I love my bookshelf. It's like my own private bookstore in which, by the way, I can and preferably will spend at least one hour when I happen to enter in. Fullfilling of my perfect downtown-day in Helsinki is to spend a peaceful, un-rushed hour or two in the Academical Bookshop, as I did once again last weekend when I was there. Occationally I shop clothes and stuff too, like any other girl, but even more I am unavoidably attracted by the large English fiction section of this particular store. One more Jane Austen left with me the shop that afternoon and brought one more reason to stand in front of my bookshelf in the middle of the night when I cannot sleep.
I love my bookshelf and I tend to stand for quite a while sometimes in front of it, just watching my books. It's like reading all of those at the same time again, and the feeling is a resemblance of the one I get while wandering about in bookstores. I don't like snobbing with my books and readings, and my small collection includes everything from Dickens to Torey Hayden, from Noam Chomsky to J.K. Rowling, from Cuban revolution to old-fashioned girls' novels, and like mother her children, I love them all however fashionable and intellectual or non they are in the eyes of those who know things. The fish of the opposite shore (is that not a great translation for a "vastarannan kiiski"? Just made it up.) in me makes sure I do not go with the flow even in my readings - I have not yet read Hotakainen's Juoksuhaudantie, just because it was so extremely popular at the time I went to writer's school; and hey if somewhere, there one was suppoused to know all the books that were in. Well I wasn't. Maybe the hype has faded by now, though, so I could finally check it out. After all, Finlandia-rewarded books should be read by someone wishing to be a writer someday, no?
I read way too little and feel helplessly unsophisticated when talking to some of my friends - like the one who owns a bookshelf of several metres and literally has books from floor to ceiling in it and still cannot fit everything in. Or another one who read everything important before she even graduated from high school. I spend a lot of time thinking about reading when I should just get myself into it. Not because I would be obligated to do it though, just because I really want to.
And so, when I cannot sleep, I stand in front of my bookshelf in the middle of the night. No mind so sad or full of thoughts that could not be comforted by a succesful combination of ink and paper in covers.
Sunday, March 30, 2008
Tuesday, March 18, 2008
Kuka ikkunalaudallasi istuu
Senkin uhalla, ettei ketään juuri kiinnosta, aion kertoa vihreistä kavereistani. Kaikki palaa kuitenkin ensin ikkunalautoihin.
Ikkunalaudoilla ja minulla on ollut vuosien ajan lämpimät välit - aina siitä lähtien kun ollessani kahdeksan perheeni muutti taloon, jossa oli sellaiset vanhanaikaiset paksut ja leveät. Siellä, piilossa verhon takana, tuli istuttua ilta jos toinenkin, välillä sisko toisella puolella, ja mankassa soi aikalaislasteni tapaan vuorotellen suursuosikit Tenavatähti, Arja Koriseva ja Ace of Base. Kasetteina tietenkin. (Huom. tosin ihan ensimmäinen musiikkisoittimeni oli kuitenkin isän nuoruudenaikainen LP:n pyörittäjä, jota ylpeänä puhdistin punaisella harjalla ja kuuntelin levyvalikoimaani ekassa omassa huoneessani yhdeksänkymmentäluvun ensi vuosina.)
Nyt minulla on taas ikkunalautoja, ja ilolla asettelin vihreät ystäväni niille muutaman kuukauden Kortepohjan pöytäevakon jälkeen. Ihan sydäntä lämmittää nähdä valkoisten ruukkujen rivi ulkoa päin, kun kuljen ikkunani ohi yliopistolta kotiin. Siinä sulassa sovussa naapuruksina kasvavat vanha kunnon rahapuu, mutkalla ja langoin tuettuna, pari kappaletta kultaköynnöksiä aka. ketjusilmukkakukkia, epämääräinen pieni purkillinen kaktussekoitusta, johon ei vuodessa ole kasvanut kuin parin millimetrin korkuiset kaktuksenalut, jotka keskittyivät piikkiensä voimistamiseen pituuskasvun sijaan (ja kyllä, minä vain yhä heitä kastelen, saamistani ironisista kommenteista huolimatta), sekä kaksi kappaletta paprikoita. Näistä jälkimmäisistä toinen lakastuu säännöllisesti parin päivän välein, johtuen ehkä allaan hehkuvasta patterista. Tänään kastelin sen jälleen ja seurasin mielenkiinnolla kasvun voimaa: tyyppi huojuu, heiluu ja väpättää silminnähden ilman mitään muuta liikuttavaa tekijää kuin oma vihersuonissaan virtaava vesi.
