Dance dance dance

Lisää blogi-itsepohdintaa. Tajusinpa tässä päivänä eräänä, että en ole koskaan kirjoittanut tanssista juuri mitään. Suurin syy lienee, että pidän monet maailmani mieluusti erossa toisistaan - mikä kuuluu kirjoittamiseen, kuuluu siihen, ja tanssijana olen jotain muuta. Toinen on ehkä se, että en jaksa uskoa lukijakuntaani niin laajaksi, että joukosta löytyisi niitä, jotka jaksaisivat kovin paljoa lukea peilin edessä kasvaneen perfektionistin tanssilöpinöitä. MUTTA koska olen itse löytänyt aivan uusia maailmoja eri blogien kautta, nyt sitä tanssiasiaa kuitenkin vähän; you've been warned.

Olen käyttänyt tanssiin elämästäni 19 vuotta, mikä on prosentuaalisesti aika suuri osuus. Sanon usein, että en ole koskaan oikein harrastanut mitään, kouluaikaista pianonsoittoa lukuunottamatta, ja jossain määrin se on totta, sillä tanssi ei ole ollut harrastus pitkiin aikoihin - voisi ehkä sanoa sitten ala-asteen. Nykyään se on suureksi osaksi myös työtäni ja lähestulkoon ainoa ala, johon minulla CV:ni perusteella on päivänselvästi työkokemusta. Kun on tehnyt jotain tiettyä asiaa yli kolme neljäsosaa elämästään, siihen syntyy väistämättä symbioosi. Tanssiminen on minulle pitkälti hengittämistä: välillä sitä tuskin huomaakaan, mutta yritäpä vain lopettaa.

Vietin juuri neljä päivää intensiivikurssilla, kun Jyväskylään harvinaista herkkua toi mahtava opettajapoppoo Suomesta, Ruotsista ja Perusta. Olen treenannut elämässäni noin yhdeksää tanssilajia, mutta silti tänä viikonloppuna onnistuin kokeilemaan paria aika uutta ja outoa. Dancehall ja street dance eivät edelleenkään ole ihan sitä ominta tyyliäni, eikä edes latinosambat ja -salsat, mutta kurssin showjazz-opettaja räjäytti tämän teknisen nykytanssijan ja irkkuopen pankin, eikä nyt auttaisi muu kuin päästä tekemään lisää lisää lisää. Sitten Jyväskylään muuton en ole paljon muuta kuin lillunut, pyörinyt, kierinyt, kääntynyt ja vääntynyt, hionut välillä tekniikkaa ja sitäkin enemmän impronnut nykytanssiopettajien johdolla, ja tuo positiivisella tavalla agressiivinen ja tehokas jazz vei jalat mennessään, kun nyt pitkästä aikaa vanhan lempilajini kimppuun pääsin. En ole ehkä ihan yhtä cool kuin ne, jotka juuri tätä vain asiakseen tekevät, vaan jonkin verran cool silti.

Treenasin nyt neljässä päivässä varmaan enemmän kuin koko viime syksynä, keväällä oli jo tietoisesti otettava aika omille treenitunneille. Opettaminen vaatii vastapainoksi omaa rauhaa panostaa tanssiin, sitä että joskus saa olla tunnilla ilman että on vastuussa mistään muusta kuin itsestään ja omasta tekemisestään. Olisiko tässä jotain samaa kuin siinä että psykologien pitää itsekin käydä psykologilla... Inspiroivien tuntien jälkeen valvon nyt öitä kuunnellen potentiaalisia kappaleita päästäkseni suunnittelemaan lupaamaani koreografiaa tanssijoilleni Helsingissä. Voisinpa väittää, että tänä vuonna syksyn irkkukisat näkevät jotain funkimpaa.

Internet infoaa

Montesquieu, A.A. Milne ja Cary Grant ovat kaikki syntyneet 18. tammikuuta. Samoin minä, vaikkei wikipedia sitä maininnutkaan.

Jänniä paljastaa myös Väestörekisterin nimihakupalvelu. Se kertoi muun muassa, että Tarzan-nimisiä poikia on rekisteröity 1900-luvulla yksi, mutta Hilda-nimisiä jopa yhdeksän. Ja joskus 80-90-luvuilla on yksi tyttö saanut nimekseen Igor.

Sain taas yhden hyvän kirjan loppuun, ja nettilevottomuus iski keskiyöllä takkahuoneessa, kun koko muu talo jo nukkuu. Arvelin kuitenkin, että jollakulla sivuilleni eksyvällä saattaa olla samanlainen huumorintaju kuin minulla ja halusin jakaa nämä tiedot siksi nyt.

