Joulutunnelmia

Pitkän ja vaiherikkaan vuoden pitkä ja vaiherikas syksy on päättynyt. Eilen illalla saavuin vanhempieni luokse joulun viettoon. Myötäni puolet perheen joulunviettäjistä on jo paikalla, tänä iltana ja huomenna saapuvat viimeisetkin. Toivon joululta rauhallista yhdessäoloa ja hyviä hetkiä, joiden voimin jaksaa aloittaa kokonaisen uuden vuoden.

On hassua kävellä entisessä kotikaupungissa, jossa olen tänä vuonna käynyt enää harvoin. Aivan kuin täällä aika olisi pysähtynyt, kaikki tuntuu olevan ennallaan, minä vain olen jo kotiutunut muualle. Kotitalossa sentään on kotoisaa, mutta joka huoneesta tuntuu löytyvän jotain uutta, mikä ei ollut siinä viimeksi käydessäni. En oikein osaa enää majoittua mihinkään, mutta viime kädessä oma vanha huoneeni toimii turvapaikkana.

Minun paikkani jouluna on leipoa, rakennella mielikuvituksellisia piparitaloja, konsertoida pianon ääressä joululaulukirjan parissa ja ottaa halukkaita mukaani joulukirkkoon. Tänä aamuna tehtailin pipareita, mutta piparkakkutalo on yhä puolitiessä. Kuusi on jo sisällä ja marsu sai juuri uuden isomman häkin. Tekisi ehkä mieli askarrella lumihiutaleita ja yksi joululahja on vielä lankoina työn alla. On mukavaa puuhailla ilman ehtoja ja hyödyllisyystavoitteita, ihan vain siitä ilosta, että saa jotain aikaan.


Eipä nyt tämän enempää, ajatuksia jälleen ensi vuonna. Jouluiloa!

Tulitikku

Pohjanmaan -vuotenani eräs parhaista ystävistäni asusteli toisella puolella maata Savonlinnassa. Vietin yhden syksyisen viikonlopun siellä, ja kuuntelimme tapamme mukaan paljon hyvää musiikkia, söimme valtavasti makaronisalaattia ja suunnittelimme mitä luovempia projekteja myöhäiseen iltaan. Miljoonasateen Tulitikku soi ystäväni ullakkokamarissa, levyllä joka pomppasi aina toisen säkeistön jälkeisessä välisoitossa... sama hyppy tuli myös kasetille, jolle kappaleen nauhoitin. Viikonlopun päätteeksi matkustin kymmenen tuntia poikki maan takaisin peltojen keskelle ja kuuntelin kappaletta useamman kerran Walkmanissani.

Nyt viisi vuotta myöhemmin asumme molemmat Keski-Suomen parhaassa kaupungissa, kun ystäväni löysi sattumalta Tulitikun uudestaan Maaritin laulamana. Kertosäe sytyttää yhä keskellä pimeää, viileää myöhäissyksyä.


Käännä selkä tuuleen
ja sytytä sun syliisi mut,
kouriisi koeta minut piilottaa.
Pienen hetkisen, hetken tuulisen
jokainen tahtoo rakastaa.
(Miljoonasade)

see you again

There are no words to say what kind of holes we are left with after saying goodbyes to friends. In some ways one can get used to it. It just happens over and over again and all of a sudden one can deal with the feeling of sadness better. But it's there still.

There are lots of goodbyes this time of the year again. What a strange thing it is to get friends of people who actually live thousands of kilometres away.

There are no words to describe what a joy it is to have friends of people who come from thousands of kilometres away and share the life with us for a while. No words for the joy of seeing each other again, or to the feeling of having an open world and friends all around. To have pieces of one's heart scattered around - in a good way.

Life changes constantly, people come and people go. And what a joy it is to have the world a little bit more of a friend by those dear ones all around.

Goodbyes are sad but who counts those when there are always as many times to see each other again?

Come away with me

On outoa kuinka vahvasti musiikki voi viedä mielentiloihin, muistoihin, paikkoihin, jopa hajuihin ja makuihin, tunteisiin, ihmisiin, ajatuksiin... On joitain levyjä, joita en voi kuunnella enää, koska ne ovat liittyneet tiettyihin aikoihin elämässäni, vaikkapa lukion pitkiin vuosiin, jotka täyttyivät isoilla ajatuksilla ja etsinnällä tai Pohjanmaan-vuoteni väsyneisiin hetkiin. Niistä vaan tulee väistämättä sen verran masentunut olotila, etten enää edes yritä kuunnella niitä.

