Ulkona on valkoista valkoista valkoista... Ja jäistä ja liukasta eikä ole mitään vaarallisempaa kuin minä polkupyörällä tällä säällä. Silti poljen ja toivon ettei kukaan loukkaannu. Minäkään.
Aloitin päiväni tänään hyvän ystävän seurassa katsomassa nuorten teatteriesitystä. Suosittelen, jos joskus tulee tilaisuus. Oli todella hyvä mieli jatkaa matkaa kaikenlaisiin töihin, kun oli aloittanut aamunsa ihmisläheisellä kulttuurilla.
Kertasin tänään viimeksi kulunutta vuotta kun kirjoitin seuraajalleni hallituksessa "testamenttia". Keväästä tuntuu olevan ikuisuus, ja se kevät oli pitkä. Syksy taas meni hetkessä ohi. Aika vain kuluu ja yhtäkkiä huomaa että on vuoden vanhempi. Viime vuonna tähän aikaan ihmetteli, mihin sitä oikein on päänsä laittanut. Tänä vuonna tähän aikaan tietää. Aika paljon enempään kuin olisi etukäteen uskonut. Eikä ihan vain pelkkää päätä, jos totta puhutaan.
Kuuntelen huomisen ensimmäisen joulukuun päivän kunniaksi joululevyä, ensi kertaa tänä vuonna. Yleensä se alkaa varovaisesti ja vähitellen jo lokakuun lopussa, mutta tänä vuonna ei ollut oikein fiilistä. Nyt on jo. Huomenna voin avata kahdesta saamastani joulukalenterista ensimmäiset luukut. Vielä pari päivää sitten luulin, ettei minulla ole ainuttakaan.
Mietin tässä äsken, että elämästä vaan ei voi tietää miten se menee, mutta loppujen lopuksi kuitenkin ihan hyvin. Aina ei ole kivaa, mutta kaikesta selviää paremmille vesille lopulta, ja yleensä paljon nopeammin kuin luulisi. Kun on jossain sisällä, se on koko elämä. Kun katsoo taaksepäin, näkee laajempia kokonaisuuksia. Silloin aika on yksi ja sama, ei ketju vaan jatkumo, joka ei ala eikä pääty, vain on. Sellainen aika on lohduttava. (Ja kyllä, olen lukenut Benjaminia.)
Juuri nyt kaikki on ihan ok ja se riittää. Onneksi tässä ei kuitenkaan ihan omassa varassa olla. Ensimmäinen adventti on sunnuntaina. Valoa on näkyvissä...
Friday, November 30, 2007
Wednesday, November 28, 2007
Being personal is being someone to another.
"What's so wrong about being personal?" says a slightly odd but the more sympathetic character in one of my beloved good-mood movies "You've got mail". And I couldn't agree more.
I like people. In the end, I think it should be all about people, personal relationships, being humane to one another. What's so wrong in saying I like someone, or I miss someone or appreaciate someone's company? Nothing. And I think many agree on this but the problem is we tend to be so cynical, or maybe just cautious when expressing these feelings. To be safe we want to start with "I know it's a cliché but..." or "It feels naïve to say this aloud but..." I think it's no cliché but quite the opposite. It's dangerous. It's dangerously honest for us to show we have feelings; living in this hectic, non-personal, calculating world where it's always cool to critize too much emotion but never the coldness we treat each other with.
I've got a problem: I want to be friendly. I don't want to hurt anyone's feelings, even though I know I do that once in a while. However most of the time I just want to be friendly and I try my best to act accordingly. I like to tell people they matter to me, or that I like them and I mean it when I say it. I like to hear it myself, too. The problem in the twisted world like this is that then I get misunderstood, or thought naïve, or too emotional, or what all there is and I finish the nice and get back to the cool. Has the world won the upstream swimmer, then? No way.
