Kun kaikki onkin hyvin

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.

Ihmiset voivat tuhota toisensa niin monin tavoin, eikä sitä tarvitse edes aina tehdä tarkoituksella. Ihmiset voivat myös ehjätä toisiaan monin tavoin, eikä sitäkään tarvitse aina tehdä tarkoituksella. Parasta on ehkä se, kun ollaan vaan, vaikka ei aina edes ymmärtäisi miksi se on tärkeää. Pahinta on ehkä se, että jotkut haavat paranevat niin hitaasti, että joskus saattaa luulla, ettei se tapahdu koskaan. Jotta kukaan ei tipahtaisi, tarvitaan rohkeutta - paitsi siltä, joka kaipaa kiinnipitämistä, myös siltä, joka niin tekee.

Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

Vaan kaikkein parasta on juuri se: kaksi täällä maan päällä ja yksi ylhäällä, jolla langat on käsissä alusta loppuun.

Pari sanaa säädöstä (glögin äärellä)

If I were a King
if I had everything
if I had you and I could
give you your dreams
If I were giant-sized
on top of it all
I don't know what in the world
would I sing for
If I had it all
(Dave Matthews)

Yep, jälleen kerran Dave tietää. Englanniksi en taida omistaa tarpeeksi hyvää sanaa kuvaamaan "säätöä" ja siksi kieli kääntyi - niin pienestä se on joskus kiinni. Säätö. En kestä mitään ylimääräistä säätöä, varsinkaan sellaista, mikä johtuu ihmisten itsekkyydestä tai oman itsensä pönkittämisestä, tai politiikasta, tai tahallaan väärinymmärtämisestä, tai siitä, että kun ihmisillä on muuten jokin huonosti ja pitää vaan purkaa ongelmiaan muihin... suututtaa ja eniten se, ettei voi auttaa asiaa millään tavalla. Näinä hetkinä tekisi mieli lopettaa kaikki muu tekeminen ja jättää muut säätämään jos kerta haluavat. Itse voisi keskittyä oikeaan elämään. Niin kuin valkoiseen ulkoilmaan, tai pitkiin lounaisiin ystävän kanssa, tai niihin ihmisiin, jotka nähdessään sydän hyppää konkreettisesti. Sisältöä elämälle ilman turhaa säätöä.

Poistun taasen Auschwitzin, historiankirjoituksen ja muistin pariin. Uusi kategorinen imperatiivi: jotta emme koskaan unohtaisi, jotta se ei koskaan toistuisi - eiköhän siinä ole meille tarpeeksi säätöä pitää maailmasta ja toisistamme huolta.

Kello on jo kaksitoista

Tenttiinluku on kärsinyt maailmanparannuksesta, eikä se maailma kuitenkaan vielä tällä viikolla parantunut. Kukahan tässäkin sitten voitti? En ainakaan minä, jolla jäi sittenkin huominen tenttipäivä väliin ja laskelmat kärsii. Vielä voi kuitenkin kuvitella tekevänsä esimerkiksi joulukuussa kaksi tenttiä... Inhimillisemmin ajateltuna viikko meni silti jo paremmin, kun on ehtinyt nähdä filosofiystäviä, muita ystäviä, järjestää Reilun kaupan katukahvilan kampukselle, prepata tulevaisuuden KO:laisia vaaleihin ja oikeasti edes kuvitella paneutuvansa tenttikirjaan kirjastolla ihan niin myöhäiseen iltaan kuin huvittaa. Tavallaan tajusin aiheesta jotain juuri äsken, mutta se alkaa olla liian myöhäistä. Itseäänhän tässä voi vaan osoitella, kun ei motivaatio ole oikein kantanut näitä kirjoja tankkaamaan. Filosofitoveri tosin yritti piristää toteamalla, ettei viatonta filosofianopiskelijaa voi syyttää siitä, etteivät historialliset tyypit ole osanneet ajatella ja kirjoittaa selkeästi. Sovitaan niin. Kaiken huipuksi tämänhetkinen opintopisteideni kohde kirjoineen on yhä elossa, ties mitä on vielä odotettavissa. Asiaa pohdittiinkin tänään lounaalla: onneksi Kantilta ja Hegeliltä ei voi enää tulla mitään uutta. Se tästä vielä puuttuisikin. Ehkä se on Jumalan tapa auttaa myös meitä valmistumaan joskus - parhaimmatkaan filosofit eivät ajattele ikuisesti.

Sitten ehkä politiikkaa. Tai ehkä ei. Vaalit on taas läpäläpä ja toiset ryhmät vasta onkin läpäläpä ja tukekaahan meidän ryhmää blablabla. Hallitusvuotenani ajattelin itseni väkisinkin ylioppilaspoliitikoksi, mutta sen jälkeen taas ennemmin järjestötoimijaksi, siitäkin huolimatta, että istun usein edareissa äänioikeutettuna ja seuraan kohtuuaktiivisesti mitä siellä oikein puuhataan. Tai ei puuhata. Surullisinta on se mukaidealistien kyynisyys siitä, että näissäkään vaaleissa ei taas mistään keskustella. No ei varmaan, jos asenne on tuo. Olen itsekin jo kypsä ja valmis tulemaan JYYuunista ulos, mutta en tahtoisi jättää uusille edaattoriehdokkaille vanhojen jäärien kylmän kyynisiä mietteitä. Toivon olevani yhä idealisti itsekin, vaikka melkoisen rummutuksen näissä piireissä on saanut kokea. Monen peripoliitikon tuntuu olevan vaikea ymmärtää sellaista radikaali-idealismia, joka pohjautuu vieläpä ylimaallisiin arvoihin, kuin minkä perusteella itse mielipiteitäni muodostan. Onhan minullakin vahva siipeni, noin niin kuin ajatusmaailmallisesti, mutta puoluepoliittisten ongelma nähdä ketään sen kontekstin ulkopuolella on niin mustavalkoista, että alkaa itseltä sanat ja selvitykset loppua. Lisäksi on vielä se ongelma, jonka vain kristitty (tai kuka muu vakaumuksellinen ihminen tahansa) kohtaa: maallisista lähtökohdista suuntautuvan on ilmeisen mahdotonta ymmärtää, että Kristillisten opiskelijoiden toiminta perustuu johonkin suurempaan kuin taustapoliittisiin ajatuksiin. Korjaan, mahdottomuus taitaa piileä jo siinä, että edes olisi mitään suurempaa kuin taustapoliittiset ajatukset.

Ja sitten on vielä se paljon sanoja, vähän tekoja -ilmiö. Siksi itse mieluummin vaikenen ja järjestän kahvilan kampukselle. Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen. Loppujen lopuksi aika harvan tarvitsisikaan voida puhua.

Maailma hajottaa, yhteiskuntatieteilijä korjaa

Hilpeydelle ei ollut tulla loppua, kun uutisissa mainittiin, että tulipaloa tutkimassa on poliisin lisäksi myös yhteiskuntatieteilijä. Kyseenalainen hilpeys, mutta jos konteksti unohdetaan, on jokaisen Mattilanniemen punatiilikäytävillä opiskeluvuotensa kuluttaneen pakko myöntää, että hilpeää se oli. Oli yhteiskuntatieteilijä saanut oikein töitä. Kehittelin, että kun itse pian valmistun epämääräiseksi edeltämainituksi, voin sitten alkaa piirtää sarjakuvaa, jossa seikkailee pörröhiuksinen viittasankari - Yhteiskuntatieteilijä, joka kutsutaan paikalle, kun maailma kaipaa pelastusta.

Vaan on asioita, joihin edes yhteiskuntatieteilijä ei pysty. Oikeastaan yhteiskuntatieteilijä on melkeinpä rammoin kaikista: tieto lisää tuskaa. Pitkälle iltaan jatkunut teehetki Toveri Yhteiskuntapoliitikon kanssa oli sanoinkuvaamattoman paikallaan, mutta sisälsi kasvavan määrän perinteistä ahdistusta, ja sitä ikuisesti hiukan ylemmyydentuntoista epätoivoa, kun epäilemme tietävämme parannuksen maailman kurjuuksiin, mutta vieläkin paremmin sen, ettemme yksinkertaisesti voi juuri mitään joillekin asioille. Vaan ulospäin ei saa näyttää, että joskus yhteiskuntatieteilijäkin epäilee. Relativistisuuteen taipuvainen, silmänsä sulkeva nihilismi on vaarallisin ase maailmanparannusta vastaan ja jospa sen vain saisi kitkettyä pois... siksi yhteiskuntatieteilijä yhä ylös yrittää.

Maailman ihmisten kohtalo suututtaa, mutta toisinaan vieläkin enemmän suututtaa se, että jopa yhteiskuntatieteilijä on vain ihminen, joka kriittisessä analyyttisyydessäänkin hajoaa palasiin omien tunteidensa kanssa. Vaan kiitos yhteiskuntatieteilijän, joka osaa olla toiselleen yhteiskuntatieteilijä. Yhdessä itketään, nauretaan, ahdistutaan ja puretaan ahdistusta, ja sitten mennään koteihimme nukkumaan kiitollisena siitä, että josko nyt ei vielä ihan koko maailma pelastunut, niin ainakin itse jaksaa taas seuraavaan päivään.

October things.