Siperiankurppa taitaa olla yhä Tohmajärvellä, kaukaisimmat bongaajat olivat saapuneet Briteistä ja Ranskasta asti. Tosin, Siperiasta oli tullut Suomeen myös tappajapunkki. Silti tekisi mieli matkata joskus Baikal-järvelle.

Sadas bloggaus

Juhannus ja isän grillikatos eivät suoranaisesti ole innostaneet opiskelujen edistämiseen, mutta yritys on hyvä, kuten nytkin. Kesäsade ropisee ruokailukatokseen, kun iltapäiväkahvin emännöinnin jälkeen toin jälleen itseni, koneeni ja paperini ulos. Ilmassa on aatetta ja paloa, mutta tällä kertaa ei ahdista vain yhteiskunta, vaan myös oma elämä. Tätä neljännesvuosisadan kriisiä on kestänyt jo hyvän aikaa koko kevään.

Haluaisin olla kirjailija, valokuvaaja, tee'län omistaja ja käsityöläinen. Haluaisin matkustaa, tehdä töitä jonkin järkevän hyväksi ja parantaa maailmaa. Haluaisin välillä tanssia kokopäiväisesti ja välillä rientää kriisialueille tekemään kaikkea mitä vain voidaan tarvita, haluaisin olla lämmin perheenäiti ja ylpeä kartanonhaltija. Välillä ahdistaa, että pitäisi jo tehdä ratkaisuja. Välillä tunnen itseni hurjan vanhaksi, koska tanssijoilla on niin tapana, enkä ole enää viidentoista.

Sitten katson K-70 -ohjelman loppukonserttia ja tajuan, että vielä kahdeksankymppisenäkin voi alkaa rock-laulajaksi.

* * *

Tosiaan sadas bloggaustekstini. Vastauksia ei ole vielä löytynyt, mutta kysymyksiä on varmasti enemmän. Hyvä niin.

Keskikesä ja keskittymisvaje

Jos minulta kysytään, kurppa lienee yksi sympaattisimmista linnunnimistä. YLEn uutissivun mukaan harvinainen siperiankurppa vetää väkeä Tohmajärvelle bongaamaan itseään. Minä taas tein joskus kauan sitten animaation, jossa oli rooleissa suklaakurppia. Nämä kaksi eivät tietysti liity toisiinsa mitenkään, mutta paremman puuttessa ajattelin infota asiasta täällä.

Tuulinen Jyväskylä jääköön taakse, tänäänkin tuli lähinnä paistateltua päivää Ilokiven terassilla ja hamstrattua mehuja lähikaupan remonttityhjennysmyynnistä. Pieni ja teollinen, mutta vehmas ja vihreä saarikaupunki kutsuu jälleen perhejuhannuksen viettoon. Jospa ne opinnot edistyisi siellä, isän grillikatoksen varjossa.

Neljä oikeaa ja yksi vasen

Lueskelin Vancouverin nettilehtiä ja silmiin osui The Vancouver Sunin juttu jo viidennestä irrallisesta ihmisen jalasta, joka on huuhtoutunut rannalle sitten viime elokuun. Tämä viimeisin eroaa edellisistä neljästä siinä, että se on vasen. Poliisin mukaan on normaalia, että tähän aikaan vuodesta ihmisen osia huuhtoutuu rannikolle, erikoisen tapauksesta tekee se, että kyseessä oli jälleen jalka. Poliisi arvelee, että jalan DNA:n tunnistamiseen saattaa mennä jonkin aikaa, sekä sen selvittämiseen, kuuluuko jalka jollekin kadonneeksi tiedetylle henkilölle tai onko se mahdollisesti pari jollekin näistä neljästä aiemmin rantautuneesta jalasta.

Uutinen kuulostaa täysin absurdilta kauhutarinalta, mutta sitä kai se teettää joskus, jos asuu Tyynenmeren reunamilla. Keski-Suomen järvet tuntuvat vaihteeksi aika mukavan vaarattomilta.

Google, joka ei kumarra ketään eikä mitään, on poiminut jutusta kaiken oleellisen ja mainostaa heti sen alapuolella korkokenkiä ja lenkkareita.

Today...

...I decided to change my bank, just had it enough even though I normally try to be patient (and also am too lazy to figure out all the paper stuff I should do for this kind of things). But sometimes we need revolutions, smaller and bigger. Thanks to my French friend who encourages me to show my "dark face" when needed.