Yesterday I was suppoused to hold a speach - we all were - at a nice dinner with those who have been working at the student union board this year. As always, I got nervous, even talking to my friends and colleagues, when expected to say something meaningful. So I forgot most of what I wanted to say and regretted later all the things left unsaid. Now I am planning an "Ode to Jyyrät". If I get it done, I will post it here. It's been a great year and I've learned a lot, I've worked a lot, I've got a lot of new ideas. But in the end it's all about the people, and the people is what I will miss most. Personal, humane, a friend to another - there couldn't be better place to work in. It's not perfect and never will be, but I don't want to be cynical. There is always a lot to critize, but there is also a time to thank, and both of these should be remembered. Who lives out of pure critic, however cool within this world that would be? No one. But all of us live out of love, and it is hard to think some one who could say no to honest appreaciation of a friend.
Sympathetic is one of my favourite words and something I like to use of people who are that (even better is 'symppis' in Finnish). I guess I have got all the good ones as I use it often of friends around me.
First of all it should be personal.
I like people. In the end, I think it should be all about people, personal relationships, being humane to one another. What's so wrong in saying I like someone, or I miss someone or appreaciate someone's company? Nothing. And I think many agree on this but the problem is we tend to be so cynical, or maybe just cautious when expressing these feelings. To be safe we want to start with "I know it's a cliché but..." or "It feels naïve to say this aloud but..." I think it's no cliché but quite the opposite. It's dangerous. It's dangerously honest for us to show we have feelings; living in this hectic, non-personal, calculating world where it's always cool to critize too much emotion but never the coldness we treat each other with.
I've got a problem: I want to be friendly. I don't want to hurt anyone's feelings, even though I know I do that once in a while. However most of the time I just want to be friendly and I try my best to act accordingly. I like to tell people they matter to me, or that I like them and I mean it when I say it. I like to hear it myself, too. The problem in the twisted world like this is that then I get misunderstood, or thought naïve, or too emotional, or what all there is and I finish the nice and get back to the cool. Has the world won the upstream swimmer, then? No way.
Yesterday I was suppoused to hold a speach - we all were - at a nice dinner with those who have been working at the student union board this year. As always, I got nervous, even talking to my friends and colleagues, when expected to say something meaningful. So I forgot most of what I wanted to say and regretted later all the things left unsaid. Now I am planning an "Ode to Jyyrät". If I get it done, I will post it here. It's been a great year and I've learned a lot, I've worked a lot, I've got a lot of new ideas. But in the end it's all about the people, and the people is what I will miss most. Personal, humane, a friend to another - there couldn't be better place to work in. It's not perfect and never will be, but I don't want to be cynical. There is always a lot to critize, but there is also a time to thank, and both of these should be remembered. Who lives out of pure critic, however cool within this world that would be? No one. But all of us live out of love, and it is hard to think some one who could say no to honest appreaciation of a friend.
Sympathetic is one of my favourite words and something I like to use of people who are that (even better is 'symppis' in Finnish). I guess I have got all the good ones as I use it often of friends around me.
First of all it should be personal.
Saturday, November 24, 2007
Lukukausimaksuista - aatteellisista ja todellisista
Filosofia ja ylioppilaskunta-aktiivia ahdistaa jälleen markkinatalous, tulostavoitteet, hyötynäkökulma ja kaikenlainen taloudellinen perspektiivi. Ensi viikon keskiviikkona 28.11. on maksuttoman koulutuksen päivä. Suomen laki määrää, että tutkintoon johtavan koulutuksen tulee maksutonta kaikille. Kotimaamme alkaa olla yksi viimeisiä maksuttomia vapaan sivistyksen ahjoja, kuten asian eräs ystäväni muotoili. Sellaisena haluan sen säilyttää.
Lukukausimaksuista keskusteltaessa puhutaan arvovalinnoista, periaatteista, jostain mikä koskettaa todella syvältä suomalaista yhteiskuntaa ja yhdenvertaisuutta. Kun puhutaan rahasta, puhutaan rahasta. Taloudesta, säästöistä, leikkauksista, tehokkuudesta, tuloksista, markkina-arvosta... Nämä eivät liene arvoja kenellekään? Vaikka ehkä tässä maailmassa jo ovatkin sellaisiksi hivuttautuneet.
