Snow

This is exactly the kind of an evening when I wouldn't live anywhere else, exactly the kind of an evening when I love my home town and country dearly. I just returned home walking on the lake, a big lake in the heart of the city, on my way from my friend's place on the other shore. And it was a beautiful night, the kind of a pink cloudy sky of a Central Finnish winter night, city lights spotting brightly the shores and a light silent snow falling around and over me, and me, alone and small and yet safe in the middle of my town, finding my pathway across the lake that has turned into a vast snowy field. The open sky above me reminded of my solitary walks and runs and bicycle trips in the midst of the endless fields in Ostrobothnia - something like this you rarely come to meet in my hilly and foresty part of Finland. And I felt freedom and comfort and somehow even longing, walking my way on the ice, and after that up the hill I live on, and through my beloved campus that once seemed too big and important to handle and now is a home. Since it occured to me this might well be my last winter in here, next year this time I might well be anywhere else in the world. Or I might not, but it is possible, and the time I leave, I am somehow sure I won't return to stay anymore. And to be honest it's ok, but I cannot help feeling sadness, too. Even though my time in this town has been contradictory and is full of memories many of which make me just sad nowadays, I have also grown to love it over the years. What can I do, I am helplessly nostalgic. And then I come to think how there is so much more to the life to see, so much more to the world to be done and I am ready for it... Today I was listening to Katie Melua since a very long time, and this song was playing in my head while I wandered on the ice. I was playing it on my piano at home last weekend, too, and there is something in it that says everything is going to be ok. Here's just one of the verses, other parts are a little more melancholic and tonight I don't want to be melancholic at all. Actually, I have decided to try and avoid the feeling in general. Instead, I am going to stick and believe in good, more than ever. Sure there are many signs this world is not going so good right now, but of course, I'm a rebel.


Bright before me the signs implore me:
Help the needy and show them the way.
Human kindness is overflowing,
and I think it's going to rain today.

Mikä riittäisi?

Facebook täyttää maailmamme tällä hetkellä loputtomin kysymyskaavakkein, joiden ilona on paljastaa lähimmälle kahdellesadalle ystävällemme, millä autolla olemme ajaneet viimeksi (no isän Nissanilla ja siitäkin on jo reilusti pari vuotta varmaan). Joskus tietysti jotain vähän radikaalimpaakin. Toistaiseksi olen pysynyt kyselyistä itse erossa, vaikka kavereiden sellaisia onkin tullut luettua. Pieni narsisti meissä kaikissa varmaan hykertelee onnessaan, kun saa oikein luvan kanssa kertoa muille elämästään, iloistaan ja suruistaan. Niinhän saa tietenkin tehdä jos haluaa. Surullista on vaan, ettei tuo tarve täyty enää luonnollista reittiä, oikeille ja eläville ystäville kertomalla. Vai täyttyykö se enää ikinä? Riittääkö enää mikään? Kohusalarakkaat epäilevät: saattaa olla ettei.

Riittääkö yliopistokoulutuksen tuoma tieto meille, oli kiihtymystä herättänyt kysymys tänään lounaalla filosofikollegoiden kesken. Luennon jälkimainingeissa purimme ulos huonoa omaatuntoamme, kun kukaan meistä ei vieläkään ole lukenut Hegelin Hengen fenomenologiaa saati Kantin Puhtaan järjen kritiikkiä. Jälkimmäiseen aion kai tarttua vielä tänä keväänä, mutta onhan tuo Hegelkin ollut väistämättömän tuntuinen painajainen koko opiskeluajan. Kysymys tietenkin kuuluu, kuinka paljon sen lukemisesta sitten oikeasti kostumme, vai onko se vain yksi brassailun aihe lisää luennoille, joilla kaikenlukeneet tutkijat puistelevat päätään, kun käsiä ei nouse klassikoiden kohdalla.