Working hours that went by in a woosh; nice movie followed by a cup of tea and a good chat with a friend; searching of the perfect clew and an aimless wandering through the city centre. Pretty good first day off from teaching. Not to mention the lovely hippie bag a very unusual moment of shoppingcraze had already included into my life during the effective Saturday morning... my only excuse is that I wasn't alone. All things condense in the right company.

Right now my biggest concern is to have enough time and brains to understand Habermas within a week and a half but it's already there, the growing anticipation underneath everything else. Cannot help smiling sometimes. Cannot help making new plans over more new plans before I'm even in the factual processing phase of the first plan.

I hate chichès. Mostly because I'm obsessed to avoiding them and yet feel like I am sliding into making some of them true. Then I need to explain the facts to myself over and over again.

Cynicism is a weird thing. Life is a funny stuff. Knitting is a good hobby.

So is burning candles and letting everything just be: the world, people in it and even The Myself, in its vast plentifulness of good, bad and incomprehensible.

Feeling creative, impatient, studious, anticipative...

A good morning today started with contemporary dance pieces from youtube, with the side of the usual yogurt and bananas. I feel like creating a dance piece - funnily enough that's exactly what's expected from me at the moment, in various ways. I might have made up the term anticipative, but that's the best description of how I've been feeling lately.

Yesterday afternoon I walked about in the university library, looking for the examination books I had listed moments before. (Just a note: what is it with library smells? I could live in there. Someone should make a soap out of it.) I had made a plan of what I should read this autumn as I've got three more exams to go, and I realised it means around 4000 pages. Luckily, I never count the pages.

The cold brisky autumn days are here and I do not complain, what a joy it is to feel the wind and the little chill under this northern sun... going through a lot of phases including nostalgy, patriotism, impatiency to go already, too many memories, too many people leaving already before me, cooking apples from the tree in front of my window for the last autumn and whatnot. It's been a flying about and thus not so much time to write. Life's interesting, though, and that's enough for the moment.

Ach so, yesterday I presented my "Hauptfach" in my German class. As a taste of a philosophical problem, I explained the Gettier example in German. Kudos to me. (edit. note: and naturally to the sheep, paper and real ones, too!)

"By defetishizing critique is meant a procedure of analysis whereby the given is shown to be not a natural fact ...

...but a socially and historically constituted, and thus changeable, reality."
(Seyla Benhabib: Critique, Norm and Utopia, p47.)

Saying of the weekend: Hippie gave me a note, Hegel a headache. But luckily there's always some GG bringing a smidgen of a zippety-pow. Possibly I am coming close to what a legend has told: someone once studied philosophy in our university and even after decades has not yet recovered from it. A co-philosopher put it well the other day: the experience of reading our books is always on the edge of uncomfortability. What then makes us continue? It must be that zippety-pow-thing. However frustrating it is, we know that studying a tad of Hegel will do us good.

Syksy

Tietää, että se saapui yliopistokaupunkiin,
kun suihkulähde Harjun portaiden alla vaahtoaa jälleen Fairya viikonloppuisin.

Tästä seuraavat lieveilmiöt:
-Ilokivi ja Sohwi ovat täynnä fukseja, joilla alkoi uusi jännä elämä, ja teini-ikääkään on enää vuosi jäljellä iik.
-Kauppakatu sen sijaan on täynnä vaihtareita, jotka huterasti polkevana laumana huutelevat eurooppalaisia kieliä toisilleen ja suuntaavat illalla Roninmäen bileisiin parin kympin pyörillään.
-Kaikki ovat varmana tilanneet opiskelijakorttinsa oikein ja ajoissa ja laittaneet ihan asialliset kuvatkin ja tietävät jopa maksaneensa. Mitäpä tuohon enää lisäämään, sorry darling, mä oon vaan töissä täällä.
-Ja vaalit tulee taas, eikä kenenkään ryhmä ole parempi kuin meidän. Paitsi, no, meidän.

*******

Oma syksyni tuli kaupunkiin, kun iltasoitto kajahtaa tanssisalin avonaisista ikkunoista ja kotia tullessa pimeä tuoksuu taas Jyväskylältä.

How this world has come to be

Tuli tarve kommentoida pinnalla ollutta kehitysyhteistyömääräraha-asiaa piakkoin, ja ajauduinpahan taas tälle aatteenpalon tielle, viime aikojen poliittisen hiljaiseloni jälkeen. Kolmea työtä tekevänä täysipäiväisenä opiskelijana (tosiaan) en hurjasti ehdi mitään mistään vaahdota, vaan eivätköhän kaikki näe, ettei asiat menneet taas ihan niin kuin piti. Tai korjaan: eiköhän kaikki, jotka katsovat itse asiaa, eivätkä sen sijaan vaikka puoluepoliittisia tekijöitä, näe, ettei kaikki mennyt ihan niin kuin piti. Eniten suututtaa, kun ihmiset, jotka väittävät olevansa kehyasioiden takana, kaunistelevat ja kiertelevät juttua miten parhaiten taitavat. Aion vaahdota muualla, siksi täällä vain pieni palanen jälleen aiheeseensa täsmälleen osuvaa Davea, tuota viime aikojen suursuosikkia kotikatuni musiikkipiireissä.

Mother, father please explain to me
How it could be so this world has come to be
A precious balance in between
Such cruelty and such kindness please

Mother, father please explain to me
How this world has come to be
Unequaled in her blessings, oh, I see
Unbridled hatred so extreme, please tell me

Oh Mother, father please explain to me
How this rare world's come to be
A place so full of color yet overflowing
Always in black and white
Drowning in the waters of our...

Mother, father please explain to me
How this world has come to be
While still blessed in all the things we see
Such a sad, sad home for you and me
(Dave Matthews Band: Mother Father)

------------

Sitä tässä on taas tullut mietittyä päivä jos toinenkin.

Under water

Do you know the moment when time stops while taking a shower? After a good workout, or a long day, or being too tired or having your mind too occupied for anything else you just stand there, eyes closed and let the water wash over you, around you, and even though it's just water, thin and too liquid to stay any longer than it has to, it's like a warm bubble that halts the time and space and you can just breathe and concentrate on being.

I wish there was an Einstein here to explain me right now the meaning of relativity.


Standing on a bridge,
watch the water passing under me
It must’ve been much harder
when there was no bridge, just water
Now the world is small.
Remember how it used to be,
with mountains and oceans and winters
and rivers and stars?
(Dave Matthews: Funny the way it is)

Penguin philosophy

Sure I know I should be sleeping already. Instead I was watching "March of the Penguins", followed by the "Making of" and in between some penguin talk with a friend about just how great they are... And then finally, touched and amazed and saddened and delighted and basically everything a person can feel at once because of those funny black and white bird-fish-creatures who walk in this heart-warmingly toddler sort of way as if they never grew off of diapers, I ended up into another favourite thing: watching trailers. I got to say, there's just something about movies. In times only one is not enough but you want to grab a piece of as many as possible at once and for this trailers are excellent. Especially trailers of movies I've seen and know well - the worlds of them will come and relive on the metaphysical level of my thoughts even if I only saw two minutes of them. It's the same as when wandering about in a bookstore or a library and you just want to fill your senses with those endless rows of stories, already told and yet to be found. Walter Benjamin might whisper: this is it, this is the shock effect I already wrote about in the 30's, nothing is enough for you 21st Centurians. But I just want to be filled up with stories and lives and adventures and loves and dramas and wars and pictures of beauty in all world. Benjamin, if someone, should understand something about tries of grasping the big picture.

And penguins! They born, live and die on the White Continent, in the middle of 9 months of winter, carrying their eggs and babies on their feet for months and having no nest, no food, no nothing but their own fur and the others in the community to hold on to. Once in a while they march to the Ocean, and then back, in the long, loyal line of little butlers sliding on their stomachs... I've always had a soft spot for penguins but now I've completely lost my heart to them. Just how brave can the time guardians of the Antarctica be! Absolutely and utterly recommendable to know more of them, even if you wouldn't be quite as crazy about penguins as me.

Dedicated to the forest of my youth that is now just houses

Standing here
The old man said to me,
"Long before these crowded streets
Here stood my dreaming tree."
Below it he would sit
For hours at a time
Now progress takes away
What forever took to find
And now he's falling hard
He feels the falling dark
How he longs to be
Beneath his dreaming tree
(Dave Matthew's Band)

I gave Dublin a second chance and it definitly did its utmost best and here I am: with another city I long for. I'm only in my mid-twenties, what then when I'm eighty? I've got probably the whole world to miss.

My overly patriotic (despite all the travelling) summer is starting slowly turn into autumn schedule next week and the overly patriotic part is getting there to be finished, too. "Progress takes away what forever took to find" - or just the ongoing flowing forwards of life.

Today we thought about the fact how weirdly the technology connects sometimes many people into a place that seemingly is occupied by only one or two. If, for example, I and my flatmate are both at home and maybe both of us speaking in phone, plus we each got our laptops on and have some messenger or skype conversations going on there, that would connect at least four other people to our appartment - and knowing us, it would include already a couple of other countries, too. Wild. Even wilder would be to think of all those other people who'd also might be having their own messengers/skypes/telephones on and so forth - if we could draw a map of all of those connections, that would be one network in the best meaning of the word.