Lukukausimaksukokeilu EU/ETA-maiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille on pelkkää alkusoittoa. Se ei tule todistamaan mitään - kyseessä on erillisten maisteriohjelmien oikeus hakea lupaa kerätä lukukausimaksuja EU/ETA -ulkopuolisilta opiskelijoiltaan, tämä koskee käytännössä muutamaa opiskelijaa per maisteriohjelma, joissa yleensä on noin parikymmentä opiskelijaa yhteensä. Luulisi tilastoja tutkivien talousintoilijoiden tietävän, että kunnon tuloksiin tarvitaan paljon enemmän näyttöä. Pelko onkin, ettei kyse ole näytön saamisesta tai edes oikeasta kokeilusta. Tuloksia ei voida arvioida mitenkään, kriittistä keskustelua tulee siis olemaan mahdotonta käydä, ja siinä vaiheessa lienee kansa jo turtunut asiaan: emme huomanneet mitään eroa kokeilun aikana, samapa tuo vaikka vakinaistetaan. Ken uskoo porttiteoriaan, tämä tulee olemaan merkittävä askel kohti lukukausimaksuja ihan kaikille. Se ei ole ihan tuulesta temmattua, esimerkkejä kun on hyvinkin lähellä: Saksassa koulutus oli ilmaista 2006 vuoteen asti. Tämän ja ensi vuoden aikana kaikissa osavaltioissa tulee olemaan lukukausimaksut kaikille. Liikkeelle lähdettiin ulkomaisten opiskelijoiden maksuista, sitten toista tutkintoa suorittavien maksuista, sitten liian pitkään opiskelevat saivat osansa, ja viimeksi kaikki loputkin. Kaikki tämä muutamassa vuodessa.
Lukukausimaksut EU/ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille ovat periaatteellisia. Niillä ei tulla todellisesti kattamaan mitään kustannuksia, pelkkä niiden lanseeraminen tarkoittaa valtavaa määrää uusia hallintokuluja. Lisäksi on suunniteltu stipendijärjestelmää, joka on Suomessa toistaiseksi täysin tuntematon käsite. Tämäkään ei synny tyhjästä ja ilman kustannuksia. Saatu raha ei auta millään tavalla yliopistojen taloudellisissa ongelmissa, ja kysymys, jota ylioppilaskuntatoimijat pyörittelevät, on että leikataanko tämän myötä vielä julkista rahoitusta - jolloin kaikenkaikkiaan rahoitusta on vain vähemmän ja lopputilanne on alkutilannetta huonompi.
Lopuksi linkki Talouselämä-lehden artikkeliin aiheesta. Sen lisäksi, että se on täynnä merkityksetöntä markkinajargonia, se on pelottavaa luettavaa. Kuinka korkeastikoulutetut voivat argumentoida asiaa noin, kuinka voidaan unohtaa kaikki muu kun kyseessä on talous ja tulos? Jos näin ajattelevat yliopistojemme korkeassa asemassa olevat, filosofian opiskelijan tekee jälleen mieli ottaa Aristoteles kouraan ja heittää päin. Itseasiassa, wikipedian mukaan jo Platon vastusti lukukausimaksuja aikanaan.
Lukukausimaksuista keskusteltaessa puhutaan arvovalinnoista, periaatteista, jostain mikä koskettaa todella syvältä suomalaista yhteiskuntaa ja yhdenvertaisuutta. Kun puhutaan rahasta, puhutaan rahasta. Taloudesta, säästöistä, leikkauksista, tehokkuudesta, tuloksista, markkina-arvosta... Nämä eivät liene arvoja kenellekään? Vaikka ehkä tässä maailmassa jo ovatkin sellaisiksi hivuttautuneet.