Toisella ikkunalaudallani kasvaa kaksi outoa pennimuoria, myös mummonpyörittäjinä tunnetut kaverukset, joista ei ota selkoa. Niin ja on minulla myös orkidea. Sain sen monimutkaisten ja tarkkojen hoito-ohjeiden kera noin kuukausi sitten, mutta vedellä on joutunut tulemaan toimeen toistaiseksi. Hyvin näyttää ymmärtäneen elämän realiteetit tässä taloudessa.
Omaperäisin kasvimaailman ystävistäni on kuitenkin Mikki. Se ei edes asu kanssani, vaan ystävilläni, joille kaverin lahjoitin ihan markettireissulla joskus pari vuotta takaperin. Alunperin perinteinen pyöreälehtinen, tupsupiikkinen cinnamon bun -henkinen kaktus on ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä. Tapahtumien kulkuun saattoi vaikuttaa taannoinen tapaaminen orkidealannoitteen kanssa, mutta oli miten oli, hän alkoi kasvattaa pitkiä korvia eikä ole sen koomin normaaliksi kaktukseksi palannut. Mikin elämässä jännittäviä hetkiä oli ystäväni muuttomatka, jolloin pari tuntia sydän pamppaillen seurasin etupenkiltä sen ja sen korvien selviämistä auton huojunnassa muuttokuorman keskellä. Hyvin selvisi tietenkin, ja kasvatti vaan lisää ulokkeita uudessa kodissaan.
Minut on opetettu juttelemaan näille vihreille kavereille, näin kukkakaupassa aikanaan työskennellyt isoäitini minut kasvatti, ja antoi lapsuudessani joka vuosi nimipäivälahjaksi tulilatvan. Kyse ei sittenkään ole taidosta, vaan sydämestä. Sydämestä ja vedestä. On minulla hieno sininen kastelukannukin.
Ikkunalaudoilla ja minulla on ollut vuosien ajan lämpimät välit - aina siitä lähtien kun ollessani kahdeksan perheeni muutti taloon, jossa oli sellaiset vanhanaikaiset paksut ja leveät. Siellä, piilossa verhon takana, tuli istuttua ilta jos toinenkin, välillä sisko toisella puolella, ja mankassa soi aikalaislasteni tapaan vuorotellen suursuosikit Tenavatähti, Arja Koriseva ja Ace of Base. Kasetteina tietenkin. (Huom. tosin ihan ensimmäinen musiikkisoittimeni oli kuitenkin isän nuoruudenaikainen LP:n pyörittäjä, jota ylpeänä puhdistin punaisella harjalla ja kuuntelin levyvalikoimaani ekassa omassa huoneessani yhdeksänkymmentäluvun ensi vuosina.)
Nyt minulla on taas ikkunalautoja, ja ilolla asettelin vihreät ystäväni niille muutaman kuukauden Kortepohjan pöytäevakon jälkeen. Ihan sydäntä lämmittää nähdä valkoisten ruukkujen rivi ulkoa päin, kun kuljen ikkunani ohi yliopistolta kotiin. Siinä sulassa sovussa naapuruksina kasvavat vanha kunnon rahapuu, mutkalla ja langoin tuettuna, pari kappaletta kultaköynnöksiä aka. ketjusilmukkakukkia, epämääräinen pieni purkillinen kaktussekoitusta, johon ei vuodessa ole kasvanut kuin parin millimetrin korkuiset kaktuksenalut, jotka keskittyivät piikkiensä voimistamiseen pituuskasvun sijaan (ja kyllä, minä vain yhä heitä kastelen, saamistani ironisista kommenteista huolimatta), sekä kaksi kappaletta paprikoita. Näistä jälkimmäisistä toinen lakastuu säännöllisesti parin päivän välein, johtuen ehkä allaan hehkuvasta patterista. Tänään kastelin sen jälleen ja seurasin mielenkiinnolla kasvun voimaa: tyyppi huojuu, heiluu ja väpättää silminnähden ilman mitään muuta liikuttavaa tekijää kuin oma vihersuonissaan virtaava vesi.
Toisella ikkunalaudallani kasvaa kaksi outoa pennimuoria, myös mummonpyörittäjinä tunnetut kaverukset, joista ei ota selkoa. Niin ja on minulla myös orkidea. Sain sen monimutkaisten ja tarkkojen hoito-ohjeiden kera noin kuukausi sitten, mutta vedellä on joutunut tulemaan toimeen toistaiseksi. Hyvin näyttää ymmärtäneen elämän realiteetit tässä taloudessa.