I'm tired, and this time it's not the physical jetlag. Maybe it's a psychological jetlag. My mind is sometimes having a hard time trying to keep up with life's changes.

Sataa ja iltasoitto soi

Sataa, aivan kuin viime maanantainakin. Semmarit ne jo keksi tämänkin etukäteen.

Aivan kohta tartun kirjaan The Cambridge Companion to Critical Theory, ihan minä hetkenä hyvänsä. Uppoudun sohvaani, jonka ensin raivaan jälleen yhden matkan jälkeisestä vaatekaaoksesta, kovin tuttu näky tänä kesänä. Keitän ehkä teetä, voisin jopa avata pussillisen Mozart-kuulia. Paitsi että toukokuisen viikkokaupalla kestäneen flunssan jälkitautina sain oudon oireen. Ei ole mikään entisensä, kun minun ei juuri tee enää mieli suklaata. Voihan olla, että tämä on ohimenevää. Voi myös olla, että jokaiselle ihmiselle on asetettu maksimikiintiö, kuinka paljon suklaata voi elämänsä aikana ottaa vastaan. Silloin se on ihan mahdollista saada täyteen jo parikymppisenä, kun oikein yrittää. Ja minä olen kuulkaa yrittänyt.

Sataa ja pikkuomenat kasvaa. Ystäväni pikkuoravat kasvavat myös hurjaa vauhtia, ja heidän riemastuttavassa seurassaan hujahti viikonloppuvierailu Pohjanmaalla mallikkaasti. Aamuisin sain pirteän herätyksen, kun ovi lennähti auki. "Pojat ne vaan täältä sisään sukelsi", ilmoitti vinkeä 3-vuotias. Sitten jo opeteltiinkin taas autoja ja lintuja ja käsinukke-eläimiä.

Tapasin matkalla myös nuoren naisen, joka oli tehnyt ammatillisessa elämässään juuri niitä asioita, joihin haaveeni lähitulevaisuudesta kohdistuvat. Ne ovat siis oikeasti mahdollisia, kaikki on toteutuksen päässä.

Sataa ja voi kunpa ne omenat olisivat jo kypsiä. Voi kunpa koko maailma ei olisi niin levällään, että sinne on pakko mennä ja tehdä parhaansa edes jonkin asian eteen ja silti tuntea itsensä niin pieneksi, kun mitä kaikkea ihminen voi muutaman kymmenen vuotensa aikana ehtiä koskaan ja kun joka suuntaan ja joka alalle tahtoisi venyä niin että on tehtävä päätöksiä. Voi kunpa kaikkein rakkaimmat ystäväni eivät kaikki eläisi eri maissa niin että väistämättä olen jatkuvasti eri maassa eri kielessä eri arjessa vähintään kahden kolmasosan kanssa.

Näin puoliksi viittomakielistä unta ja huomasin, että muistan viittomia sittenkin aika paljon. Mahtuisikohan syksyn saksan jatkopreppaukseen ja gradunteon lomaan vielä palanen kesken jäänyttä sivuainetta? Myös klassisen kreikan kurssi houkuttelisi, ja niin paljon muuta... Tässä syy, miksi yliopiston jättäminen tuntuu joskus täysin mahdottomalta. En ole vielä oppinut ihan kaikkea.

On oravalla oma koti Keravalla.

-Ai oravalla?
-Eiku Keravalla.

Kuuntelen nonstopina Semmareita ja Dave Matthews Bandia. Menee kuulkaa se heinäkuun neljästoista näinkin. Viimeiset pari vuotta olenkin viettänyt samaista päivää Seinenvarsipiknikeillä ja välkkyvän Eiffel-tornin juurella keskiyön maratonilotulituksia ihaillen. Käyhän tuo elämä tylsäksi, jos aina toistaa samat kaavat, mutta pakko myöntää, että juuri nyt olisi vähän ikävä sinne.

Luin kaikenlaista tietoutta sikainfluenssasta ja totesin, vastoin parin kaverin tämänpäiväisiä ystävällisiä arveluita, että taitaa olla ihan tavallista nuhaa. Parantua saisi sekin kuitenkin. Jää kohta kaikki vauvat näkemättä, ja niitä tapaamisia olisi kuulunut tähän viikkoon monta.

Ei tullut kiitosta bongareiden liitosta.
-Ai kiitosta?
-Eiku liitosta.

Omenapuu ikkunan edessä kasvattaa jo pientä vihreää pyörylää pitkin oksiaan, apostolinmiekkani on päässyt vihdoin puoleen väliin (kuusi miekkaa pystyssä, vielä toiset kuusi ja pitäisi kukkia) ja eilisen sadepäivän tunnelmoinnissa haaveiltiin tuntitolkulla Novitan Puro-langoista, joista syksyn mittaan tehdään ainakin pipo, kaulahuivi, ranteenlämmittimet, pari liiviä ja mitä vielä. Pelastin matkavakuutukseni lehtipinosta ja jännittelen jo valmiiksi sitä, että pääsen kuin pääsenkin pian yhdeksän vuoden tauon jälkeen hypähtelemään hetkeksi taas Vihreällä Saarella - jota on, hiukkasen vaikeasta suhteestamme huolimatta, kuitenkin viime kädessä kiittäminen siitä, että minulla on riittänyt osa-aikatöitä kaikki nämä vuodet.

Kun ei voi puhua, pitänee vaieta. Haeskelen jälleen surrealistista kielenkäyttöä, että olisi jotain kivaa. Jos on valituksia, niitä voi osoittaa.

Twist. Twist twist.

Muussa tapauksessa suosittelen twistausta.

Tänä sunnuntaina

1. Hyvä olo on sittenkin fyysisen kivun poissaoloa. Tämä ei ole pessimismiä, vaan kaikenvoittava helpotuksen tunne joka kerta kun sen käytännössä saa kokea.

2. Helle loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin, eikä kukaan ole yllättynyt katsellessaan heinäkuun pilvisiä +16*C lupaavia sääennusteita. Paitsi minä, jälleen, siitä, kuinka paljon suomalaiset käyttävät aikaa ja energiaa säästä valittamiseen, oli niin tai näin. Tai yleensäkin valittamiseen. Menee jo hermo. Get a grip.

3. Huumorintaju on hieno asia ja vielä hienompaa on se, kun on ihmisiä, joilla se on samanlainen kuin itsellä. Perhe on tässä vahvoilla vuosi toisensa jälkeen.

4. Mitä on levottomuus? Se on karttojen tutkailua, vaikka on ihan jossain muualla. Kartat on siitä hyviä, että ne vain on, eivätkä ne koskaan syyllistä levottomuutta. Ainahan sitä kuitenkin jossain pitää olla, täällä tai siellä. Sitä varten on karttoja, nykyisistä ja tulevista asuinpaikoista.

5. Jos haluat lettuja, älä lupaa paistaa niitä.

Kesällä kerran

Bloggaan pesästä, jonka rakensin miniparvekkeelleni, kun näin keskikesän kunniaksi ja tekemisen puutteessa intouduin sitä vihdoin siivoamaan. Tietenkin auttamattomasti myöhäisherännäinen, mutta kun en ole juuri kaupungissa tähän mennessä kuluneena kesänä vielä ollutkaan. Tuuli humisee pihapuissa ja kun aurinko vielä siirtyy puoli metriä oikealle nurkan taakse, alkaa tilanne olla aika täydellinen.

Aloitin hitaasti mutta varmasti graduorientoitumisen: tein eilen varastotilauksen ja tänään sitä noutaessa varasin ensi kertaa opiskeluaikanani itselleni arkistokappaleiden säilytyspaikan yliopiston kirjastosta. Vaikka opiskelun tyyssija onkin kuuma ja hiljainen näin heinäkuun alussa, mitä nyt muutama hassu yhteiskuntatieteilijä siellä täällä tulevan perjantain tenttiin pänttäämässä, iski minulle jälleen hurja gradunkirjoitusromantisointi. Niitä tulevia lokakuun kylmiä tuulispäiviä odotellessa...

Olen viime viikot järjestellyt yliopistonjälkeistä tulevaisuuttani ja vihdoin siitä on joitain palasia koossa. Oikeasti on mahtavaa, että elämässä on erilaisia vaiheita. Yhden ystävän kanssa ollaan usein pohdittu sitä, kuinka monesti arkielämässä tuntuu, että kaikki vaan junnaa paikallaan, mutta lopulta jos katsoo menneitä vuosia, koko ajan on johonkin kuitenkin ollut menossa ja lähes jatkuvasti jonkinlainen muutos johonkin uuteen on ollut päällä. Täytyy vaan uskaltaa luottaa siihen, että kokonaiskuva on muissa käsissä, kun itse kykenee kuitenkin käsittelemään vain yhden päivän kerrallaan.

Under the midday sun

At home at my parents', on the backyard, in the midst of buzzing bees, singing birds and lovely smells of freshly cut grass. Peace and quiet and sun and ice cream.