Lukukausimaksukokeilu EU/ETA-maiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille on pelkkää alkusoittoa. Se ei tule todistamaan mitään - kyseessä on erillisten maisteriohjelmien oikeus hakea lupaa kerätä lukukausimaksuja EU/ETA -ulkopuolisilta opiskelijoiltaan, tämä koskee käytännössä muutamaa opiskelijaa per maisteriohjelma, joissa yleensä on noin parikymmentä opiskelijaa yhteensä. Luulisi tilastoja tutkivien talousintoilijoiden tietävän, että kunnon tuloksiin tarvitaan paljon enemmän näyttöä. Pelko onkin, ettei kyse ole näytön saamisesta tai edes oikeasta kokeilusta. Tuloksia ei voida arvioida mitenkään, kriittistä keskustelua tulee siis olemaan mahdotonta käydä, ja siinä vaiheessa lienee kansa jo turtunut asiaan: emme huomanneet mitään eroa kokeilun aikana, samapa tuo vaikka vakinaistetaan. Ken uskoo porttiteoriaan, tämä tulee olemaan merkittävä askel kohti lukukausimaksuja ihan kaikille. Se ei ole ihan tuulesta temmattua, esimerkkejä kun on hyvinkin lähellä: Saksassa koulutus oli ilmaista 2006 vuoteen asti. Tämän ja ensi vuoden aikana kaikissa osavaltioissa tulee olemaan lukukausimaksut kaikille. Liikkeelle lähdettiin ulkomaisten opiskelijoiden maksuista, sitten toista tutkintoa suorittavien maksuista, sitten liian pitkään opiskelevat saivat osansa, ja viimeksi kaikki loputkin. Kaikki tämä muutamassa vuodessa.
Lukukausimaksut EU/ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille ovat periaatteellisia. Niillä ei tulla todellisesti kattamaan mitään kustannuksia, pelkkä niiden lanseeraminen tarkoittaa valtavaa määrää uusia hallintokuluja. Lisäksi on suunniteltu stipendijärjestelmää, joka on Suomessa toistaiseksi täysin tuntematon käsite. Tämäkään ei synny tyhjästä ja ilman kustannuksia. Saatu raha ei auta millään tavalla yliopistojen taloudellisissa ongelmissa, ja kysymys, jota ylioppilaskuntatoimijat pyörittelevät, on että leikataanko tämän myötä vielä julkista rahoitusta - jolloin kaikenkaikkiaan rahoitusta on vain vähemmän ja lopputilanne on alkutilannetta huonompi.
Lopuksi linkki Talouselämä-lehden artikkeliin aiheesta. Sen lisäksi, että se on täynnä merkityksetöntä markkinajargonia, se on pelottavaa luettavaa. Kuinka korkeastikoulutetut voivat argumentoida asiaa noin, kuinka voidaan unohtaa kaikki muu kun kyseessä on talous ja tulos? Jos näin ajattelevat yliopistojemme korkeassa asemassa olevat, filosofian opiskelijan tekee jälleen mieli ottaa Aristoteles kouraan ja heittää päin. Itseasiassa, wikipedian mukaan jo Platon vastusti lukukausimaksuja aikanaan.
Thursday, November 22, 2007
Little things to do
Have you tried drumming? A good friend of mine owns a djembe and has taught me sometimes to drum. I, too, own a little funny drum that includes barely any sound but nice little drum it is anyway, and there is nothing more relaxing than to return home after a long and weary day and
drum away. Basically this kind of things are not about what one does but that one does something; something simple that requires concentration. Once again it's about letting go for a moment of whatever occupies our minds all the time and just give ourselves the right to rest a little. Sometimes it might take us somewhere unexpected.
If I was bad at something at school, it was handicrafts, the girls' side. I wanted so much to take the other one, but it was only boys there and sure I could not, aged 13, choose that one. So I stayed with other girls, even throughout the whole of middle school when it was no more mandatory. The teacher was kind enough to treat me with a considerable amount of patience when the needle immediately broke any time I sat in front of the sewing machine, or when my poor little try-outs of knitting did not quite turn out what they were suppoused to. I had lots of ideas and normally got into work at first with great intensivity. My practical reason just has never been as strong as the other one... I cannot say I exactly enjoyed these classes, but I stayed and maybe that shaped my impatient nature a little less so.