Omaperäisin kasvimaailman ystävistäni on kuitenkin Mikki. Se ei edes asu kanssani, vaan ystävilläni, joille kaverin lahjoitin ihan markettireissulla joskus pari vuotta takaperin. Alunperin perinteinen pyöreälehtinen, tupsupiikkinen cinnamon bun -henkinen kaktus on ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä. Tapahtumien kulkuun saattoi vaikuttaa taannoinen tapaaminen orkidealannoitteen kanssa, mutta oli miten oli, hän alkoi kasvattaa pitkiä korvia eikä ole sen koomin normaaliksi kaktukseksi palannut. Mikin elämässä jännittäviä hetkiä oli ystäväni muuttomatka, jolloin pari tuntia sydän pamppaillen seurasin etupenkiltä sen ja sen korvien selviämistä auton huojunnassa muuttokuorman keskellä. Hyvin selvisi tietenkin, ja kasvatti vaan lisää ulokkeita uudessa kodissaan.
Minut on opetettu juttelemaan näille vihreille kavereille, näin kukkakaupassa aikanaan työskennellyt isoäitini minut kasvatti, ja antoi lapsuudessani joka vuosi nimipäivälahjaksi tulilatvan. Kyse ei sittenkään ole taidosta, vaan sydämestä. Sydämestä ja vedestä. On minulla hieno sininen kastelukannukin.
Monday, March 17, 2008
Comic of the day.
SYL:n Auringossa. Kannattaa vilkaista myös itse lehteä.
Haaveilen tässä työstä YK:ssa ja kuuntelen Ultra Brata. Maailmanparannusfiilistä ilmassa jälleen.
Haaveilen tässä työstä YK:ssa ja kuuntelen Ultra Brata. Maailmanparannusfiilistä ilmassa jälleen.
Sunday, March 16, 2008
Kevättä kevättä kevättä rinnassa.
Keväällä kaupunkimaisemat, merenrannat, kirjakaupat ja torit alkavat vetää puoleensa. Keväällä tuoksuu tuuli ja lämmin teemuki ja tahdon kuiville kaduille haistelemaan uutta alkua. Keväällä pitää löytää uusia kappaleita kuunneltavaksi ja kasoittain lukemattomia kirjoja, ostaa värikkäitä huiveja ja nauttia, kun villakangas vaihtuu puuvillaan. Keväällä saa vaihtaa saappaat tennareihin ja talvesta on jäljellä vain hiekka asfaltilla.
Taidan haluta kulkemaan Hakaniemen rantaan ensi viikonloppuna. Niin, ja aion yrittää tuon omenapuun kanssa. Tässä elämässä on uskottava kirsikankukkiin oudoissakin paikoissa.
Taidan haluta kulkemaan Hakaniemen rantaan ensi viikonloppuna. Niin, ja aion yrittää tuon omenapuun kanssa. Tässä elämässä on uskottava kirsikankukkiin oudoissakin paikoissa.
Monday, March 10, 2008
Vedän takaisin...
...sen mitä sanoin viime yönä kumisaappaista. Uskaltaa nuhanenäkin ulos jos on ihan pakko, kun on tassut suojattu ruskeilla pöllönkuvaisilla saappahilla. (Jyväskylä, maaliskuu ja kymmenen sentin loska. Vähän kyllä meni läpi.)
Jos yritän oikein kovasti, tulisikohan ikkunani edessä kasvavaan omenapuuhun kirsikankukat?
Jos yritän oikein kovasti, tulisikohan ikkunani edessä kasvavaan omenapuuhun kirsikankukat?
Helsinki, Dakar, New York...
Valvon kuumeessa ja juon desilitroittain sekahedelmämehua viilentääkseni päätäni. Yksinolo ei sovi minulle - koko päivä neljän seinän sisällä tarkoitti jatkuvaa keittiössä vierailua (vaikka kurkku on liian karhea nielläkseen mitään), loputonta Gilmore Girls -maratonia (vaikka nokkela sanailu on liikaa flunssaisille aivoille) ja viimein altistumista absurdille tylsistymiselle kun on liian väsynyt edes aloittaakseen messenger-keskustelua kenenkään kanssa.
Lopulta yritin jo nukkua ja unta odotellessa pohdin kirjani esiin ottamista huomenna (kuinka viehättävä ajatus istua ikkunani ääressä ja syventyä suurimpaan kirjalliseen tuotokseeni, josta alkaa tosin tulla kyseenalainen keskustelunaihe, koska oikeasti en ole edes vilkaissut sitä pariin vuoteen... kirja vain liittyy kevääseen ja joka kevät kaipaan sen sivuille niin kuin ulkomaiden kaupunkeihinkin.) Luin päivällä viimeksi ilmestynyttä Mondo-lehteä ja samastuin jollain käsittämättömällä tavalla amerikkalaisen siirtolaisen kotimaan- ja baseball-kauden alkamisikävään. Kuvittelin keväistä New Yorkia, jossa baseball-mailan ensirasahdukset kaikuvat Yankees-stadionilla jälleen maaliskuun lopussa - ja tunsin samassa kirsikkapuiden kukkien tuoksun ja siniset vuoret silmieni edessä.