It's almost one month since my last time in the good old Jyväskylä. During that month I have seen another set of beautiful European cities, communicated in six languages (if you count the wobbly tries of a few simple words what it comes to the strangest ones), memorised three more metromaps, got myself new favourite bakeries, restaurants and cafes, swam in the Mediterranean sea, drank "shampoo" and liked it, midnight-bicycled in the warmth and darkness through the streets of Barcelona's old town, bought way too many summer clothes for a Nordic person, got wet by Easteuropean rain and sun-burned by the heath of Catalunya, seen a ballet-premier in the Staatsoper and the Philharmonics live in the Schönbrunn castle with some 100 000 Viennese around me. And so many other things that would make no sense describing in words, most of all that everyday life with good friends in another surroundings where I felt I could breath more freely.

Now it's a July for good moments and good friends here at home country. I was just invited to the Osthrobothnia - the most controversial county to me and finally I think I am going again. And I should read heaps to be able to write this book of hundred pages that is suppoused to represent everything I've learned during the past six years of my life: the so called Pro Gradu. Nevertheless the topic is of great interest to me, my motivation is as low as it can be. And then I picture myself sitting the upcoming long autumn days at the library by Alvar Aalto, writing writing writing. Of course, there is some kind of romance in that picture, too.

I don't really have that many things to say. Or maybe I have so many I cannot produce it anymore. I am waiting to be able to talk and update with my friends here, first, and maybe after that I can share another thought again.

Kesä

Kasvava odotus kohti lomaa lienee stimuloiva unianikin. Vaikka olenkin ehkä uniassosiaatioketjujen kuningatar (kaikkihan vielä muistavat sen, missä TV-sarjan "unelmien poikamies" opetti mulle emalikorujen tekemistä), viimeaikaiset menevät jälleen yli ymmärryksen. Ainakin se, missä rehtorimme vastusti jyrkästi maailmanparannusyritystemme lisäksi myös graduani. Tai sitten se, missä joku ryhmä esitti kevätnäytöksessä ilmaismuropaketteja.

Kotikaupunki on kaunis ja kesäinen ja vihreä ja aurinkoinen, ja samoilla mennään toivottavasti myös Euroopassa. Tänään vielä kopautan oppilaiden kautta Monnarin lattiaan uusinta yhteiskuntavalveutunutta nykyirkkuani, minkä jälkeen se onkin sitten kohta jo adios, goodbye, auf Wiedersehen ja silleen. Jei!

And another one

In Amélie there is a scene where she is cooking and pours boiled pasta into a strainer, and she looks down to the neighbour's - the Glasman's - appartment through the window and her friend's cat that's always visiting is spinning about her feet. And the music takes one immediately to Paris, to the small alleys of the Latin quarter and parks and shops and créperies on the streets.

The first time I saw the movie was with a good friend and we were 18 years old, about to leave the high school soon and we knew exactly how one's mind could make such images and ideas come and go. Not much has changed since then. Some time ago I was cooking in my kitchen, listening to Amélie's soundtrack and funnily enough happened to pour my boiled pasta through a strainer while the same music was playing as in the scene in the movie. For too many occations I feel such an Amélie and even though it is among my favourites of movies, I would once in a while be glad if I could help it. Because sometimes one should to dare to live. Dare to love.

And then again this Amélie plans on how to do little things to the neighbours and friends and how to make her plants grow and feel well and what else. How to make an Amélie to grow and feel well; that is the question. Because the only thing an Amélie really dares to do, is to dream. Good, but not good enough.

My favourite movie scene

In Jenseits der Stille ("Behind the Silence" or so) the clarinette playing girl of the deaf parents and the primary school teacher for deaf children are on their first date. The have just seen a bad movie and are on their way back home, while they happen to stop at an out-door cart for sausages (such a German & Finnish thing). They place an order and the radio just changes the song: the first piano runs of Gloria Gaynor's I will survive catch their interest. They start signing the English lyrics to each other, which ends up to a dance around in the summer night. Finally they get their food and move on, but there is nothing like the warm atmosphere that must be among the best starts of a companionship in the long history of movies.

Last night I studied until 4am. Tonight I am so going to sleep, starting now.

All bendle schnitzed

I had my last seminar today. Probably my last seminar in the university, ever. (Or at least in this one.) How great is that! How scary is that... How scary is it to say that after these two weeks of assignments and exams, basically I am down to just a few exams and the big G in the fall. The problem with the university is that we spend so many years in here, we cannot leave after we're done. It's too scary to step out into the real world. But no worries. I am sure I'll come up with another minor by the time of the fall... After all, I SHOULD take every advantage of my eternal free admission. Nowadays some people got to leave for good after 7 years and let me just guess soon they'll have to pay, too. Which leads me to the core problem of my relationship with this institution: I don't want to be in a Finnish university that makes people pay for it. I've done my best helping to fight against it but with no results. Therefore I am sure they will get rid of me pretty soon, after all.

Just two weeks to go, thank God he's planned this all so well. When we are in the desperate need of holidays and could not possibly do any more, we figure we've already got the plane tickets, exactly for the right time. Just how great is THAT.

May!

Somehow I always end up here when I should to be writing a school paper. Willing to be positive, one could see it as a warm up for writing - or then as just another excuse not to do anything when the stress grows overwhelming, something very characteristic for me. I am eagerly waiting to be done with the following weeks; this time on Sunday three weeks ahead I can finally wish good holidays to my pupils, to my studies, to my own dance stuff and start preparing for the trip, that is still a little mystery even to me, where it is going to take me to. Never mind all the rest, I am just so impatient to see my Gilmore half again and visit some of those lovely European cities I've been longing for throughout the long spring of work work work.

Starting my paper today I read a little more of one Auschwitz survivor, Primo Levi. (Worth to google.) Once again the reason I chose to do my research on this subject became so evident - it's simply following the legacy we were left with.

In spite of my hating these Finnish folks' festivities because of how people "celebrate" those, I had a great Mayday weekend under the long awaited sun, with good friends and good stuff (food, puzzle, pictures, walks, talks and naps with a furry friend). I lost my voice, though, nothing political included, but it's slowly coming back, too. Green things and singing birds, come! I'm ready for the summer.

Odotusta

Kaksi vuotta sitten kylvetty paprika otti ja kukki vihdoin. Hah niille, jotka epäilivät kaikenlaista.

Sitkeä flunssa on vienyt tanssijan kunnon nollaan, mutta viikonloppuna alkanut kevään esitysputki starttasi kaikesta huolimatta mainiosti täysille yleisöille ja tunnelma niin sanotusti katossa. Toisella heitolla pysyi jopa vaatteet koossa. Siitä onkin hyvä jatkaa, sillä edessä ennen kesää noin kuukausi tanssijan parasta aikaa, parhaimmillaan kuusi keikkaa viikon sisällä. Sitä ennen käyn kuitenkin vielä hyppäyttämässä savolaisia irkun tahtiin ja yritän saada viimeisetkin kevätnäytökset valmiiksi. Edes päässäni. Yksi aamu herätessä suunnittelin tosi hyvän pätkän ja kaipailin hurjasti muistitikkua, jonka voisi työntää korvaan. Saisi suoran 3D-esityksen tallennettua, voisi sen sitten kaivella esiin kun menee opettamaan.

Saman kuukauden sisällä kun valmistaisi vielä opiskelutkin niin sitten onkin jo valmis matkalle. Ei nyt maailman ympäri, mutta ehkä noin neljä eurooppalaista kaupunkia odottaa. Kaipailen jo hurjasti maailmalle ja niitä jotka siellä on. Jälleennäkemisen ilon kupliessa mielessä sukellan taas kirjoihini kuin R.G. konsanaan.

Matkalla itään

Ostin vahingossa homeisia tulppaaneja ja olen itsekin vitamiittien tarpeessa. Viikonlopun pitkiltä bussimatkoilta saatu vilustus iski tänään tasan klo 14.21, kun kävelin kohti lounasta ja yhtäkkiä koko pää alkoi oireilla. Seurauksena opetin illalla juurikaan itse tanssimatta ja lienen joutuva harjoittamaan sitä loppuviikonkin, vaan onneksi on jo kevätnäytösaika. Jos esitykset olisi vielä vähän pitemmällä niin eihän open tarvisikaan kuin istua salin edessä ja huutaa että nyt ne nilkat ojennukseen niin kuin olis jo. Oppilaiden onneksi huutoakaan ei tosin taida ihan irrota. Mennään sitten kiltisti.

Pääsiäismatka rajan taakse herätti monenlaisia tunteita, mutta päällimmäisenä kuitenkin se, että listassani on jälleen yksi kaupunki jossa mieluusti elelisin vähän pitempäänkin. Kieli tuottaa vielä vähän hankaluuksia, mutta kirjainten osaaminen lienee jo alku. Viikonloppuna mukaan tarttui noin kolmekymmentä sanaa, reissun kohokohtina mm. laskun tilaaminen ravintolassa ja sijainnin kysyminen Eremitaasissa.

Paitsi että menetin sydämeni Pietarille, löysin matkalla palasen henkilökohtaista historiaani. Viipurin kaduilla leijuvat menneen loiston haamut nostivat tunteet pintaan, sen verran monta kertaa olen jo kuullut tarinoita evakkomatkasta. Alueilla, joilla asui ylpeitä, kansainvälisiä suomalaisia, pysähtyvät nyttemmin ostosseuramatkoillaan ylpeät, mutta uusjuntit (anteeksi vaan tämä poliittisesti epäkorrekti ja filosofisesti epäspesifi käsite) suomalaiset tasan kahdeksikymmeneksi minuutiksi juuri sinne, missä joku kauppapaikka on heitä varten auki, unohdettakoon mitkään muut intressit tästä elämästä ja matkustamisen merkityksestä. Vaan jokainen eläköön ja matkailkoon tavallaan; tämä filosofikaksikko otti reissunsa sen verta zenisti, että oli varsin onnellinen ihan koko matkasta.