...I did not study German idealism as I should have but made good plans for it for tomorrow. Back to our winter habits with my philosopher friend, we decided to meet at the library cafe in the morning. To make it differ from our ordinary studying together sessions, we'll take the summer into account and go out. Maybe the lovely scent of trees and blooms together with the ongoing chirpy chirp around us will help me to understand Heidegger faster, don't you agree?

...I learned two different ways to throw a frisbee. And liked it so much that I think I will attend the second beginners' class tomorrow. Since swords and fencing classes have still been avoiding me, this is at least a new summer hobby to learn.

...I read some blogs and wondered about all the things people ever decide to write about. Just to rebel I felt I should finish my blog right now. But no. Live and let live - write and let write. I write nonsense, too, but who doesn't like it, don't have to read it. Life is hard but at least simple.

...I finally got myself the tickets to go back to one of my favourite cities in the world. Paris, je reviens encore!

On tullut luettua vähän uutisia viime aikoina...

...ja tekisi mieli vaahdota jälleen muutamasta yhteiskunnallisesta epäkohdasta.

Ihminen vs. byrokratia -ottelua on taas käyty urakalla, kun on pohdittu käännytetäänkö vanha sairas nainen pois täältä, missä hänellä on ainoa tukihenkilö ja auttaja tyttäressään. EU:n ulkopuolisten perheenjäseniksi lasketaan vain puoliso ja lapset, mutta sellainenkin huomautus laissa oli, että jos henkilö on täysin riippuvainen omaisistaan, asia voidaan tulkita uusiksi. Lähes puhekyvytöntä vanhusta ei kuitenkaan pidetty täysin riippuvaisena, vaikkei kotimaassa olisi ketään huolehtimassa, ja koska sairaus johtuu "luonnollisesta iän tuomasta heikkenemisestä". Ja toki taustalla on myös pelko, että tulevat pian tänne muutkin joukolla nauttimaan Suomen sosiaalietuuksista. Tytär kuuluu kuitenkin kustantaneen kaikki hoidot tässä tapauksessa, joten tekosyy sekin. Kysehän on jälleen ihmisistä, toisista ihmisistä, oikeista ihmisistä, jotka on ihan samalla viivalla kuin minä ja sinä ja me. Joku hieman vaivaantunut virkahenkilö radiossa asiaa kommentoi, että viekää viestiä eduskuntaan, ei me mitään voida ja että kyllä tätä on yritetty tulkita ihan oikeudenmukaisesti. No ei. Tekisi joskus mieli alkaa virkahenkilöksi itsekin, se on varmaan vaan niin helppoa kun kädet on sidotut eikä tarvitse ottaa vastuuta mistään. Ei edes ihmisarvosta.

Toinen epäkohta: Lissabonin sopimus. Toistaiseksi ainoa sopimukselle punaista näyttänyt maa Irlanti on myös ainoa, jossa EU-sopimukset on altistettu kansanäänestykselle. Presidentti Halonen ei ollut tuloksesta yllättynyt ja kommentoi äärimmäisen fiksusti, että asia on vakava erityisesti koska Irlannissa päätöksen teki kansa, ei parlamentti. Vastaan äänestäneet eivät ehkä koe EU:n edustavan itseään niin kuin toivoisivat, ja tämän kaiken todistivat oikeaksi saman tien nuo armahat muiden maiden poliitikot, jotka alkoivat heti suunnitella, kuinka kiertää Irlannin vastustus ja jatkaa sopimuksen ratifiointia siitä huolimatta. Ja kukaan ei näe tässä moraalista ristiriitaa? Ei, kun pitää pelastaa EU kriisistä, jonka kanssa ei haluta tekemisiin. "Kyllä EU etsii kriisiin jonkin luovan ratkaisun, kuten aina ennenkin", toteaa Stubb. Politiikka on niin karannut tavallisten ihmisten käsien ulottuvilta, eikä kellään ole intoa sitä sinne päinkään palauttaa. Mutta pakko sanoa, että onneksi meillä on presidentti, joka näkee oikeita asioita. Jotenkin vaan pistää silmään, että tällä samaisella hetkellä kaksi muuta puoluetta ovat jo yhteistuumin ajamassa alas presidentin ulkopoliittista valtaa...