Kämppikseni suuntaa Afrikkaan parin päivän päästä ja minä jään Jyväskylän maaliskuuhun, jossa edes uusille kumisaappaille ei tällä hetkellä ole käyttöä. Sinänsähän Keski-Suomessa ei mitään vikaa ole, mutta kaukokaipuu alkaa vähitellen iskeä kevään ja jo seitsemän yhtäjaksoisen kotimaassa vietetyn kuukauden myötä. Kaipaan Wieniin, Vancouveriin, New Yorkiin tai edes Skotlantiin, jonne ranskalaisystäväni ovat minua parhaillaan houkuttelemassa. Lähtisinhän minä heti - ongelma on vain siinä, että tästä maasta on niin kallista päästä ulos.
Vielä lasi hedelmämehua ja teille pari sanaa kaukokaipuun ammattilaiselta Löytyn Jaakolta, jonka Afrikka-aiheisia lauluja olimme viime viikolla kuulemassa.
Saisinko vielä vinkin,
mä eksyin uudestaan
välille Helsinki ja Dakar.
Jos kotiin löytäisinkin,
jää sielu seilaamaan
välille Helsinki ja Dakar.
Lähtisipä joku mun kanssa nyt edes Helsinkiin.
Lopulta yritin jo nukkua ja unta odotellessa pohdin kirjani esiin ottamista huomenna (kuinka viehättävä ajatus istua ikkunani ääressä ja syventyä suurimpaan kirjalliseen tuotokseeni, josta alkaa tosin tulla kyseenalainen keskustelunaihe, koska oikeasti en ole edes vilkaissut sitä pariin vuoteen... kirja vain liittyy kevääseen ja joka kevät kaipaan sen sivuille niin kuin ulkomaiden kaupunkeihinkin.) Luin päivällä viimeksi ilmestynyttä Mondo-lehteä ja samastuin jollain käsittämättömällä tavalla amerikkalaisen siirtolaisen kotimaan- ja baseball-kauden alkamisikävään. Kuvittelin keväistä New Yorkia, jossa baseball-mailan ensirasahdukset kaikuvat Yankees-stadionilla jälleen maaliskuun lopussa - ja tunsin samassa kirsikkapuiden kukkien tuoksun ja siniset vuoret silmieni edessä.
Kämppikseni suuntaa Afrikkaan parin päivän päästä ja minä jään Jyväskylän maaliskuuhun, jossa edes uusille kumisaappaille ei tällä hetkellä ole käyttöä. Sinänsähän Keski-Suomessa ei mitään vikaa ole, mutta kaukokaipuu alkaa vähitellen iskeä kevään ja jo seitsemän yhtäjaksoisen kotimaassa vietetyn kuukauden myötä. Kaipaan Wieniin, Vancouveriin, New Yorkiin tai edes Skotlantiin, jonne ranskalaisystäväni ovat minua parhaillaan houkuttelemassa. Lähtisinhän minä heti - ongelma on vain siinä, että tästä maasta on niin kallista päästä ulos.
Vielä lasi hedelmämehua ja teille pari sanaa kaukokaipuun ammattilaiselta Löytyn Jaakolta, jonka Afrikka-aiheisia lauluja olimme viime viikolla kuulemassa.
Saisinko vielä vinkin,
mä eksyin uudestaan
välille Helsinki ja Dakar.
Jos kotiin löytäisinkin,
jää sielu seilaamaan
välille Helsinki ja Dakar.
Lähtisipä joku mun kanssa nyt edes Helsinkiin.
Sunday, March 2, 2008
On the Garden State mood
I missed many people and many different times of my life today. It was a good day, the first free Sunday for a long time and I enjoyed it spending time with friends, eating out and going to a concert, and watching Garden State in the evening. Sometimes when the rush ceases for a moment and there is suddenly time to think, one really starts thinking. Missing places and people does not always mean I would still want to be there but sometimes it's that too and it's weird how you can close your eyes and almost believe to be in somewhere else until you open them again... Missing things is good. Living in present should be good too. Maybe the problem just is that past we know how it's going to go. Present we are only to wait and see and I am not always so good in that, waiting. I am impatient to know. Impatient to live already.
Tomorrow it starts, the week my complete work of past two months has been focusing on to. I am a little panicking about it, but it should be ok. At least I've got the greatest bunch of people working around me in it. Finally it's the show time - wish me luck. And if you're around here, at least visit the Bazaar on Thursday evening :)
DevCoopWeek
Tomorrow it starts, the week my complete work of past two months has been focusing on to. I am a little panicking about it, but it should be ok. At least I've got the greatest bunch of people working around me in it. Finally it's the show time - wish me luck. And if you're around here, at least visit the Bazaar on Thursday evening :)
DevCoopWeek
Subscribe to:
Posts (Atom)