Ortodoksikulttuuri teki ehkä isoimman vaikutuksen - oli jokseenkin juhlallista mennä pajunoksia kantavan joukon mukana pääsiäissunnuntaina huivit päässä kupolikirkkoon. Meinattiin tietysti kertaalleen jäädä suitsukkeita heiluttavien pappien jalkoihin, ja kerran meitä erehdyttiin luulemaan turisteiksi, mutta loppupeleissä voisi sanoa, että aika aidoista babushkoista mentiin.

Slaavilainen veri virtaa näissä suonissa, ei epäilystäkään, ja se kutsuu takaisin mitä pikimmiten. Yleisesti ottaen muutaman päivän matka onnistui lähinnä vain nostamaan kaukokaipuuta entisestään. Onneksi seuraavat kaupungit odottavat jo reilun kuukauden päässä.

Lopuksi palanen yhdestä kauneimpia Chydeniuksen sävellyksiä. Runossa tulee niin hyvin ilmi se, mikä gradunikin aiheen keskiössä on: ettemme koskaan unohtaisi mistä olemme tulleet.


Niin mandoliinin soitto makasiinin takaa
kuuluu taas, kun päivä
maillansa jo makaa.
Ilta heittää huntujaan,
mustan laivan tuntumaan
kaksi heinäsorsaa lipuu lahdelmaan.

Niin tarttui poppelien paksu tuoksu tukkaan,
oi ettet lähtis, ettei kaikki joutuis hukkaan.
Vielä palata jos voisi,
Monrepossa jälleen soisi
tuttu vaskiseitsikkomme, eikö niin?
(Ilpo Tiihonen: Viipurin tyttö)

Inhimillinen tekijä

Vaikka jo pääsiäiset toivotinkin, on sittenkin vielä kirjoitettava pari riviä. On näet ihan oikea ajatus tällä kertaa.

Hehkutin parille ystävälle tuossa äsken, kuinka tänään taas tuntui hienolta tehdä työtäni, kuinka oppilaat oli kivoja ja tunnit meni hyvin ja kun sain ensimmäisellä tunnilla spontaania positiivista palautetta teini-ikäiseltä niin meni koko loppuilta sen myötä ihan lennossa.

Eilen taasen pohdittiin sitä, kun byrokraattiset tädit milloin missäkin toimistossa eivät tunnu olevan ollenkaan ihmisen asialla; että kun työttömän nuoren mielekkääseen tekemiseen saamista tärkeämpää on muka opettaa, ettei asiat nyt ihan niin helposti tässä maailmassa suju.

Näistä kahdesta teemasta yhteinen linkki löytynee taas jostain inhimillisen tekijän puolustuspuheesta, joita olen kyllä jo pitänyt. Asia kuitenkin kestänee uudelleenkäsittelyn. Miksi ihminen ei ole meille rakenteita tärkeämpi? Miksi spontaanin positiivisen palautteen antaminen on niin vaikeaa, asiasta mistä hyvänsä? Miksi yleensäkin on niin vaikea tehdä mitään hyvää tai ystävällistä yhtään kenellekään ihan noin niin kuin vain hyvästä tahdosta ja yhtäkkiä yllättäen? Miksi kyynisyys ja kaikentietävä "realistisuus" valtaavat alan oikeiden ihmisten asioilta?

Jotenkin löyhästi tähän liittyy sekin, kun nyt illalla ruispaloja fetajuustolla grillatessani kuuntelin Edelmannin Samulin virsilevyä. Mieleen tuli, kun pakkailin edellistä kotiani muuton alla ja yllättävältä taholta saadun ystävän kanssa istuttiin jutellen pitkälle iltaan. Sellaisia hetkiä on tietysti useinkin, mutta kuinka monesti tuleekaan kerrottua, kuinka ihmiset ympärillä on meille tärkeitä? Juuri tuolloin sillä oli lähes elintärkeä merkitys. Vaan osaisiko sitä enää myöhemmin kertoa toiselle jotain näin hyvää?

Siinä mielessä on myönnettävä, että on aika ihmeellinen levy, kun siihen liittyy myös toinen vastaava ihmissuhdepohdinto. Aina kun virsi Ystävä sä lapsien tulee, kuulen mielessäni edesmenneen mummoni. Siskon ristiäisvideolla muun suvun vaivautunut hyminä peittyy mummon kuuluvaan ääneen, kun tämä yhdessä papin kanssa kajauttaa tilaisuuden pakolliset virret. En myöhemmin tuntenut mummoa kovinkaan hyvin, vaikka hän lapsuudessani olikin paljon läsnä. Yhtenä päivänä kesken tiskauksen tajusin jotenkin sattuvan selvästi, ettei asiaa enää voi mitenkään paikata. Onneksi voi edes yrittää tehdä toisin muiden kohdalla.

Sen kai halusin sanoa. Mitä muuta parempaa tekemistä meillä voi olla kuin olla ihmisiä toisillemme?


Herra elämääni valvo,
etten harhaan vaeltaisi täällä
ohi ihmisten.

Herra auta aina,
etten ketään paina,
etten toisten taakkaa suuremmaksi tee.

Vierelläni kulje,
askeleeni ohjaa,
etten väisty milloin kutsut auttamaan.

Sydäntäni ohjaa,
anna minun Herra
armossasi kasvaa, olla ihminen.
(509)

Tänäkin pääsiäisenä etsimme suklaamunia bussista

Se hetki, kun kaksi yhteiskuntafilosofia Keski-Suomen Ateenasta ylittää itärajan, lähestyy. Enää kaksi päivää, viimeiset opetukset ja viimeiset saksan läksyt, sitten voi keskittyä vielä kertaamaan aakkosia ja pakkaamaan passia ja hammasharjaa. Pääsiäisen aktiviteetteihin tulee kuulumaan balalaikka, ripaska ja samovaarikaupalla teetä, kaikki hienot ortodoksikirkot ja Tsaikovskin ja Dostojevskin haudat. Vähintään. J E I !

Jos sillä välin joku vaikka löytäisi tälle epähyödylliselle, lähes pelkkää tanssinopen ja ylioppilaspoliitikon työkokemusta omaavalle melkein valmiille yhteiskuntafilosofille paikan kesäksi, niin olis kiva. Voi sitten ystävällisesti palata asiaan loman jälkeen.

Riemuista pääsiäisjuhlaa itse kullekin!

Revitalised

Junassa lauantaina pohdin, että miksi meidän pitää aina kuormittaa aivoja jollain intellektuellilla tekemisellä; MP3:n jäätyä kotiin olin ehtinyt jo hetken miettiä, onnistuisiko lukeminen yhtäaikaa neulomisen kanssa. Vaan ei kai edes treenatut aivot ihan loputtomiin jaksa. Testasin teoriaani käytännössä heti tuoreeltaan ja jo vain, ajatuslepo teki poimuille hyvää.

Vietin viime viikon lähes koomassa odotellen vain lauantaiaamua, kun kaikki olisi tehty ja istuisin junamatkalla kahdeksi päiväksi pois. Pariin lomapäivään tuli ladattua paljon odotuksia, mutta ne oli myös helppo täyttää, koska pääkaupunkilainen räntäsade, vähälle jääneet yöunet tai mikään muukaan pieni mahdollinen epämukavuustekijä ei voinut pilata viikonloppua poissa arjesta. Tuleva filosofi kera tulevan diplomi-insinöörin juoksi nilkat loskassa oopperaan, osti Akateemisesta alennuskirjoja, söi paljon aasialaisruokaa ja paransi maailmaa teen ja herkkujen äärellä aamukolmeen. Tuli myös muisteltua menneitä aikoja pikkukaupungin pikkuballeriinoina, opeteltua joogavenytyksiä, pohdittua kulttuuri- vartalo- ja ammatti-identiteettiä ja soitettua niitä kahta kitarasointua, jotka ulkoa muistan. Ei olleet ihan vireessä tosin, en minä eikä kitara, mutta se ei ollut kai päätarkoitus.

Jälkimmäinen osuus reissusta meni perhettä tavaten äärellä kalakeiton ja vanhempien matkakuvien. Lopputuloksena voisi kiteyttää, että tärkeintä kuitenkin on elämän sosiaalinen konteksti eikä mikään muu suoritus.

Näiden voimalla pääsiäiseen asti.

Brown-eyed girl

"Oh Shphinx - this world is so crazy I can't see straight."
"Have your eyes been checked?"
"No. They've always been brown."

Kamut pompsahtavat sähköpostiini päivittäisenä annoksena ja kertovat jotain oleellista elämästä. Ehkä nyt löytyi syy omaankin ajoittaiseen maailmanahdistukseen.

