Sijaistoimintoja

Jos tekisi yhtä ahkerasti kaikkea oikeasti tärkeää ja hyödyllistä kuin mitä käyttää aikaa kaikenlaisiin sijaistoimintoihin ettei tarvitsisi tehdä niitä oikeasti tärkeitä ja hyödyllisiä asioita, saisi aikaan paljon enemmän kuin ikinä osasi kuvitellakaan ja silti aikaa jäisi sijaistoimintoihin, jotka eivät siis enää olisi edes sijaistoimintoja vaan ihan luvallista vapaa-ajan viettoa. Vaan kun ei niin ei. "Facebook - a tool for NOTWORKING" (ei siis networking, jos joku ei tajunnut. Mulla ainakin meni aika kauan. Tämä oli sarjakuvassa viimeisimmän SYL:n kv-koosteen kannessa.) Kyllä vain, minäkin Brutukseni.

Juuri nyt pitäisi lukea Marxia huomista lukupiiriä varten. Vaan kun ei niin ei, ja niinpä jätin hetkeksi facebookin ja siirryin blogiini. Kiitos sijaistoimintojen tämäkin ilta on pelastettu kaikelle turhalle. Sitten voi taas kohta vaahdota yhteiskunnan päämäärättömyydestä. Kuinkahan sitä osaisi elää niin kuin opettaa??

Ilta-aatoksia

Sanoin äsken eräälle ystävälle että elämä ahdistaa. Oikeastaan ei elämä kuitenkaan ahdista, sillä jos elämä ahdistaisi, mitä jäisi käteen? Ihmisenä olo ahdistaa. Siitä olette kuitenkin kuulleet jo aiemminkin, eli en aloita uudestaan. Olin kuuntelemassa väittelyiltaa yliopistolla, aiheita kuten väittelijöitäkin oli jälleen laidasta laitaan, mutta sankka akateeminen nuorten aikuisten joukko sai mitä halusi: kevyttä huvia intellektuaalisuuteen verhottuna. Suosikkini oli tietenkin filosofian professori, joka verkkaiseen tahtiin jutteli aiheestaan vastaväittäjänsä kanssa. Sanailua ei ehkä voinut kutsua väittelyksi, mutta nautin filosofin kuuntelusta yli kaiken.

Kunpa voisi jättää kaiken turhan ja ylimääräisen ja keskittyä olennaiseen. Kunpa vain voisimme tehdä niin. Sehän minua taas kerran ihmisissä ahdistaa. Itseni mukaan lukien.

Tavallaan on jälleen synkkä hetki, ei poikkeusta tästä syksystä, mutta kuten sanoin, ei elämä voi ahdistaa. Asiat ja ihmiset vain tekevät niin. Tässä katkelmia kappaleesta jota tänään kuuntelin tiskatessa ja pohtiessa elämää ja maailmaa.


...Keskeneräiseksi jäädä
taidan itsekin kai
niin kuin kaikki muutkin työni
jotka alkuun vain sain

Ajasta aikaan, laidastakin laitaan
kuljen tahdottoman tien
jokainen päivä kaipaan
ja mielessäni vien,
vierellä vien,
sua vierellä vien

....Minulla on valtakunta
jota pysty en hallitsemaan
Joka päivä loitommaksi
valun haaveistani
joka päivä tummemmaksi
tulen sielustani.

(Semmarit: Sua vierellä vien)


Jotain sitä vain kaipaa niin kovasti, oli sitten syksy, kevät tai jotain muuta siltä väliltä.

Ei ärsytä

Luin aikakauslehdestä, lienee jo vuosi tai parikin sitten, suurinpiirtein ikäiseni nuoren naisnäyttelijän haastattelua. Yhtenä kysymyksenä oli "Mikä tänään on ehtinyt ärsyttää?" Näyttelijä vastasi, että ei enää nykyään mikään ärsytä. Jokin saattaa harmittaa tai suututtaa, mutta ärsytykset ovat jääneet teini-ikään. Vastaus kolahti ja olen sen jälkeen tarkistanut sanojani useammin kuin kerran.

