need to keep the control to which extent I write, and that concerns how much I comment on your comments. But I am here telling my stories and I do love to have listeners and conversation. Which makes me need you.
Thursday, March 29, 2007
Wednesday, March 28, 2007
"On siis kevät...
...kuljen Hakaniemen rantaan, tuuli ei tuule mutta sade kyllä jaksaa."
Vuodenajoilla on outo vaikutus minuun. Olisi vaikea kuvitella elämää ilman, sillä niiden rytmitys vaikuttaa paitsi mielialoihini, koko elämäni jäsennykseen. Eikä se liene outoa, koska olen asunut maassa, jossa puolen vuoden sisällä lämpötila saattaa heilahtaa jopa 60 astetta toiseen suuntaan (heinäkuussa +30, uutena vuonna -30...) Tämä on yksi suomalaisuuteni perustekijöitä, uskon, ja luulen, että se on vaikuttanut paljon myös koko kansan luonteeseen. Muutama hassu perhe asuu maassa, jossa ei paljon apua muualta heru, talvi on pitkä ja kylmä, kesä tuulinen ja ailahteleva, sato on kasvatettava hyvin ja nopeasti, talojen oltava tarpeeksi lämpimiä ja kestäviä. Ei sellainen historia (puhumattakaan kaikista poliittisista tekijöistä) voi olla jättämättä jälkeänsä ihmisiin.
Minun kevääni, siihen kuuluu kaksi kappaletta jo vuosien takaa: tuo yllä mainittu Kevät, josta tulee kaipuu kolmannen kotikaupunkini Helsingin aikaisin kuiville kaduille, merituuleen ja kaupunkielämään. Siihen virkistävään tuntemattomuuden tunteeseen, kun saa kävellä pitkin katuja päämäärättömästi ilman, että ketään tuttua tulee vastaan. Siinä on jonkinlaista huojentavaa vapautta ja kaipaan sitä täällä.
Toinen kevääseeni liittyvä kappale on Jimi Hendrixin kirjoittama Little Wing, johon ensin tutustuin Corrsin kautta, ja myöhemmin kuulin myös Stingin versiona. Molemmat ovat hyviä, mutta etenkin Corrsin versiosta tulee "kevätolo". Olin sinä vuonna kuusitoista ja nuoruuden intohimolla ja ylivarustetulla mielikuvituksellani elin aivan muissa maailmoissa, olin vuosi aiemmin löytänyt irlantilaisen tanssin ja se oli nyt lähes koko elämäni. Ahmin kaiken irlantilaiseen tanssiin ja musiikkiin liittyvän. Löysin Corrsin levyn kaupasta, se oli varmaan juuri silloin ilmestynyt ja sen viimeisenä kappaleena soi Little Wing haikeilla viulusooloilla. Oli huhtikuu, kadut juuri kuivaneet ja kävellessäni koulusta kotiin päin mieli liisi jossain muualla jo. Sinä keväänä kaukokaipuuni alkoi voimistua, ja on sen jälkeen vain kasvanut, toisinaan saanut vastustamattomat mittasuhteet. Tunne siitä, että asuin väärässä maassa, että minun pitäisi olla jossain muualla, että jostain voisin löytää sen mitä etsin, kaikki se alkoi velloa sisälläni ja täytti mieleni uskomattomalla ikävällä jonnekin, missä en ole koskaan ollut.
Yhä joka kevät minun on kuunneltava sitä, kun kadut ovat sulaneet ja aurinko alkaa lämmittää, ja mietin, olenko yhtään lähempänä noita haaveitani. Olen saanut tyydytettyä kaukokaipuutani jo useampaan otteeseen ja oppinut, ettei se sillä lähde. Enää en edes yritä pysyä paikallani, vaan lennän, kun tilaisuus tulee. Ja se tulee tasaisin väliajoin kun uskaltaa lähteä. Olen kuitenkin miettinyt onko ikuinen kaipuuni sisäänrakennettua, synnynnäistä, minuun erottamattomasti kuuluvaa? Ehkä en olisi minä, jos kaipuuni lakkaisi, jos se katoaisi, minäkin katoaisin. Siksi tahdon lentää yhä uudestaan, etsiä ja löytää ja lähteä jälleen; eikä kevääni olisi kevät ilman poltetta päästä jo pois taas.