Siskon kanssa saatiin äidiltä tummanruskeat silmät. Ne onkin meidän perheen naisten perintötimantit, koska äiti sai ne omalta äidiltään, joka oli ilmeisesti saanut edelleen omaltaan. Toisen puolen mummini epäilee usein, ettei niillä voi nähdä mitään. Me sen sijaan olemme ylpeitä oravasilmistä - mutta katkerasti paitsiossa, kun kaikissa suomalaisissa rakkauslauluissa lauletaan aina sinisistä. Vaan on näistä hassuja kohtaamisia irronnut. Eräältäkin isältä meni palikat sekaisin jäätelönostossa, kun myyjätyttö nousi tiskin takaa nappisilmineen. Ja tämä tarina on tosi.

Hei kysyn vaan, kuka voi jaksaa lauantaiaamuna, auringon paistaessa ja lintujen laulaessa alkaa kirjoittaa? Kaikki muu tekeminen vei taas liikaa aikaa kuluneella viikolla ja annan sen niin helposti myös tehdä näin. Tarvitsisin jonkun bunkkerin, tai ainakin vapautuksen muusta elämästä, jotta semma ikinä valmistuisi - eikä siitä silti olisi mitään takeita. Vaan ehkä voin syyttää ruskeita silmiä. Ei näillä voi tehdä muuta kuin seurata oravia omenapuussa.

R & R

Ratatouille ja Rachmaninoff. Onneksi joku tässä maailmassa paikkaa silloin, kun muuten hajoaa pää. Kuinka KYPSÄ sitä silti voikaan joskus olla ihmisten vastuuttomuuteen ja ajattelemattomuuteen.

Tämä tilanne saattaisi vaatia jopa SK:ta. (Suklaakakku, naturellement.) Unohdettakoon, että sellaisen juuri eilisiltana väsäsimme ja lähes kulutimmekin, kera ihmekaksoseni. Teoria kuuluu kuitenkin: nyt kun kerta se suklaakirja taas eksyi käteen hyllyn uumenista, on sitä hyödynnettävä. Muutenhan se voi vaikka unohtua jälleen.

Das ist ja eine Überraschung, wir fliegen wirklich zusammen!

Päätinpä sitten vastoin kaikkea järkeä ilmoittautua saksan neloskurssille, kun on jäänyt sitä vajaaksi saksan peruskurssini yliopistolla ja jos kerta tämä on ehkä mahdollisesti viimeinen kevääni täällä... Kaksi vuotta sitten opiskelin muutamassa kuukaudessa reilu puolet lukion oppimäärää vastaavat kurssit, käytin kieltä hiukkasen kesäreissulla enkä ole sen jälkeen aiheeseen palannut, mitä nyt joskus huvikseni lausahdellut ylläolevaa tai jotain muuta, se kun kivasti kielellä sorahtaa. Toukokuista Itävallan-reissua odotellessa ja ihan vaan aamujani aktivoidakseni aion sitten istua seuraavat viikot kolme aamua kerrallaan arvailemassa jälleen die das vai der ja muistelemassa miten se adjektiivien taivutuskaavio meni. Just nyt ei paljon lohduta vaikka joskus kurssit meni hyvinkin, kun oli aloitettava kertaus ihan tuolta alkeista. Luotan kielipäähän ja -korvaan kuitenkin sokeasti, kyllä se sieltä tulee. Jossain kohtaa.

Kehitin tänään ihan sattumoisin, perheelleni tyypillisen lennokkaan pohdinnan tuoksinnassa, psykofilosofisen teorian mielen ja maailman suhteesta. Sen nimi on kielivapaa keskuspersoonallisuus. (Äiti epäili, että se sijaitsee vatsassa.)

Sen toinen nimi on laiskuus löytää vastaavaa sanaa sillä hetkellä käytetyllä kielellä, kun joku muunkielinen sana tulee ensiksi mieleen. Mutta, olen sitä mieltä, että ihan kaikelle vaan ei ole käännöstä joka kielelle, ja jos kielen sisäistää tarpeeksi hyvin, ei sitä tarvitse enää kääntää. Silloin iskee kielivapaa keskuspersoonallisuus, joka rentoutumisen hetkellä tuottaa juuri sitä kieltä, millä mikin asiayhteys tai yksittäinen asia parhaiten tulee ilmaistuksi. Jos siis ihminen osaisi vaikkapa pariakymmentä kieltä tarpeeksi sisäistetysti, olisi maailma tälle kertakaikkiaan rikkaampi ja moniulotteisempi paikka kuin meille muille. Siinäpä tälle perfektionistille projektia hetkeksi.

Kiitos viimeaikaisten pitkien treenipäivien, alaselkä ja vasen hartia ovat jumissa. Eikä ihan niin jumissa kuin joskus kun joku vaan menee jumiin kun istuu koneella liikaa vaan jumissa niin kuin että kohta ei tee mieli liikkua enää ollenkaan. Sillä se lähtee millä on tullut, sanomma piireissä. Siispä huomenna taas.

A Random Monday Thought

And here I sit, in the corner of my kitchen, trying to force myself to write at least one the obligatory written things I've got under work. Instead I easily drift to the Internet, reading the internationalisation strategy for HEI's in Finland or finding out what means cyanopsia (it's the condition when you see everything in blue). Sometimes I wonder if a person can have an actual medical disorder that causes the urge to find random information about everything in this world and therefore be unable to concentrate on the things she would be suppoused to. If this exists, I am pretty sure I have it. I tried to avoid the disorienting atmosphere of my room by travelling with my laptop down the hall to the kitchen, but the effects of the transformation are fairly minor.

But alas and behold: I've got tea and chocolate in front of me (insert here a happy face). Never mind the chocolate/sweet treats fast. Tomorrow is always a good day to begin.

Snow

This is exactly the kind of an evening when I wouldn't live anywhere else, exactly the kind of an evening when I love my home town and country dearly. I just returned home walking on the lake, a big lake in the heart of the city, on my way from my friend's place on the other shore. And it was a beautiful night, the kind of a pink cloudy sky of a Central Finnish winter night, city lights spotting brightly the shores and a light silent snow falling around and over me, and me, alone and small and yet safe in the middle of my town, finding my pathway across the lake that has turned into a vast snowy field. The open sky above me reminded of my solitary walks and runs and bicycle trips in the midst of the endless fields in Ostrobothnia - something like this you rarely come to meet in my hilly and foresty part of Finland. And I felt freedom and comfort and somehow even longing, walking my way on the ice, and after that up the hill I live on, and through my beloved campus that once seemed too big and important to handle and now is a home. Since it occured to me this might well be my last winter in here, next year this time I might well be anywhere else in the world. Or I might not, but it is possible, and the time I leave, I am somehow sure I won't return to stay anymore. And to be honest it's ok, but I cannot help feeling sadness, too. Even though my time in this town has been contradictory and is full of memories many of which make me just sad nowadays, I have also grown to love it over the years. What can I do, I am helplessly nostalgic. And then I come to think how there is so much more to the life to see, so much more to the world to be done and I am ready for it... Today I was listening to Katie Melua since a very long time, and this song was playing in my head while I wandered on the ice. I was playing it on my piano at home last weekend, too, and there is something in it that says everything is going to be ok. Here's just one of the verses, other parts are a little more melancholic and tonight I don't want to be melancholic at all. Actually, I have decided to try and avoid the feeling in general. Instead, I am going to stick and believe in good, more than ever. Sure there are many signs this world is not going so good right now, but of course, I'm a rebel.


Bright before me the signs implore me:
Help the needy and show them the way.
Human kindness is overflowing,
and I think it's going to rain today.

Mikä riittäisi?

Facebook täyttää maailmamme tällä hetkellä loputtomin kysymyskaavakkein, joiden ilona on paljastaa lähimmälle kahdellesadalle ystävällemme, millä autolla olemme ajaneet viimeksi (no isän Nissanilla ja siitäkin on jo reilusti pari vuotta varmaan). Joskus tietysti jotain vähän radikaalimpaakin. Toistaiseksi olen pysynyt kyselyistä itse erossa, vaikka kavereiden sellaisia onkin tullut luettua. Pieni narsisti meissä kaikissa varmaan hykertelee onnessaan, kun saa oikein luvan kanssa kertoa muille elämästään, iloistaan ja suruistaan. Niinhän saa tietenkin tehdä jos haluaa. Surullista on vaan, ettei tuo tarve täyty enää luonnollista reittiä, oikeille ja eläville ystäville kertomalla. Vai täyttyykö se enää ikinä? Riittääkö enää mikään? Kohusalarakkaat epäilevät: saattaa olla ettei.

Riittääkö yliopistokoulutuksen tuoma tieto meille, oli kiihtymystä herättänyt kysymys tänään lounaalla filosofikollegoiden kesken. Luennon jälkimainingeissa purimme ulos huonoa omaatuntoamme, kun kukaan meistä ei vieläkään ole lukenut Hegelin Hengen fenomenologiaa saati Kantin Puhtaan järjen kritiikkiä. Jälkimmäiseen aion kai tarttua vielä tänä keväänä, mutta onhan tuo Hegelkin ollut väistämättömän tuntuinen painajainen koko opiskeluajan. Kysymys tietenkin kuuluu, kuinka paljon sen lukemisesta sitten oikeasti kostumme, vai onko se vain yksi brassailun aihe lisää luennoille, joilla kaikenlukeneet tutkijat puistelevat päätään, kun käsiä ei nouse klassikoiden kohdalla.

