Kello on jo kaksitoista

Tenttiinluku on kärsinyt maailmanparannuksesta, eikä se maailma kuitenkaan vielä tällä viikolla parantunut. Kukahan tässäkin sitten voitti? En ainakaan minä, jolla jäi sittenkin huominen tenttipäivä väliin ja laskelmat kärsii. Vielä voi kuitenkin kuvitella tekevänsä esimerkiksi joulukuussa kaksi tenttiä... Inhimillisemmin ajateltuna viikko meni silti jo paremmin, kun on ehtinyt nähdä filosofiystäviä, muita ystäviä, järjestää Reilun kaupan katukahvilan kampukselle, prepata tulevaisuuden KO:laisia vaaleihin ja oikeasti edes kuvitella paneutuvansa tenttikirjaan kirjastolla ihan niin myöhäiseen iltaan kuin huvittaa. Tavallaan tajusin aiheesta jotain juuri äsken, mutta se alkaa olla liian myöhäistä. Itseäänhän tässä voi vaan osoitella, kun ei motivaatio ole oikein kantanut näitä kirjoja tankkaamaan. Filosofitoveri tosin yritti piristää toteamalla, ettei viatonta filosofianopiskelijaa voi syyttää siitä, etteivät historialliset tyypit ole osanneet ajatella ja kirjoittaa selkeästi. Sovitaan niin. Kaiken huipuksi tämänhetkinen opintopisteideni kohde kirjoineen on yhä elossa, ties mitä on vielä odotettavissa. Asiaa pohdittiinkin tänään lounaalla: onneksi Kantilta ja Hegeliltä ei voi enää tulla mitään uutta. Se tästä vielä puuttuisikin. Ehkä se on Jumalan tapa auttaa myös meitä valmistumaan joskus - parhaimmatkaan filosofit eivät ajattele ikuisesti.

Sitten ehkä politiikkaa. Tai ehkä ei. Vaalit on taas läpäläpä ja toiset ryhmät vasta onkin läpäläpä ja tukekaahan meidän ryhmää blablabla. Hallitusvuotenani ajattelin itseni väkisinkin ylioppilaspoliitikoksi, mutta sen jälkeen taas ennemmin järjestötoimijaksi, siitäkin huolimatta, että istun usein edareissa äänioikeutettuna ja seuraan kohtuuaktiivisesti mitä siellä oikein puuhataan. Tai ei puuhata. Surullisinta on se mukaidealistien kyynisyys siitä, että näissäkään vaaleissa ei taas mistään keskustella. No ei varmaan, jos asenne on tuo. Olen itsekin jo kypsä ja valmis tulemaan JYYuunista ulos, mutta en tahtoisi jättää uusille edaattoriehdokkaille vanhojen jäärien kylmän kyynisiä mietteitä. Toivon olevani yhä idealisti itsekin, vaikka melkoisen rummutuksen näissä piireissä on saanut kokea. Monen peripoliitikon tuntuu olevan vaikea ymmärtää sellaista radikaali-idealismia, joka pohjautuu vieläpä ylimaallisiin arvoihin, kuin minkä perusteella itse mielipiteitäni muodostan. Onhan minullakin vahva siipeni, noin niin kuin ajatusmaailmallisesti, mutta puoluepoliittisten ongelma nähdä ketään sen kontekstin ulkopuolella on niin mustavalkoista, että alkaa itseltä sanat ja selvitykset loppua. Lisäksi on vielä se ongelma, jonka vain kristitty (tai kuka muu vakaumuksellinen ihminen tahansa) kohtaa: maallisista lähtökohdista suuntautuvan on ilmeisen mahdotonta ymmärtää, että Kristillisten opiskelijoiden toiminta perustuu johonkin suurempaan kuin taustapoliittisiin ajatuksiin. Korjaan, mahdottomuus taitaa piileä jo siinä, että edes olisi mitään suurempaa kuin taustapoliittiset ajatukset.