Välillä uhkaa iskeä paniikki, kun tajuaa, että gradu on työn alla ja pakolliset kurssit käyty, että enää tulen oppimaan lisää vain aiheestani, mutta en juurikaan pakotetuksi tarttumaan noihin nämä kaikki vuodet yllämme häälyneisiin opuksiin. Entä jos valmistun maisteriksi filosofia pääaineenani, lukematta koskaan Hegeliä, tai Kantia, tai Heideggeria, tai Kierkegaardin Päättävää epätieteellistä jäkikirjoitusta? Eikä sillä, ettenkö tietäisi noista kaikista jonkin verran, joistain paljonkin, siksihän meillä luennot on, mutta kai nyt koulutettu filosofi on itse kirjansa lukenut. Opiskelukaveri epäili, että minulla on "fiksun ja koulutetun nuoren naisen syndrooma". Mikään asiantuntemus ei riitä standardeilleni, enkä uskalla vieläkään tunnustaa "lukeneeni enemmän" Benjaminia, vaikka olen aiheesta kandin työn ja yhden laviseminaarin tehnyt. Sen sijaan monet mieshenkilöt kanssaopiskelijat sanovat kevyesti lukeneensa sen ja senkin suurklassikon, vaikka vain olisivat selailleet läpi tenttiä varten. Luin minäkin Wittgensteinin Tractatuksen jo lukioaikana, ihan vaan huvikseni, kun sattui kotikaupungin kirjastosta löytymään. Eri asia on, paljonko lukemastaan on ymmärtänyt. Minähän en feministi ole, mutta jotain mätää tässä silti kai on.

Filosofi on nyt vähän väsynyt. Kertokoon vastauksia, ken tietää. Minut kun on koulutettu vain kysymään lisää.

Iltapaloja

Päivä on mennyt aika mukavasti ensin aamutreeneissä, sitten aatteenpalossa & Reilu yliopisto -suunnitelmissa ja ilta opetusten jälkeen opiskelijaseurakunnassa pitkästä aikaa, jossa sai kaikenlaista hyvää ravintoa ja näki vielä bonuksena kavereitakin. Nyt fiilistelen Afrikka -haaveita Löytyn kera. Jos jollain miehellä on taito laulaa käheästi sydämestä kitaran tahtiin, niin tällä. Ja tietysti all time favourite Leppilammella. Jotenkin vain mies ja kitara vetoaa aina ihan kympillä. Ei sillä että koskaan tätäkään sanontaa käyttäisin, mutta nyt kun on väsy niin ajattelin.

Tai Afrikka ja Afrikka, voisin mennä sinne, tai jonnekin muuallekin vain. On ollut niin valtava aatteenpalo taas päällä, ettei mitään rajaa, ja mihin ihmeeseen sitä täällä käyttäisi, paitsi erinäisiin yrityksiin ylioppilaskunnassa, mitkä alkaa olla jo aika samantekeviä. Jos idealismilla ei ole mitään sijaa opiskelijapoliitikassa, niin jossain kohtaa vaan tulee raja kun ei enää jaksakaan puhua järkeä niille, jotka tekevät päätökset. Asia on taas niin ajankohtainen täällä ja kaikkialla, mielenosoitukset ja aktivismikokoukset kuohuttaa varmasti pikkupoliitikkojen kabinetteja, kun ei osata tehdä yhteistyötä ei puolin eikä toisin ja mulla ei oikeasti ole enää mitään sanottavaa tähän, ei ainakaan enää tämän päivän vaahtoamisten jälkeen. Ei tässä tarvita aktivismia Ranskan vallankumouksen mittakaavalla tai edes 1968 malliin, kun vaan olisi edes jokin periaate ohjaamassa toimintaa siellä, missä pystytään vaikuttamaan. Ja tottakai, kuuluihan sitä itsekin sisäpiiriin ihan vähän aikaa sitten, ja juuri siksi ehkä voinkin kritisoida. Enkä minä edes omaa ylioppilaskuntaani oliona sinänsä kritisoi, jos jotakuta se ahdistaa, vaan ihan koko liikkeeltä toivoisin jotain muuta. Esimerkiksi liikettä ylipäänsä. Painaahan se vastuu, ja uskottavuuskin olisi kiva säilyttää, mutta ei se saisi sammuttaa paloa.