Välillä uhkaa iskeä paniikki, kun tajuaa, että gradu on työn alla ja pakolliset kurssit käyty, että enää tulen oppimaan lisää vain aiheestani, mutta en juurikaan pakotetuksi tarttumaan noihin nämä kaikki vuodet yllämme häälyneisiin opuksiin. Entä jos valmistun maisteriksi filosofia pääaineenani, lukematta koskaan Hegeliä, tai Kantia, tai Heideggeria, tai Kierkegaardin Päättävää epätieteellistä jäkikirjoitusta? Eikä sillä, ettenkö tietäisi noista kaikista jonkin verran, joistain paljonkin, siksihän meillä luennot on, mutta kai nyt koulutettu filosofi on itse kirjansa lukenut. Opiskelukaveri epäili, että minulla on "fiksun ja koulutetun nuoren naisen syndrooma". Mikään asiantuntemus ei riitä standardeilleni, enkä uskalla vieläkään tunnustaa "lukeneeni enemmän" Benjaminia, vaikka olen aiheesta kandin työn ja yhden laviseminaarin tehnyt. Sen sijaan monet mieshenkilöt kanssaopiskelijat sanovat kevyesti lukeneensa sen ja senkin suurklassikon, vaikka vain olisivat selailleet läpi tenttiä varten. Luin minäkin Wittgensteinin Tractatuksen jo lukioaikana, ihan vaan huvikseni, kun sattui kotikaupungin kirjastosta löytymään. Eri asia on, paljonko lukemastaan on ymmärtänyt. Minähän en feministi ole, mutta jotain mätää tässä silti kai on.

Filosofi on nyt vähän väsynyt. Kertokoon vastauksia, ken tietää. Minut kun on koulutettu vain kysymään lisää.

Iltapaloja

Päivä on mennyt aika mukavasti ensin aamutreeneissä, sitten aatteenpalossa & Reilu yliopisto -suunnitelmissa ja ilta opetusten jälkeen opiskelijaseurakunnassa pitkästä aikaa, jossa sai kaikenlaista hyvää ravintoa ja näki vielä bonuksena kavereitakin. Nyt fiilistelen Afrikka -haaveita Löytyn kera. Jos jollain miehellä on taito laulaa käheästi sydämestä kitaran tahtiin, niin tällä. Ja tietysti all time favourite Leppilammella. Jotenkin vain mies ja kitara vetoaa aina ihan kympillä. Ei sillä että koskaan tätäkään sanontaa käyttäisin, mutta nyt kun on väsy niin ajattelin.

Tai Afrikka ja Afrikka, voisin mennä sinne, tai jonnekin muuallekin vain. On ollut niin valtava aatteenpalo taas päällä, ettei mitään rajaa, ja mihin ihmeeseen sitä täällä käyttäisi, paitsi erinäisiin yrityksiin ylioppilaskunnassa, mitkä alkaa olla jo aika samantekeviä. Jos idealismilla ei ole mitään sijaa opiskelijapoliitikassa, niin jossain kohtaa vaan tulee raja kun ei enää jaksakaan puhua järkeä niille, jotka tekevät päätökset. Asia on taas niin ajankohtainen täällä ja kaikkialla, mielenosoitukset ja aktivismikokoukset kuohuttaa varmasti pikkupoliitikkojen kabinetteja, kun ei osata tehdä yhteistyötä ei puolin eikä toisin ja mulla ei oikeasti ole enää mitään sanottavaa tähän, ei ainakaan enää tämän päivän vaahtoamisten jälkeen. Ei tässä tarvita aktivismia Ranskan vallankumouksen mittakaavalla tai edes 1968 malliin, kun vaan olisi edes jokin periaate ohjaamassa toimintaa siellä, missä pystytään vaikuttamaan. Ja tottakai, kuuluihan sitä itsekin sisäpiiriin ihan vähän aikaa sitten, ja juuri siksi ehkä voinkin kritisoida. Enkä minä edes omaa ylioppilaskuntaani oliona sinänsä kritisoi, jos jotakuta se ahdistaa, vaan ihan koko liikkeeltä toivoisin jotain muuta. Esimerkiksi liikettä ylipäänsä. Painaahan se vastuu, ja uskottavuuskin olisi kiva säilyttää, mutta ei se saisi sammuttaa paloa.

Ernst Bloch totesi, että jos vain voisi yhdistää vanhan miehen tiedon ja nuoren miehen intohimon, niin paljon saataisiin aikaan. Jos nuorella miehellä ei ole enää intohimoa, niin kenellä sitten? Kysynpähän vaan.

Kuunnelkaa Löyttyä.

Iltaisin itseäni alavalinnasta onnitellen

"Syllogismi on päätelmä, jossa joistakin asetetuista välttämättä seuraa jotakin muuta kuin ne, koska ne ovat nämä."

Näitä huomiseksi. Tai ehkä jotakin muuta, koska ne ovat nämä.
Mistä senkin sitten tietäisi.

Epoque glaciaire, rooibos citronnelle & orange.

Kaiken tämän kansainvälisen maailmanangstin jälkeen aion rauhoittua, ja kirjoittaa muutamia totuuksia kotimaan kielellä.

***

On mahtavaa, kun sataa lunta ylettömiä määriä.

On myös mahtavaa, kun on kiva koti, jossa viihtyy katselemassa lumimyrskyä, teemuki kädessä viettämässä kohtalaisen vapaata päivää.

Oikeastaan maanantait pitäisi olla aina vapaita. Siihen olen elämässä pyrkinyt.

Maailman pitäisi parantaa itse itsensä, niin selviäisi joskus ennen kolmea nukkumaan. Toisaalta, parhaiten se paranee juuri yöaikaan, kun on ihan just menossa harjaamaan hampaita.

Päätettiin naapurin saunassa eilen yksimielisesti, että aloitamme kulttuurin, jossa naiset tekevät saunatapaamisissa kaikki päätökset.

Soitin mummille. Mummit odottavat soittoamme.

***

Seuraavaksi etsin harjoittelupaikan ja juon lisää teetä.

That's me in the corner, that's me in the spotlight

Sometimes I wonder if there is an inbuilt mechanism that prevents me being completely happy. And not just me, but the whole generation I've grown within. Sometimes I wonder if we were grown into a world too real too soon - maybe that causes all the sad news every now and then. We were already cynical at the age of ten, maybe even in kindergarten we were never so naive as our ancestors were. We are too scared to be happy since it's not very probable in this world it would last very long. And we are scared to feel too much at home somewhere since it's not very probable that would last very long, either. Along the history, when the lackings were more concrete like food or heating or other material goods, they were easier to confront. Now we are materially more than well, but metaphysically not so. A constant fear of an unknown that cannot be concretisized does not do good. It makes us unsettled, incapable to commit, unsure of ourselves and our place in this world. It makes us too scared to just live, love and work, like they used to. It makes us search for new limits, new beliefs, new truths that would give us better answers. That would give us any answers for that matter.

I had my exam on International Relations yesterday evening, hence the melancholic transworld thoughts. For someone like me the topics in this field of study are more addicting than chocolate.

In spite of my save the world -attitude, today I've had a great, obligation free Saturday with a good friend. After eating too much good food and dessert I ended up watching old music videos. Sometimes I've got a strong need to feel I'm part of the chain of generations, a piece in the human history, however chaotic it has been and yet will be. I've already got my own memories relating to these musics, just like my predecessors got theirs, too, and I wish someday my kids will have their own ones. Once again my life would be reducable to a good sequence-rich CD collection. Music just is that good.

Listen to Wild World by Cat Stevens and Losing My Religion by R.E.M. In the meanwhile I'm off to the second to last opera performance.

Word-lover frustrations

Sometimes words feel totally unnecessary, even grotesque and frustrating. I started my morning by listening to a youtube video of Vladimir Horowitz playing the great Rachmaninoff 3rd piano concerto. Watching this old gentleman sitting by his piano, his long fingers flying above the keys faster than an eye could catch, knowing he played this same concerto as just a 16-year-old when graduating from conservatory, thinking of what might be going on in his mind now, more than 60 years afterwards, still sitting in front of his piano, still finding those same melodies from the keyboard, I couldn't help but feeling words could never describe any of that. Sometimes I wish we could survive with a little less words.

As a writer, as a philosopher, as a student, however, I am stuck with words. Next article in a row waiting.

And what's so good about goodbyes

I'm so not going to go on about how I hate saying goodbyes since it's such an old news in this blog, but I do hate it. Just for the record, and I feel so lost now without my friend, sister, flatmate who was here all year and now is on her way to the world out there. And I'm happy for her and things change, life goes on, bla bla bla, I know this, I did it already a few times I tell you, but the bottom line here is partings don't stop hurting when we have found someone we feel good with, can share thoughts and life and good and bad and to be honest it doesn't happen all that often we could just spare them all away, does it?

Really, generally thinking about life and people in it, we are so messy nowadays. In the old days, so they have made us believe, people had their families and circles tightly around them all their lives long. They didn't move about every year and brag about being independent and globally conscious and whatnot. It's me I am critizing so don't worry, I live and let live since it seems I've got no different future ahead of me in this sense. I cannot stay in place, at least not now, and many of my friends are the same. I don't care to ask for the reason for it anymore either, it must be somewhere in this world and time, in our up-bringing and culture, in the so called globalisation we have grown into... And some goodbyes are already so often said I survive better after them, but the first round always tears worse. And it should, too. Getting too used to goodbyes makes us cynical and that's what we want to avoid, right? Feeling sad because people we care for are not here makes us human. Who would like to have a friend who doesn't feel anything anyways?