Ärsyttäminen on kevyt sana, teineille tuttu, mutta myös laajalti viljelty muissakin piireissä. Se kuvaa ympärillämme leijuvaa pinnallista populaarikulttuuria täydellisesti. On helppoa sanoa, että ärsyttää. Ärsyttävät jutut ovat epämieluisia, vievät pois mukavuuden ja kaiken huipuksi tulevat oman hallintakyvyn ulkopuolelta. Ärsyttäviin asioihin ei huvita tarttua. Ei viitsi, ei jaksa, ei vaan kerta kaikkiaan nappaa. Mutta ärsyttää silti.

Ärsyttäminen kiteyttää EVVK-asenteen huippuunsa. Ärsyttäminen on periaatteellisen, harkitsevan toiminnan, asioihin tarttumisen ja ympäröivän maailman ymmärtämisen, tai edes siihen pyrkivän ajattelutavan vastakohta. Jos teiniä joskus ärsyttää niin sitten ärsyttää; siitäkin kasvaa, etenkin järkevien aikuisten seurassa, ohi. Mutta jos suomalaisia aikuisia ihmisiäkin ärsyttää, minä heitän pyyhkeen kehään. Jossain tulee vaan raja vastaan, ja se on ihmisissä, joilla on jo kaikkea mitä voi vain kuvitella, ja joita silti ärsyttää.


Tänään on aatteenpalo valloillaan ja muutenkin sellainen olo, että tarttis taas tehdä jotain.

Globalisaatio...

Se ei ole vain McDonald'sin ja Shellin voittokulkua, englannin kielen ylivaltaa tai heikoimpiemme unohtamista, kun itse tahdomme jotain heti tässä ja nyt ja ennen kaikkea mahdollisimman halvalla. Se on kaikkea tätä, mutta löytyy myös ihan läheltämme. Lempiesimerkkini: globalisaation voi nähdä vaikka tässä Suomen villinneessä kuntien yhdistymisinnossa. Puuttumatta kunnallispolitiikkaan sen kummemmin, eikö tässäkin ole perimmäinen kyse taloudesta? Säästöistä, resurssien kaventamisesta, tiivistämisestä, keskittämisestä, kaikesta mistä minulla nousee niskakarvat pystyyn. Lakkautetaan kyläkoulut ja keskitetään kunnan palvelut sinne tai tänne. Samalla kyläyhteisöt kuolevat, tai ainakin hiljenevät, vaikkakin, ironista kyllä, ihmisillä on nyt jos koskaan entistä kasvavampi tarve muuttaa kaupungeista "takaisin" maalle. Ihmiset kaipaavat läheisyyttä, yhteisöllisyyttä, yhteishenkeä, omaa ympäristöä, jossa lapset kasvavat turvassa ja aikuiset saavat tukea toisiltaan. Kaupungin lähiöelämä on tästä kaukana, mutta yhä uudet maalle muuttavat nuoret perheet saavatkin saman tien taistella kynsin hampain lähikoulujen puolesta, harrastustoiminnan ja -tilojen puolesta. Ne kun eivät oikein tuota.

Globalisaatio "makes things merge". Kulttuurit, kielet, käytännöt, perinteet; tämä näkyy kansainvälisellä tasolla, mutta myös yhdistyneissä kaupungeissa. Pienissä kylissä on usein vahva me-henki ja oma identiteetti, jonka alueen asukkaat jakavat. Se yhdistää, saa heidät tuntemaan olonsa kotoisaksi, luo turvallisuutta ja itsetuntoa. Maailma tarvitsee ihmisiä, joilla on itsetunto ja turvallisuudentunne kohdallaan, sillä sellaiset saavat eniten aikaan, heillä on vähiten tarvetta painaa toisia alas, koska he luottavat itseensä ja toisiinsa. Kun oma itse on kunnossa, ehtii kuunnella ja keskittyä myös muihin; kun ei tarvitse jatkuvasti nostaa itseään tai todistaa jotain tai pelätä toisia tai kantaa koko maailmaa harteillaan... silloin parhaiten kykenee näkemään elämän terveessä perspektiivissä, ja tekemäänkin asioiden eteen jotain. Globalisaatio, joka ajaa ihmiset omiin koppeihinsa kerrostaloihin, lakkauttaa kylät ja pikkukunnat, siirtää aktiviteetit kaupunkien keskustoihin ja merkitsee ihmiset lukuina ja kustannuksina, ei edesauta tätä. Ihminen, jonka identiteetti on hukassa, ei tiedä mistä aloittaa, mitä tehdä, kenen kanssa ja keneen luottaa - jos ei oikein voi luottaa itseensäkään. Ja kun ei tunne naapureitaan, kehenpä sitä enää luottaakaan...