My other grandmother was the knitting and sewing master of the family, actually the only one of my whole family either side. I never felt I had got nothing of this enthusiasm - until her place was empty and I felt the need to follow even a little the heritage given me in the form of dozens of pairs of woollen socks and other concrete symbols of grandmaternal care. My knitting is still horrible and sewing also needs quite alot of practice if anything more complex is to be made, but I have got new enthusiasm for it. And already for a couple of years, as the evenings start getting darker and weather colder I have heard the call of clews. If it doesn't work at the first try - well I've always got my little drum to get over the frustration.
drum away. Basically this kind of things are not about what one does but that one does something; something simple that requires concentration. Once again it's about letting go for a moment of whatever occupies our minds all the time and just give ourselves the right to rest a little. Sometimes it might take us somewhere unexpected.
If I was bad at something at school, it was handicrafts, the girls' side. I wanted so much to take the other one, but it was only boys there and sure I could not, aged 13, choose that one. So I stayed with other girls, even throughout the whole of middle school when it was no more mandatory. The teacher was kind enough to treat me with a considerable amount of patience when the needle immediately broke any time I sat in front of the sewing machine, or when my poor little try-outs of knitting did not quite turn out what they were suppoused to. I had lots of ideas and normally got into work at first with great intensivity. My practical reason just has never been as strong as the other one... I cannot say I exactly enjoyed these classes, but I stayed and maybe that shaped my impatient nature a little less so.
My other grandmother was the knitting and sewing master of the family, actually the only one of my whole family either side. I never felt I had got nothing of this enthusiasm - until her place was empty and I felt the need to follow even a little the heritage given me in the form of dozens of pairs of woollen socks and other concrete symbols of grandmaternal care. My knitting is still horrible and sewing also needs quite alot of practice if anything more complex is to be made, but I have got new enthusiasm for it. And already for a couple of years, as the evenings start getting darker and weather colder I have heard the call of clews. If it doesn't work at the first try - well I've always got my little drum to get over the frustration.
Monday, November 19, 2007
Marraskuinen maanantai
Tänään teki taas mieli vaahdota yhdestä jos toisestakin asiasta, mutta iltaa kohden sitä aina hellittää. Aamuinen luento oli kaikin puolin antoisa: aiheen, luennoitsijan aatteenpalon ja oman aktiivisen seuraamisen kannalta. Harvemmin kolmen tunnin luennon jälkeen toivoo, että kunpa se jatkuisi vielä hetken... Virkistävää on käydä kuuntelemassa asiaa, joka on jo tuttua, mutta kirkastuu kerta kerralta enemmän ja enemmän, oppia uutta aiheesta, joka aidosti kiinnostaa ja jota muutenkin miettii eikä vain opintoviikkojen takia. Tänään taisi myös gradun aihe kirkastua siinä luennon kuluessa. Eipä paljon muuta voi opiskelulta toivoa tässä vaiheessa.
Illalla oli iskeä masennus marraskuun sulassa lumessa töistä poispäin polkiessa. Ystävän seura teen ja leppoisan lautapelin kera nosti kuitenkin siitäkin. Elämää vain, ei muuta.
Ensi jouluksi Jerusalemiin, aasilla tai ilman,
aion nousta Siioniin.
Ensi jouluksi Jerusalemiin, tulivaunuilla tai jalan,
tahdon kultakaupunkiin.
(Semmarit)
Niinhän sitä haaveilee, monista asioista. Päivä kerrallaan kuitenkin.
Illalla oli iskeä masennus marraskuun sulassa lumessa töistä poispäin polkiessa. Ystävän seura teen ja leppoisan lautapelin kera nosti kuitenkin siitäkin. Elämää vain, ei muuta.
Ensi jouluksi Jerusalemiin, aasilla tai ilman,
aion nousta Siioniin.
