Apfelstrudel

Aina en voi tietää, kun kulkua teen
minne tieni vie tää, mut silti mä meen.
Luotan lupaukseen, vielä tää kirkastuu
ja alkaa uus.
(J. Tapio: Tästä kaikesta)

Tiedän, tiedän. Tai no, en ehkä tiedäkään. Siis sitä mitä tämä kappale muille tuo mielen, mutta kyllähän se minut väistämättä teiniajan mielenmaisemiin vie, jollekin niistä ripareista, joilla oli isosena ja siihen juuri alle täysi-ikäisen suunnan etsintään ja maailmoja syleilevään jännitykseen, kun kaikki ovet oli kohta auki, eikä silti tiennyt, mitä niistä edes uskaltaisi kolkuttaa.

Vaan kaikesta huolimatta, noin kymmenen vuotta tuon kaiken jälkeen, se on ollut yhtenä tunnusmusiikkina tällä muutaman kuukauden reissullani Itävallan valtionhallinnon harjoittelijana ja jokapäiväisenä ulkomaalaisena. Aivan ensimmäisenä kokonaisena päivänäni täällä palailin iltapäivän auringonlaskun aikoihin IKEAsta ostamasta pieniä perusjuttuja kämpälleni. Istuin yksinäni U-Bahnin penkillä, tunsin tyhjyyttä ja kaiken murskaavaa ikävää kotimaahan jäänyttä puolikastani kohtaan ja ihmettelin, miksi minun pitikään jälleen lähteä koettelemaan selviytymiskykyjäni ja tienraivaustaitojani jonnekin, missä en edes oikein osannut paikallista kieltä, saati sitten harjoitteluun, jonka aiheesta ja kiinnostavuudesta en tiennyt tuon taivaallista. Pohjoisesta keskustaan päin saapuva U1 käväisee Tonavan varrella parilla pysäkillä, joiden kohdalla Euroopan musikaalisin joki lainehtii leveänä kohti kaukaisuudessa siintäviä vuoria. Niiden taakse oli aurinko juuri laskenut ja tammikuun neljännen päivän iltaa ympäröi vielä joululoman rippeiden rauhallisuus. Samaisella hetkellä mp3 kajautti korviini edellämainitun J. Tapion kappaleen alkusoiton. Väkisinkin hymyilytti, kaikesta huolimatta: minä en ehkä tiennyt tuon taivaallista, mutta siellä päin onneksi tiedetään tästä maallisesta hiukan enemmän.

Ensimmäisen päivän kaava: aamuheräämiset valtavan altbautalon korkeassa huoneessa, tuskastumiset ja onnistumiset paikallisen kielen kanssa, epäilyt reissuni järjellisyydestä, vuoristoratamainen suhde työharjoittelupaikkani kanssa, ja se hurja ikävä, sekä lopulta aina jostain kumpuava luottamus, että oli tämä kuitenkin taas paremmissa käsissä, on toistunut nyt jo pian 78 kertaa. Päivä päivältä se on helpottanut, tuntemuksien särmät ovat hiukan tasoittuneet, joinakin päivinä voitolla on ollut angsti ja toisina sen parempi vastakohta, ja nyt tämän seikkailun pian päättyessä päällimmäisenä on helpotus siitä, että selvitty on, jälleen kerran. Olen kuitenkin ehtinyt jo tuntea haikeutta lähestyvästä lopusta ja nähdä unta, jossa olen vastahakoisesti jälleen kotimaassa ja herännyt sen jälkeen huojennukseen, että ei aivan vielä. Wien vetää vastustamattomasti omakseen, hetki hetkeltä, ja kuten eilen täällä kaverille totesin, onneksi Keski-Euroopassa ei ole merta. Luulen, että se on aika ratkaiseva tekijä siinä, ettei tästä ihan kotia kuitenkaan voi tulla. Vaan jos olisi jonkinlainen mahdollisuus ottaa mukaani edes yksi oopperatalo ja pari leipomoa, sekä lisätä pari kaupunkifiiliskatua täältä Jyväskylään, voisi siirtymävaihe tuntua hiukan kevyemmältä.

Ihmiskoe on tehnyt jälleen tehtävänsä, ja äskettäin irrotettu ja istutettu paluuistutetaan pian jo takaisin. Juuriin lienee taas tarttunut kaikenlaista, ehkä enimmäkseen tällä kertaa pohdintoja oman elämän ja itsensä suhteen, mutta on Itävalta kulttuurista ja eurooppalaisuudestakin jotain uutta opettanut. Sitä on kuitenkin vielä liian varhaista purkaa sanoiksi. Tai ehkei vaan huvita. Tekninen kulttuurierojen analysointi tuntuu yhä turhemmalta ja hankalammalta, mitä enemmän siihen pääsee sisälle – parempi vaan elää ja olla onnellinen siitä, että on yleensä joku kulttuuri. Ja jos tässä yhden alan kulttuurierojen analysointityössäni jokin on selkeytynyt, niin se, että tuo kulttuuri on jatkuvassa liikkeessä. Minun henkilökohtaisessa tapauksessani siihen on entisten sisältöjen rinnalle hiipinyt hippunen Tonava kaunoista ja Apfelstrudelia.

Viimeisen kokonaisen ministeriöviikkoni askellan jo hymyillen tutun kaupungin katuja ja odottelen samalla kaiken tämän jälkeen tulevaa. Vaikka ei muuta voikaan tietää, niin sen verran kuitenkin, että parempaa kohti tässä elämässä aina mennään. Kivasti väreilee.

Ai niin, ja onhan täällä jo kevät. Toivon hartaasti, että kotimaa ymmärtää hankkiutua eroon lumipeitteestään seuraavien kolmen viikon kuluessa.