Ihmiset, joilla perusturva on kunnossa, erottaa joukosta. Heillä itsetunto ja nöyryys löytyvät samasta paketista. Sellainen ihminen on valmis näkemään muutkin.

Jälleen filosofia ahdistaa

Aamulla satoi kaatamalla, flunssa vaivaa yhä eikä ensimmäinen mieliteko ollut lähteä alas Mattilanniemeen kuuntelemaan Marx-seminaaria kolmeksi tunniksi - etenkin, kun en ollut sittenkään saanut edes luettua käsiteltävää tekstiä. Mikä johtui flunssasta ja töistä ja muista kiireistä... Lähdin kuitenkin, klassisesti viime hetkellä niin, että kun olisin voinut kävellä rauhassa sateenvarjon alla kohtalaisen mukavasti ja kastumatta, kiidinkin pyörällä alamäet tuulitakin hupun alla, märkänä ja kylmänä. Perillä luennoitsija naurahti, että Marx itse tuskin olisi vaivautunut paikalle sateisena maanantaiaamuna, vaan olisi mennyt sen sijaan tuopilliselle.

Kolmetuntisen jälkeen oli kuitenkin olo, että kannatti tulla. Se, jos mikä saa tuntemaan itsensä onnistuneeksi edes jossakin: alan valinnassa. Vietin seuraavat reilu kolme tuntia ylioppilastalolla vaahdoten hallitustoverille yhteiskuntafilosofiaa. On se varmaan kiva elää ja olla filosofiseurassa.

Mikä sitten aloittelevaa filosofia ahdistaa? No juuri nyt, globalisaatio. Lisäksi ihmiset, jotka eivät ajattele kokonaiskuvaa. Ihmiset, jotka ottavat liian vakavasti vähemmän tärkeät asiat ja jättävät oikeasti tärkeät huomiotta. Ne, joilta puuttuu keskitien taju, joilla retoriikka korvaa reflektion ja oma itse nousee dialogin ylle.

Nöyryys lienee se epämuodikas asia, jota tämä maailma ja sen hallitsijat, juuri me, valkoiset hyvinvointivaltion kansalaiset, tarvitsemme kipeästi. Sen sijaan pitäisi kuitenkin olla entistä myyvämpi, trendikkäämpi, pätevämpi, parempi kuin muut, kunnianhimoinen ja muutenkin kaikin puolin hyvä tyyppi, joka ei koskaan erehdy, mokaa, väsy, tai ainakaan myönnä sitä. Edes kesätöitä ei saa ilman. Todistettu on.

Mihin asti tämä voi jatkua? Mihin asti parannetaan tuottavuutta, markkina-arvoa, talouskasvua, raivataan tieltä heikompia ja nostetaan ylös vahvempia? Tuleeko joskus oikeasti pysähdys, ja mihin asti täytyy mennä sitä odotellessa? Lopunaikaa kaikki tyynni, mutta siinä voi vielä mennä kauankin...

Onko mitään pelastettavissa? Kaikista ei voi eikä tarvitse tulla yhteiskuntafilosofeja, mutta kaikki voivat ajatella. Kaikki voivat ottaa eteensä aamun lehden ja katsoa, mitä pitäisi tehdä. Tekemistä riittää, ja tekijöitä ei ole liikaa. Eikä voi sanoa, että tehkööt muut, kun minä en ehdi. Jos ei ehdi, on yhtä tyhjän kanssa koko juttu. Jos ei ehdi kantaa korttansa yhteiseen kekoon nimeltä elämä tässä maailmassa, mitä sitten tekee? Ei ole muuta.

Herääminen on kuitenkin jokaisen omalla vastuulla. Kyse ei ole mahdollisuuksista, vaan halusta tehdä jotain. Jatkan globalisaatiosta ja muusta myöhemmin.

Breakaway memories

Again another song I wanted to share with you... I am at home, having a terrible flu and feeling tired. I listened to this and started thinking my California road trip with two friends a year and a half ago. It is something even us ourselves sometimes remember with controversial feelings: none of us thought it in any way dangerous thing to do, none of our parents tried to make us not to do it, none of our friends said things when we left, but afterwards we´ve heard more than once people saying wow, how did you three young European women dared to take Greyhound nightbuses through the West Coast, alone... Then we think, well this is something to tell generations ahead. But no, nothing happened, we did see things and people we did not maybe want to, but mostly it was just a great experience, an adventure, our breakaway. One of the best holidays ever.