I once wrote about the fact of going up and down too fast and how it makes life somewhat more complicated but also more real. I would not be anything else and yet I would sometimes like to take the place where emotions locate out and let it sink in for a while before replacing it back again. Not looking for the easy way round, but hey, the school things and other work don't wait for being human. Productivity and capitalist world, you know. We can't afford to stop anymore.

Anyway. Glass half full and stuff, after the goodbye there is always the next reunion, which would not exist in the first place without the goodbye. And thank God for friends and tea and crêpes au chocolat just two houses away.

All we need is...

Humanity.

Outside my window there's a real life winter wonderland. I was ill last week and just watched this lovely scenery develop like a nature show on TV. I was happy not having to be staying in alone: since the general epidemic of cold also hit my flatmate, there was someone to compare the feeling in the morning with, drink litres of tea and juice and force ourselves to eat something (mostly ratatouille, the favourite self-made fast food). Getting slightly better later in the week made us creative: two language-addicts took Boggle to another level by allowing all the world languages in the game. This naturally resulted mixed lists of Japanese, German and Swedish, among others. And dude, what's with the 'tude? Yep, we watched just a tad tiny bit of Gilmore, too.

Today so far I have replied to some emails around the world, helped my exchange-leaving flatmate to move and eaten pancakes and fruit salad for breakfast. In reverse order, actually. I also read my favourite international news page in the morning and was struck by the unfairness of the world and the unknown paths of it once more and again. There was a girl, my age, university student, keeping a blog of her life and thoughts, considering normal stuff like rollerblading and computers, amongst that thoughts and criticism towards the political police system of her country. She was murdered by a contract killer a week ago, together with a known human rights lawyer. Not so far away from my own country, not at all actually. Less than hundred years later after gaining our independece I do have the freedom of word in so many senses and yet I am out of words in here... Why are we so out of words and action while we have all the possibilities to see and to hear?

This is exactly the reason why I pick up my international relations course readings considering human rights even more eagerly today. There is just no way the unfair version of this game is going to win.

18. tammikuuta

Tänään on Nalle Puh -päivä, vuoden 18. päivä (jäljellä 347), sama jona filosofi Montesquieu syntyi ja Versaillesin rauhankokous alkoi. 18. tammikuuta on myös Sir Elwoodin hiljaisten värien yhdeksäs albumi ja päivä, jolloin röntgenlaite esiteltiin maailmalle.

Legenda kertoo, että 26 vuotta taaksepäin 18. tammikuuta oli talven lumimyrksyisin päivä. Kymmenen vuotta sitten samaisena päivänä eräs yläastelainen sai koulumatkaa kävellessään viestin kännykkäänsä tasan kello 8.32: "Onnea, nyt olet sweet sixteen!"

Tänä aamuna pannukakkuaamiaisella minulle esitettiin marakassien säestyksellä onnittelulaulu kolmella kielellä. Sittemmin olen leiponut täytekakkuja ja silittänyt lumihiutaleita.


Ei ole ihan itse keksitty idea käyttää allaolevaa synttärikappaleena, mutta minkäs teet, Jamie ehkä osui johonkin kirjoitellessaan näitä sanoja. Nostalgikko katselee vihdoin tulevaisuuteen: 364 uutta ja jännittävää päivää edessä. Ehkäpä tämä on se vuosi, kun valloitan maailman.


After years of expensive education,
a car full of books and anticipation,
I’m an expert on Shakespeare and that’s a hell of a lot
but the world don't need scholars as much as I thought.

Maybe I'll go travelling for a year,
finding myself or start a career.
I could work for the poor though I’m hungry for fame
we all seem so different but we're just the same.

Maybe I'll just fall in love that could solve it all,
philosophers say that that’s enough,
there surely must be more.

Love ain’t the answer nor is work,
the truth eludes me so much it hurts.
But I’m still having fun and I guess that's the key,
I'm a twenty something and I'll keep being me.

(Otteita Jamie Cullum: Twentysomething.)

La grève and some other aspects of my French week

"First we strike, then we negotiate, then we strike again", my friend explained me the system of the French society when the third strike of my week there occured and I wondered aloud aren't they obliged to give out a warning first and take up negotiations. Well of course not, that's way too organized and unpassionate, so very Finnish indeed.

It wasn't so funny when my co-Finn in this circle of friends arrived to Paris, some days earlier than me and the train workers were on strike. My friends survived well since one of them was French, but the rest of the poor tourists taking the RER from Charles de Gaulle to the city of Paris were probably stroke too by their visit's shortness, when the train turned back from Gare du Nord and took them to the airport again. With no announcements, of course.

The comical aspect was more obvious one evening when we were watching TV and waiting for the national news broadcast. Finally we got the news, but it was from somewhere middle of nowhere, a place the French themselves didn't recognize, a regional news about how some road was being repaired again and a mayor of a small town proudly presenting the process. By the time of the weather forecast that was presented by no one we had figured out there must be a strike in the national television.

The third strike was on the morning of my leaving - the high school students. They were marching around the Bastille. "People here seem to like walking on streets", my friend concluded.

Once again I liked walking on the Parisian streets, too. Even though it was cold, colder than it had been so far in Finland either, and the wind was dry and almost arctic and there was even some snow, yet I liked the city more than ever. And I never get tired of being impressed by the breathe-taking grandness of Notre Dame cathedral, my favourite spot. We witnessed the Eiffel tower being frozen and most parks being closed due to the slippery ground. It was my first time there in the winter time and maybe it was the weather that made it even more home-like, this time Métros being the ones in which to seek for warmth instead of to escape from due to the suffocating hotness in July. And the music of Métro announcements that bring memories of European railway stations in summer...

And apparently, I look like a French. I was waiting on the top of Métro stairs on Boulevard Saint Michel, waiting for my friend when I was called by a young man speaking in French and probably looking for directions. To which I immediately responded that my French is not that good and actually I am not from here anyway. He seemed to forget the question while continuing insisting my French seemed perfectly well and that I actually had the style of a Parisienne. The conversation turned to English when my French finally met its borders (pretty fast, I assure you), and even though I tried to look down the stairs, hoping to see my friend coming up and saving me any second, she didn't show up just yet and the guy went on. He looked decent and nice but all those stories of not talking to strange men in Paris have stuck to my head well. (To be honest, I don't even know why.) Finally, assuring him kindly I did not want his email address and that I was about to leave soon so that there was not really time for him to take me for a coffee either he left, wishing me bon séjour. What did we learn? Don't know, except that I am such a Finn. (I tried to correct my subconscious fear of strangers today by starting a conversation with an apparent exchange student sitting opposite to me in a student restaurant. Worked well for both of us I guess, since it is probably always nicer to eat with someone than alone. However, I would never do that with another Finn. Why is that?)

And so a week went by, faster than ever since it's like that I guess: in a new and strange place days go slow but somewhere we enjoy and know our way time flies. And I returned, kind of numb to feel any sadness anymore of those goodbyes we've said so many times during these past years, luggage filled with teas from my favourite tea shop and books from my favourite English book shop and my mind settled more than ever to live in that city some day. In spite of the strikes and the almost impossible language and my sticking Finnishness I still find something familiar in the French culture that I enjoy so much and would like to know more of. Paris grows on you, I conclude.

Here we go again

I'm back. So far I've spent approximately 80 to 90 % of the new year abroad, which feels kind of great. While the weeks will start going by, the number will, eventually and unfortunately, decrease. In the need of a new plan, eh? I'm glad to be back at home, in a sense, thinking of good friends and things I know and the unbelievable easiness of living in Finnish. But I once again miss my French friends unbearably, and the culture of the controversial but ever so lovely town I already begin to know so well. I do have some plans considering it but we will see what happens within the next few weeks. In the meanwhile I'll start my first Finnish week in 2009 by dancing, dancing, dancing.

And I do know what's going on in the world, but I just don't have words to say anything about it. Today I read the main newspaper where one of the stories was about four children, left to starve in some house in the middle of their dead mothers and other people while the soldiers just some 80 meters away knew what was going on. Well they were finally found and rescued as well as you can in those conditions but who knows how many more real life tragedies are going on right at this moment, while I dream of Paris and drink tea in my maybe cold but perfectly safe and comfortable home in this silent afternoon of white January. Sometimes I cannot bear what they say to be the guilty of a white man, or well, a woman, which was given to me when I was born, and that sometimes just paralyses me instead of pushing me into the real world where I could actually do something. Something real... My tendency is to read everything I can of the catastrophes going on and then feel the unbearable need to fly in and be in the middle of it. Why? To feel that I am DOING something concrete instead of turning to the culture pages. I believe I could bear sorrow and troubles and fear and bad things of all kinds well enough but only if I am doing someting for those who suffer from it without an option. It's the silence and being alone in my peace that depresses me, because then I have time to think. And sometimes thinking is, even for a philosopher, the last drop.


Anyway. The new year for me so far has been a good one, hope it's been the same for you. More about Paris and my thoughts in France maybe later.