Ensi jouluksi Jerusalemiin, tulivaunuilla tai jalan,
tahdon kultakaupunkiin.
(Semmarit)
Niinhän sitä haaveilee, monista asioista. Päivä kerrallaan kuitenkin.
Wednesday, November 14, 2007
Midnight thoughts
Everyone seems to be a bit tired. Is it just the time of the year, or is it that my circle is so limited to that of JYY at the moment and everyone there seems to be tired? Probably both. Lot of people have things going on, personal, professional, both, good and not so good. I do too and it's making it harder to communicate. I've got a friend who also has things going on but keeps on facing the world with honestly positive attitude. I cannot tell how much I appreaciate this.
Why do I hang out here at this hour if I feel tired? That is the one strange thing: when actually really tired, I kind of stop. I quite much don't do anything but I don't rest either. I just hang out online even though I had nothing to do the whole evening.
It is the end of the year, and the end of the first half of the academical year. It's the darkest, gloomiest season of the country, and it's the time of life, a bit above twenty, when people are looking for something not quite really knowing yet what all and trying to survive between studies, work, other activities, relationships, truly growing up, taking responsibilities, being full of life and energy and expectations and dreams and knowing we actually have now everything we need to start making them come true... and then we get tired. Howcome?
We should just take a day at a time but how hard is that. There is no rush to anywhere, we are past the time we waited to get somewhere; we have everything on our own hands now, just we don't know how to use this life now that we have it all on our own. Or at least I don't. The other day I thought about things I've done, during past years, the life that I've lived during my so far quite short adulthood. I've done a lot of things, have to say. Still I feel I am going nowhere, I am completely lost. I've got more dreams I can make happen and it's scary. How do I know which ones are the ones?
It should be here and now, every day, not tomorrow, not after this weekend, not after this semester, not after graduating. It should be here and now, that's all we have.
Why do I hang out here at this hour if I feel tired? That is the one strange thing: when actually really tired, I kind of stop. I quite much don't do anything but I don't rest either. I just hang out online even though I had nothing to do the whole evening.
It is the end of the year, and the end of the first half of the academical year. It's the darkest, gloomiest season of the country, and it's the time of life, a bit above twenty, when people are looking for something not quite really knowing yet what all and trying to survive between studies, work, other activities, relationships, truly growing up, taking responsibilities, being full of life and energy and expectations and dreams and knowing we actually have now everything we need to start making them come true... and then we get tired. Howcome?
We should just take a day at a time but how hard is that. There is no rush to anywhere, we are past the time we waited to get somewhere; we have everything on our own hands now, just we don't know how to use this life now that we have it all on our own. Or at least I don't. The other day I thought about things I've done, during past years, the life that I've lived during my so far quite short adulthood. I've done a lot of things, have to say. Still I feel I am going nowhere, I am completely lost. I've got more dreams I can make happen and it's scary. How do I know which ones are the ones?
It should be here and now, every day, not tomorrow, not after this weekend, not after this semester, not after graduating. It should be here and now, that's all we have.
Sunday, November 11, 2007
Walk on by
Sure I know it's a bit cliché, a bit overused, a bit naïve... But sometimes we need to get over this cynical attitude. Simple things, simple words, simple goodness, simple hug and a look of friendliness - they do matter in times. Back to what humanity is, back to what it means to be a living person to one another. I know it's not nearly always that simple but how do I wish it would be...
Smile though your heart is aching
Smile even though it's breaking
When there are clouds in the sky, you'll get by
If you smile through your fear and sorrow
Smile and maybe tomorrow
You'll see the sun come shining through for you
(John Turner)
Sometimes every part of me seems to ache but at least I know then I'm alive.
Smile though your heart is aching
Smile even though it's breaking
When there are clouds in the sky, you'll get by
If you smile through your fear and sorrow
Smile and maybe tomorrow
You'll see the sun come shining through for you
(John Turner)
Sometimes every part of me seems to ache but at least I know then I'm alive.
Subscribe to:
Posts (Atom)