It feels so far away now. The whole Northern America feels so far away right now. It is a strange thing one should have what feels a normal every day life somewhere that is on the other side of the world. I love my town where I live now, but sometimes it gets too small, too close... I need space to breathe. Sometimes I need the breakaway so much.


Grew up in a small town
And when the rain would fall down
I'd just stare out my window
Dreaming of what could be
And if I'd end up happy
I would pray

Trying hard to reach out
But when I tried to speak out
Felt like no one could hear me
Wanted to belong here
But something felt so wrong here
So I prayed I could break away

I'll spread my wings and I'll learn how to fly
I'll do what it takes til' I touch the sky
And I'll make a wish
Take a chance
Make a change
And breakaway
Out of the darkness and into the sun
But I won't forget all the ones that I love
I'll take a risk
Take a chance
Make a change
And breakaway

Wanna feel the warm breeze
Sleep under a palm tree
Feel the rush of the ocean
Get onboard a fast train
Travel on a jet plane, far away
And breakaway

Buildings with a hundred floors
Swinging around revolving doors
Maybe I don't know where they'll take me but
Gotta keep moving on, moving on
Fly away, breakaway

I'll spread my wings
And I'll learn how to fly
Though it's not easy to tell you goodbye
I gotta take a risk
Take a chance
Make a change
And breakaway
Out of the darkness and into the sun
But I won't forget the place I come from
I gotta take a risk
Take a chance
Make a change
And breakaway, breakaway, breakaway

(Kelly Clarkson: Breakaway)

Changes

So I finally got tired with the green one. It caught my eye in a strange way and anyway I wanted a change... so I took my chance and here it is. A brand new Thoughts, just for you :)

The thoughts remain the same though, I believe, no matter which colour so don´t worry. And maybe this is just a phase, too. But I like brown, orange and red, and it is autumn coming.
----------------------------------------------

Life is a strange thing. Think about that for now... I am going to sleep.

Class at 8am tomorrow, who ever put a course of "teoreettisen kielentutkimuksen perusteet" for that??

Out of the darkness and into the sun

Why is it so hard to know what one wants? It is impossible to plan a life, one never knows what is going to come around the corner... what is here today is not necessarily there tomorrow and that is life.

I believe most of us need something to count on. A person, a work, a home, a view of life. I said some time ago there is only one thing I know I can count on. It is the faith that life will go on and that there is someone who has the highest command of everything. And it´s not me and no one else on the earth either. It gives me a certain amount of safety.

There is a joke about an old lady, who was sailing on an ocean. A storm broke out and the ship was in trouble. The lady asked the captain how bad is the situation. The captain answered, the best thing now is to pray. Oh no, is it that bad, the old lady cried.

The best and the worst in life is to pray. The best because there is some one who hears us and we can with our whole hearts leave our troubles to him. The worst because things don´t always turn out as we wanted to. And because it leaves us waiting for the answer. We are not happy to wait. We are not happy to try and be patient. We are not happy to be out of control within our own lives.

Lately I´ve seen how little one can trust that things will go on as they were suppoused to, according to my plans, dreams, thoughts. This hurts and makes me frustrated, unhappy, depressed. I am not a calm person, who would live my life with nothing much moving my insides. I might seem as one, but actually I go up and down fast. Today I talked about this with a friend and we ended up thinking we are quite happy as such. I love to get excited about something and on the other hand, even though I have my deep dark periods, there is always light shining from another end again.

No, actually it is not so hard to know what one wants. Only it is hard when it depends on other people, and there is the place for praying. I only want to be led to the way that is reserved for me. I think in this sense I have grown up during the past half a year more than ever before.

Onko mitään vaikeampaa kuin olla ihminen?

Kirjoitin jo joskus aiemminkin siitä, kuinka vaikeaa on muistaa olevansa ihminen. Tunteet on helppo laittaa syrjään ja kääntyä kylmäksi ja kovaksi, kunnes tulee pudotus. Pudotus on toisinaan vähän liian kova.