Ja sitten on vielä se paljon sanoja, vähän tekoja -ilmiö. Siksi itse mieluummin vaikenen ja järjestän kahvilan kampukselle. Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen. Loppujen lopuksi aika harvan tarvitsisikaan voida puhua.

Maailma hajottaa, yhteiskuntatieteilijä korjaa

Hilpeydelle ei ollut tulla loppua, kun uutisissa mainittiin, että tulipaloa tutkimassa on poliisin lisäksi myös yhteiskuntatieteilijä. Kyseenalainen hilpeys, mutta jos konteksti unohdetaan, on jokaisen Mattilanniemen punatiilikäytävillä opiskeluvuotensa kuluttaneen pakko myöntää, että hilpeää se oli. Oli yhteiskuntatieteilijä saanut oikein töitä. Kehittelin, että kun itse pian valmistun epämääräiseksi edeltämainituksi, voin sitten alkaa piirtää sarjakuvaa, jossa seikkailee pörröhiuksinen viittasankari - Yhteiskuntatieteilijä, joka kutsutaan paikalle, kun maailma kaipaa pelastusta.

Vaan on asioita, joihin edes yhteiskuntatieteilijä ei pysty. Oikeastaan yhteiskuntatieteilijä on melkeinpä rammoin kaikista: tieto lisää tuskaa. Pitkälle iltaan jatkunut teehetki Toveri Yhteiskuntapoliitikon kanssa oli sanoinkuvaamattoman paikallaan, mutta sisälsi kasvavan määrän perinteistä ahdistusta, ja sitä ikuisesti hiukan ylemmyydentuntoista epätoivoa, kun epäilemme tietävämme parannuksen maailman kurjuuksiin, mutta vieläkin paremmin sen, ettemme yksinkertaisesti voi juuri mitään joillekin asioille. Vaan ulospäin ei saa näyttää, että joskus yhteiskuntatieteilijäkin epäilee. Relativistisuuteen taipuvainen, silmänsä sulkeva nihilismi on vaarallisin ase maailmanparannusta vastaan ja jospa sen vain saisi kitkettyä pois... siksi yhteiskuntatieteilijä yhä ylös yrittää.

Maailman ihmisten kohtalo suututtaa, mutta toisinaan vieläkin enemmän suututtaa se, että jopa yhteiskuntatieteilijä on vain ihminen, joka kriittisessä analyyttisyydessäänkin hajoaa palasiin omien tunteidensa kanssa. Vaan kiitos yhteiskuntatieteilijän, joka osaa olla toiselleen yhteiskuntatieteilijä. Yhdessä itketään, nauretaan, ahdistutaan ja puretaan ahdistusta, ja sitten mennään koteihimme nukkumaan kiitollisena siitä, että josko nyt ei vielä ihan koko maailma pelastunut, niin ainakin itse jaksaa taas seuraavaan päivään.

October things.

Working hours that went by in a woosh; nice movie followed by a cup of tea and a good chat with a friend; searching of the perfect clew and an aimless wandering through the city centre. Pretty good first day off from teaching. Not to mention the lovely hippie bag a very unusual moment of shoppingcraze had already included into my life during the effective Saturday morning... my only excuse is that I wasn't alone. All things condense in the right company.

Right now my biggest concern is to have enough time and brains to understand Habermas within a week and a half but it's already there, the growing anticipation underneath everything else. Cannot help smiling sometimes. Cannot help making new plans over more new plans before I'm even in the factual processing phase of the first plan.

I hate chichès. Mostly because I'm obsessed to avoiding them and yet feel like I am sliding into making some of them true. Then I need to explain the facts to myself over and over again.

Cynicism is a weird thing. Life is a funny stuff. Knitting is a good hobby.

So is burning candles and letting everything just be: the world, people in it and even The Myself, in its vast plentifulness of good, bad and incomprehensible.