*************************************

Josko siinä olisi aatteenpaloa jälleen yhdeksi kerraksi kyllikseen. Palasin vihdoin keskiseen Suomeen perjantaina, ja löysin itseni vielä samana iltana tanssimasta djembe-rummuin säestettyyn reggaehen hassuissa, hiukan hippivaltaisissa pippaloissa. Lähdin alunperin vain katsomaan kämppiksen rumpuryhmän esitystä, mutta hauskaahan se oli. Pääkaupungista täytyy vielä mainita, että viimeisenä päivänäni siellä näin sekä Andy McCoyn että Apulannan. Ja minä olen oikeasti huono julkkisbongari. Toinen tosin olikin lavalla, ja toista taas olisi vaikeampi olla tunnistamatta. Mutta silti.

Omenapuun kukat on jo tippuneet ja Jyväskylään on tullut keskikesä. Huomenna on aika palata niin sanotusti sorvin ääreen, saksalainen idealismi odottaa.

Whatever tomorrow brings, I'll be there

Sitä käy ylikierroksilla, kun jotain normaalista poikkeavaa tapahtuu. Olimme illalla ystäväporukalla kalifornialaisbändi Incubuksen konsertissa. Huippuhan se oli, varsinkin alkuosa, pitempäänkin olisivat saaneet soittaa, ja vaikka ehkä outoa, sain inspistä jälleen tanssiin. On vain niin mahtavaa nähdä lavalla ihmisiä, jotka uskovat siihen mitä tekevät ja nauttivat siitä. Silloin melkein mikä tahansa menee läpi, arvostan vain niin paljon hienoa esitystä, kokonaisuutta, intohimoa omaan työhön.

Helsingin -viikkoni on tehnyt hyvää ja siksipä päätin jäädä vielä nyt konsertin jälkeenkin muutamaksi päiväksi, vaikka jostain absurdista syystä Jyväskylän yliopiston kirjastoa tulikin ikävä tässä päivänä eräänä. Uskokaa tai älkää, haluaisin jo päästä graduni kimppuun. Olen jotenkin ehdollistettu opiskelulle.

Ja haluaisin jo päästä tekemään lyhytelokuvia. Ideoimme filosofiystävän kanssa taannoin eräänä pitkänä kahvilatuokiona mahtavan yhteiskuntakriittisen elokuvan, joka pohjautuu Gettierin probleemia havainnollistavaan lammasesimerkkiin. Enempää en voi tässä vaiheessa vielä paljastaa, mutta tulkaa sitten katsomaan, kun kuljemme elokuvafestarilta toiselle palkintoja vastaanottamassa.

PÄÄkaupungissa

Helsingin rautatieasemalla tiivistyy modernin suomalaisen yhteiskunnan asukkaiden asenne. Kun MINUN kiireeni on tärkein, MINUN stressini suurin ja turhautumiseni ja odottamiseni vaivalloisin, kun MINÄ en nyt vain tänään jaksa näitä ympärilläni pyöriviä... niin mitä? No niitä toisia ihmisiä. Katsokaas elämää tämä vain on.

Huh. Viha-rakkaussuhteeni maamme pääkaupunkiin, synnyinkaupunkiini ja kolmanteen kotikaupunkiini nousee pinnalle, kun tanssi tuo minut tänne kesä toisensa jälkeen välillä pidemmäksi, välillä lyhyemmäksi aikaa. Kuljen päivittäin rautatieaseman läpi ja yritän parhaani mukaan luovia kiireisempien joukossa eteenpäin. Minähän en koskaan muista katsoa aikatauluja kun junat menevät niin usein, mieluiten kävelen korttelitolkulla, vaikka ratikatkin on keksitty ja kolmen minuutin välein kulkevaan metroon juoksemista hämmästelen aina uudestaan. Miltähän ihmisestä tuntuu elää päivästä toiseen, kun kärsivällisyys on niin tiukassa kuin täällä joillakin? Kun toiset ihmiset ovat vain taakka ja hidaste sille, että itse pääsisi eteenpäin omissa tärkeissä pyrkimyksissään? Mahtaa olla raskasta eikä ihme, että pinna on jo kireällä.

Kuitenkin, keskisuomalaisella maailmanparantajalla on useampiakin ystäviä ja kavereita täällä pätemisen luvatussa maassa, eivätkä he ole ollenkaan hullumpia, saati katso minua tai jyväskyläläistä aksenttiani oudosti. Maisemanvaihto tekee ihmiselle hyvää ja itsehän ei ympärijuoksemiseen tarvitse mukaan mennä. Vastarannankiiski kävelee tarkoituksella vähän hitaammin.

Nukkukaa pommiin menestyjät, lakatkaa hetkeksi pätemästä, ja nukkukaa hyvin!

Niin, ja kyllähän viha-rakkaussuhteeseen kuuluu myös se rakkaus. Pidän minäkin itseäni aina toisinaan joltain osin helsinkiläisenä.