Paavali kirjoitti: "en tee sitä hyvää, mitä tahtoisin, vaan sitä pahaa mitä en tahdo". (En jaksa nyt muistaa tai etsiä missä kohtaa, viisaammat saa kertoa jos ovat kertoakseen.) Minusta tuntuu juuri siltä. Vaikka kuinka yrittäisin tehdä oikein kaikille, niin itselleni kuin muillekin, silti lopputulos on usein ihan päinvastainen. Sitä vain karkottaa luotaan ne, jotka oikeasti tahtoisi pitää lähellä, ja lopulta hautautuu jonnekin synkkyyteen, josta terveen järjen, tai edes terveen rakkauden merkkejä ei osaa huomata.

Ja kuinka ristiriitainen ihminen onkaan... Kun tahtoisi sanoa, että älä lähde, niin sanoo että mene mene, tai sitten minä menen. Kun tahtoisi kertoa olevansa heikko ja tarvitsevansa toista, silloin on kaikista helpointa nostaa ylpeänä oma itsensä - "kyllä mä pärjään" - ja lyödä luuri kiinni. Kun tekisi mieli vain käpertyä johonkin ja antaa ajan kulua ja parantaa, niin silloin puskee entistä kovemmalla vauhdilla eteen päin.

Oikeastaan onkin niin helppoa olla ihminen, juuri tuollainen ristiriitainen, hankala, itsekäs ja ylpeä olento, joka tekee kaikkensa rakastaakseen, mutta ei löydä oikeaa tietä sittenkään millään. Vaikeampaa on olla sellainen, joksi meidät on alunperin luotu. Pitää huolta toisista pyyteettä, tuntea oma arvonsa ja tunnustaa samalla toisten arvo, ilman että näiden kesken syntyy konflikteja. Ymmärtää ja antaa tilaa ja huomiota juuri oikeassa suhteessa, kunnioittaa, mutta ei olla ylivarovainen ja jättää toista yksin. Uskaltaa olla lähellä, kun tarve on suurin, ja tunnustaa että sitä me itsekin kaikki tarvitsemme. Nähdä toinen silmästä silmään ja sanoa että rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet, ilman vaatimuksia mistään muusta. Ja vielä toteuttaa se.

Ei, välillä tuntuu ettei ole mitään niin vaikeaa kuin olla ihminen, ja silloin tulee jälleen pakottava tarve lentää pois. Elämä ei kuitenkaan katoa, jos vaihtaa maisemaa, tai ihmisiä ympärillään. Elämä on ja pysyy ja me olemme ja pysymme. Samat ongelmat tulevat vastaan missä tahansa, samat hyvät ja samat pahat asiat. Se on meissä itsessämme sisällä, missä muutoksen ja heräämisen pitää tapahtua. Että nämä ihmiset, jotka nyt ovat lähellä, ehkä heidätkin voisi nähdä uudella tavalla. Ehkä heitäkin voisi rakastaa. Ja ehkä voisin kohdata myös itseni uudella tavalla...

Eräs tärkeä ystäväni on sanonut minulle usein: anna armoa itsellesi. Sitä on vaikea muistaa. Anna armoa itsellesi, ja myös niille jotka ovat ympärilläsi. Ihmisiä me kaikki olemme, ja se jos mikä on niin uskomattoman vaikeaa.

Blogin tarkoituksesta ja muustakin

Kuten jo ensimmäisessä postissani totesin, en ole ihan vakuuttunut siitä, mikä on bloggauksen tarkoitus. En ole sitä vieläkään, vaikka olen kyseistä toimintaa harrastanut jo puolisen vuotta. Olen matkan varrella silloin tällöin kiinnostunut myös muutamasta muusta kanssablogeilijasta, ja paria seuraan jokseenkin säännöllisesti. Toista, koska kirjoittaja on hyvä ja aihe mielenkiintoinen; toista, koska sillä on jonkinlaista viihdearvoa. Mutta miksi itse jatkan kirjoittamista? Tähän jää jotenkin koukkuun.

Toisinaan itsekritiikki on liian kova, toisinaan taas päästää kynästään liiankin herkästi kaikenlaista. Useammin kuin kerran olen juuri julkaistun postaukseni muokannut vielä tavalla tai toisella, enkä tarkoita pelkästään minulle ominaista pilkunviilausta. Onpahan niitä särmiäkin sinne jäänyt, vaan joitain olen tasoitellut. Voisin ehkä joskus koota "Suklaafilosofiaa - parhaat poistetut kohtaukset" -kokoelman. Vaikka myydä sitä. Kai tämä jo niin laajan suosion on saanut (vaikkei sitä kommenteista voikaan päätellä...)