Little Wing (Jimi Hendrix)
Now she´s walking through the clouds
With a circus mind
that´s running wild
Butterflies and zebras and moonbeams
and fairytales
All she ever thinks about
is riding with the wind
When I´m sad she comes to me
With a thousand smiles
she gives to me free
It´s alright it´s alright,
she says,
Take anything you want from me,
anything
Fly on, little wing
Kiitos sinulle, joka kommentoit edellistä kirjoitustani! Kirjoittaja tarvitsee kannustusta. Ehkäpä, vähitellen, tälläkin blogilla on tarkoitus.
Vuodenajoilla on outo vaikutus minuun. Olisi vaikea kuvitella elämää ilman, sillä niiden rytmitys vaikuttaa paitsi mielialoihini, koko elämäni jäsennykseen. Eikä se liene outoa, koska olen asunut maassa, jossa puolen vuoden sisällä lämpötila saattaa heilahtaa jopa 60 astetta toiseen suuntaan (heinäkuussa +30, uutena vuonna -30...) Tämä on yksi suomalaisuuteni perustekijöitä, uskon, ja luulen, että se on vaikuttanut paljon myös koko kansan luonteeseen. Muutama hassu perhe asuu maassa, jossa ei paljon apua muualta heru, talvi on pitkä ja kylmä, kesä tuulinen ja ailahteleva, sato on kasvatettava hyvin ja nopeasti, talojen oltava tarpeeksi lämpimiä ja kestäviä. Ei sellainen historia (puhumattakaan kaikista poliittisista tekijöistä) voi olla jättämättä jälkeänsä ihmisiin.
Minun kevääni, siihen kuuluu kaksi kappaletta jo vuosien takaa: tuo yllä mainittu Kevät, josta tulee kaipuu kolmannen kotikaupunkini Helsingin aikaisin kuiville kaduille, merituuleen ja kaupunkielämään. Siihen virkistävään tuntemattomuuden tunteeseen, kun saa kävellä pitkin katuja päämäärättömästi ilman, että ketään tuttua tulee vastaan. Siinä on jonkinlaista huojentavaa vapautta ja kaipaan sitä täällä.
Toinen kevääseeni liittyvä kappale on Jimi Hendrixin kirjoittama Little Wing, johon ensin tutustuin Corrsin kautta, ja myöhemmin kuulin myös Stingin versiona. Molemmat ovat hyviä, mutta etenkin Corrsin versiosta tulee "kevätolo". Olin sinä vuonna kuusitoista ja nuoruuden intohimolla ja ylivarustetulla mielikuvituksellani elin aivan muissa maailmoissa, olin vuosi aiemmin löytänyt irlantilaisen tanssin ja se oli nyt lähes koko elämäni. Ahmin kaiken irlantilaiseen tanssiin ja musiikkiin liittyvän. Löysin Corrsin levyn kaupasta, se oli varmaan juuri silloin ilmestynyt ja sen viimeisenä kappaleena soi Little Wing haikeilla viulusooloilla. Oli huhtikuu, kadut juuri kuivaneet ja kävellessäni koulusta kotiin päin mieli liisi jossain muualla jo. Sinä keväänä kaukokaipuuni alkoi voimistua, ja on sen jälkeen vain kasvanut, toisinaan saanut vastustamattomat mittasuhteet. Tunne siitä, että asuin väärässä maassa, että minun pitäisi olla jossain muualla, että jostain voisin löytää sen mitä etsin, kaikki se alkoi velloa sisälläni ja täytti mieleni uskomattomalla ikävällä jonnekin, missä en ole koskaan ollut.
Yhä joka kevät minun on kuunneltava sitä, kun kadut ovat sulaneet ja aurinko alkaa lämmittää, ja mietin, olenko yhtään lähempänä noita haaveitani. Olen saanut tyydytettyä kaukokaipuutani jo useampaan otteeseen ja oppinut, ettei se sillä lähde. Enää en edes yritä pysyä paikallani, vaan lennän, kun tilaisuus tulee. Ja se tulee tasaisin väliajoin kun uskaltaa lähteä. Olen kuitenkin miettinyt onko ikuinen kaipuuni sisäänrakennettua, synnynnäistä, minuun erottamattomasti kuuluvaa? Ehkä en olisi minä, jos kaipuuni lakkaisi, jos se katoaisi, minäkin katoaisin. Siksi tahdon lentää yhä uudestaan, etsiä ja löytää ja lähteä jälleen; eikä kevääni olisi kevät ilman poltetta päästä jo pois taas.