Ernst Bloch totesi, että jos vain voisi yhdistää vanhan miehen tiedon ja nuoren miehen intohimon, niin paljon saataisiin aikaan. Jos nuorella miehellä ei ole enää intohimoa, niin kenellä sitten? Kysynpähän vaan.

Kuunnelkaa Löyttyä.

Iltaisin itseäni alavalinnasta onnitellen

"Syllogismi on päätelmä, jossa joistakin asetetuista välttämättä seuraa jotakin muuta kuin ne, koska ne ovat nämä."

Näitä huomiseksi. Tai ehkä jotakin muuta, koska ne ovat nämä.
Mistä senkin sitten tietäisi.

Epoque glaciaire, rooibos citronnelle & orange.

Kaiken tämän kansainvälisen maailmanangstin jälkeen aion rauhoittua, ja kirjoittaa muutamia totuuksia kotimaan kielellä.

***

On mahtavaa, kun sataa lunta ylettömiä määriä.

On myös mahtavaa, kun on kiva koti, jossa viihtyy katselemassa lumimyrskyä, teemuki kädessä viettämässä kohtalaisen vapaata päivää.

Oikeastaan maanantait pitäisi olla aina vapaita. Siihen olen elämässä pyrkinyt.

Maailman pitäisi parantaa itse itsensä, niin selviäisi joskus ennen kolmea nukkumaan. Toisaalta, parhaiten se paranee juuri yöaikaan, kun on ihan just menossa harjaamaan hampaita.

Päätettiin naapurin saunassa eilen yksimielisesti, että aloitamme kulttuurin, jossa naiset tekevät saunatapaamisissa kaikki päätökset.

Soitin mummille. Mummit odottavat soittoamme.

***

Seuraavaksi etsin harjoittelupaikan ja juon lisää teetä.

That's me in the corner, that's me in the spotlight

Sometimes I wonder if there is an inbuilt mechanism that prevents me being completely happy. And not just me, but the whole generation I've grown within. Sometimes I wonder if we were grown into a world too real too soon - maybe that causes all the sad news every now and then. We were already cynical at the age of ten, maybe even in kindergarten we were never so naive as our ancestors were. We are too scared to be happy since it's not very probable in this world it would last very long. And we are scared to feel too much at home somewhere since it's not very probable that would last very long, either. Along the history, when the lackings were more concrete like food or heating or other material goods, they were easier to confront. Now we are materially more than well, but metaphysically not so. A constant fear of an unknown that cannot be concretisized does not do good. It makes us unsettled, incapable to commit, unsure of ourselves and our place in this world. It makes us too scared to just live, love and work, like they used to. It makes us search for new limits, new beliefs, new truths that would give us better answers. That would give us any answers for that matter.

I had my exam on International Relations yesterday evening, hence the melancholic transworld thoughts. For someone like me the topics in this field of study are more addicting than chocolate.

In spite of my save the world -attitude, today I've had a great, obligation free Saturday with a good friend. After eating too much good food and dessert I ended up watching old music videos. Sometimes I've got a strong need to feel I'm part of the chain of generations, a piece in the human history, however chaotic it has been and yet will be. I've already got my own memories relating to these musics, just like my predecessors got theirs, too, and I wish someday my kids will have their own ones. Once again my life would be reducable to a good sequence-rich CD collection. Music just is that good.

Listen to Wild World by Cat Stevens and Losing My Religion by R.E.M. In the meanwhile I'm off to the second to last opera performance.

Word-lover frustrations

Sometimes words feel totally unnecessary, even grotesque and frustrating. I started my morning by listening to a youtube video of Vladimir Horowitz playing the great Rachmaninoff 3rd piano concerto. Watching this old gentleman sitting by his piano, his long fingers flying above the keys faster than an eye could catch, knowing he played this same concerto as just a 16-year-old when graduating from conservatory, thinking of what might be going on in his mind now, more than 60 years afterwards, still sitting in front of his piano, still finding those same melodies from the keyboard, I couldn't help but feeling words could never describe any of that. Sometimes I wish we could survive with a little less words.

As a writer, as a philosopher, as a student, however, I am stuck with words. Next article in a row waiting.