Kyllä, joskus harmittaa, ettei kukaan kommentoi, ja sitten tekee mieli lopettaa. Tiedän kaksi ihmistä, jotka varmuudella lukevat. Tai ehkä jopa kolme. Mutta nälkä kasvaa syödessä, I want more more more! No ei. Kyllä minun blogiani saa lukea hiljaa itsekseenkin. Tulee vaan joskus vainoharhainen olo, että puhuu täällä itsekseen eikä huomaa ettei kukaan vastaa. Mutta ei se mitään. Olen tottunut jonkun asteiseen outouteen elämässä. Se kuitenkin tekee monta asiaa mielenkiintoiseksi.

------------------------------------
Katso tähtiä tänä yönä
ja sä tiedät, missä mä olen.
Kuuntele kuuta, ystäväni, tänä yönä
ja mä tiedän, että kutsuni kuulet.

Vieläkö istut iltaisin ullakkohuoneessasi
ja kiihkeitä kirjeitä kirjoitat?
Vieläkö henki rahisee vanhassa radiossa,
yön huojuvat Euroopan kanavat?
Ja vieläkö leskinainen naapurin
sulle sydänsurujaan kanssa kahvin tarjoilee,
ja vanha herra Lindgren, juovuksissa taas,
sua vaimoksensa kyselee?

Hän runojansa kirjoittaa,
kuu pienen huoneen vain hopeoi,
hän ehkä naurahtaa,
kun joku vanha laulu radiossa soi,
hän hetken unelmoi.

(Sir Elwoodin hiljaiset värit: Katso tähtiä)
----------------------------------------

Elwood näyttää kuuluvan syksyyni. Tai siihen ensimmäiseeni poissa kotoa, syksyyn Pohjanmaalla, johon näytän itse palaavan aina uudestaan täällä. Silloin kuuntelin tätäkin kappaletta, en tosin ullakkohuoneessa, mutta sikatilan omakotitalon päädyssä. Radio oli aina päällä ja pöytä ja sohva useimmiten kirjoitusliuskojen peitossa. Silloin odotin vain ajan kuluvan ja pääsyä pois jostain, minne en tuntenut ollenkaan kuuluvani. Eikä minulla sinne vieläkään ikävä ole, mutta ehkä nyt olen löytämässä jotain uudestaan.

Digidigidigiahdistusta

PFFFF! Tänään loppui tv:n katselu tässä huushollissa. Eipä sillä että se olisi muutenkaan kovin usein ollut auki, useimmiten olen ennemminkin ajatellut hankkiutuvani eroon koko laitteesta, sillä olen ennenkin elänyt ilman ja se ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia. Lupamaksu on kallis ja verrattuna tv:n katseluun käytettyyn tuntimäärään ihan liian paljon. Lisäksi ohjelmavalikoima ei enimmäkseen mieltä ylennä. Mutta nytpä ei ole enää sitäkään ongelmaa.

Olen vastustanut digiboxia periaatteesta ihan alusta asti. Erään samanhenkisen aatteenpaloa kannattavan ystäväni kanssa suunnittelimme muutama vuosi sitten yksinkertaisen ja toimivan vastustuskeinon: ei vaan osteta digiboxeja. Jos kukaan ei ostaisi sovittimia, ei tv-ohjelmia vain voisi siirtää digiverkkoon. Nerokasta! Ahdistava lopputulos on kuitenkin se, että tällainen ei Suomessa toimi. Niin kuin liikkennevaloissa, kaikissa muissakin asioissa noudatamme päätämme sen enempää terveellä kritiikillä vaivaamatta kenen tahansa vähänkään auktoriteetilta kalskahtavaa mielipidettä. "Kaikkien on ostettava digiboxi", jyrähtää tv-moguli, ja jo rientää sinivalkoinen kansa Giganttiin. Voi sitten hankkia uusimman taulutelevision siinä samalla vaivalla.

Massat, mediat ja ylemmät tekniset pätijät johdattelevat meitä vääjäämättä kohti 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppua. Odotan sitä hetkeä kun maailmaan koittaa uusi valistuksen aika. Tämä digidigihypetys uhkaa jo viedä parhaimmatkin meistä mukanaan.