Little Wing (Jimi Hendrix)
Now she´s walking through the clouds
With a circus mind
that´s running wild
Butterflies and zebras and moonbeams
and fairytales
All she ever thinks about
is riding with the wind
When I´m sad she comes to me
With a thousand smiles
she gives to me free
It´s alright it´s alright,
she says,
Take anything you want from me,
anything
Fly on, little wing
Kiitos sinulle, joka kommentoit edellistä kirjoitustani! Kirjoittaja tarvitsee kannustusta. Ehkäpä, vähitellen, tälläkin blogilla on tarkoitus.
Tuesday, March 20, 2007
Doubts
I've been silent for a while but I also doubt anyone yet knows of my blog so that it probably does not matter... as I haven't really decided whether or not continue it, I haven't advertised it anywhere. I have been having doubts whether there is any point for it and what about just let it be. Sometimes it is hard to be this Finnish person, raised to remain silent and still have so many thoughts which I would like to shout out. And to be as independent and closed till the last bit that there seems to be no topic I could discuss here for long as I would always start doubting it's point. Better to think and write private and so I go to my dear old diaries once again...
Tuesday, March 6, 2007
Did you ever listen to Sting?
A week ago I went to my home town to visit my parents for the weekend. On the peaceful Sunday early afternoon everyone was doing their own things, spending a leisure noon time before early dinner and us leaving after that. I took my books for the bachelor paper with me downstairs to the room where my father keeps all his old LP-vinyls. (And he´s got a few of them!) I have some favourites among them and I listened to Sting whilst trying to study a bit of Walter Benjamin. It was a memory straight out of my "abi"-year spring, when I spent almost one month in that room downstairs all my school books around and studying for the matriculation exams. I asked to borrow the LP and brought it back to Jyväskylä with me.
Yesterday evening I listened to it and it filled me once again with anger and sadness when my always favourite Fragile started.
Here´s the lyrics (written by Sting) :
If blood will flow when flesh and steel are one
Drying in the colour of the evening sun
Tomorrow´s rain will wash the stains away
But something in our minds will always stay
Perhaps this final act was meant
To clinch a lifetime´s argument
That nothing comes from violence
and nothing ever could
For all those born beneath an angry star
Lest we forget how fragile we are
On and on the rain will fall
Like tears from a star
like tears from a star
On and on the rain will say
How fragile we are
how fragile we are
We are and there are people much more fragile than us still. How can things like economy, oil, citizenship, our own comfortability, be more valuable than lives and rights of people who have no choice to stand for themselves? This I cannot understand and never will, and probably will come back to it many times during this blog.
Yesterday evening I listened to it and it filled me once again with anger and sadness when my always favourite Fragile started.
Here´s the lyrics (written by Sting) :
If blood will flow when flesh and steel are one
Drying in the colour of the evening sun
Tomorrow´s rain will wash the stains away
But something in our minds will always stay
Perhaps this final act was meant
To clinch a lifetime´s argument
That nothing comes from violence
and nothing ever could
For all those born beneath an angry star
Lest we forget how fragile we are
On and on the rain will fall
Like tears from a star
like tears from a star
On and on the rain will say
How fragile we are
how fragile we are
We are and there are people much more fragile than us still. How can things like economy, oil, citizenship, our own comfortability, be more valuable than lives and rights of people who have no choice to stand for themselves? This I cannot understand and never will, and probably will come back to it many times during this blog.
Thursday, March 1, 2007
Pieniä loppuja
Jos on loppuja, on alkujakin, sekä ennen että jälkeen lopun. Vain pessimisti laskee hyvästejä, kun jälleennäkemisiä on yhtä paljon. Ei muuta tänään.
Subscribe to:
Posts (Atom)