Sitten on niitä, joita tekee mieli kuunnella uudestaan ja uudestaan, koska niistä tulee mieleen jotain hyvää. Sellaisia ovat monet rakkailta ihmisiltä lahjaksi saadut levyt, tai levyt, jotka liittyvät hyviin elämänvaiheisiin, tai hetkiin, jolloin oli hyvä olla.

Löysin Norah Jonesin levyn nuoruuteni kotikaupungin kirjastosta loppukesästä pari vuotta sitten juuri ennen vaihtoon lähtöä. Etsin ihan jotain muuta, kun aloin kuunnella tarkemmin musiikkiosastolla soivaa levyä. Lopulta kävelinkin ulos vain tuo levy laukussani.

Norah Jonesin Come away with me soi tuolloin loppukesästä kun pakkasin laukkujani vanhempieni luona, edessä oli elämäni suurin siihen astinen seikkailu ja jännitys hiipi sisällä. Huoneeni lattia lainehti vaatteista, levyistä, valokuvista, kaikesta pienestä ja tärkeästä mutta tarpeeksi kevyestä, mitä saattoi merten tuolle puolen mukanaan kuljettaa. Vietin muutaman päivän kotona keräten vain vaatteita pinoihin portaikon kaiteelle ja kuuntelin Norahia.

Vuoren päällä kampuksellakin, kaukana kotoa, kuuntelin Norahia. Saman levyn ekaa kappaletta laulettiin yliopiston kuorossa, kun siellä muutaman kerran kävin, ja useammin kuin kerran se soi pienessä asuntolahuoneessani iltasella. Aamuisin kun kuljin heräävän kampuksen toiselle laidalle tanssistudioille, kun aurinko nousi lähivuorten rinteille ja ilma oli syksystä kirpeä, kuuntelin Norahia tuulitakin hupun sisällä.

Nykyään silloin kun tuntuu että olen vähän hukassa, tai tarvitsen jotain, mikä rauhoittaa mieltä, laitan yhä Norahin laulamaan soittimessa. Kaiken oman pään sisäisen kaaoksenkin keskellä muistan taas elävästi aamut vaihtoaikani kotoisalla vuorella. Elämä on hyvin erilaista kuin silloin kaksi vuotta sitten, mutta musiikki säilyy.

Tiellä ken vaeltaa...

Nöyryys ja hiljaisuus on valtasi salaisuus,
voimalla, väkivallalla et tahdo hallita.
Uskomme vahvista, luo tiellemme valoa,
johdata elämään rikkaaseen, rauhaan ja hyvyyteen.
(Virsi 15)

Tulin juuri äsken adventtiyön messusta. Tästä joulunodotus alkaa joka vuosi ihan konkreettisesti, kun saa laulaa hoosiannaa keskiyöllä täydessä kirkossa...

Itsepä sitä on elämänsä jälleen täyteen kiirettä ja kaikkea ylimääräistä tupannut. Nyt alkaa jarrutus, tavoitteena parinkymmenen päivän päästä oikeasti levollinen juhlamieli.

Tässä ja nyt

Ulkona on valkoista valkoista valkoista... Ja jäistä ja liukasta eikä ole mitään vaarallisempaa kuin minä polkupyörällä tällä säällä. Silti poljen ja toivon ettei kukaan loukkaannu. Minäkään.

Aloitin päiväni tänään hyvän ystävän seurassa katsomassa nuorten teatteriesitystä. Suosittelen, jos joskus tulee tilaisuus. Oli todella hyvä mieli jatkaa matkaa kaikenlaisiin töihin, kun oli aloittanut aamunsa ihmisläheisellä kulttuurilla.

Kertasin tänään viimeksi kulunutta vuotta kun kirjoitin seuraajalleni hallituksessa "testamenttia". Keväästä tuntuu olevan ikuisuus, ja se kevät oli pitkä. Syksy taas meni hetkessä ohi. Aika vain kuluu ja yhtäkkiä huomaa että on vuoden vanhempi. Viime vuonna tähän aikaan ihmetteli, mihin sitä oikein on päänsä laittanut. Tänä vuonna tähän aikaan tietää. Aika paljon enempään kuin olisi etukäteen uskonut. Eikä ihan vain pelkkää päätä, jos totta puhutaan.

Kuuntelen huomisen ensimmäisen joulukuun päivän kunniaksi joululevyä, ensi kertaa tänä vuonna. Yleensä se alkaa varovaisesti ja vähitellen jo lokakuun lopussa, mutta tänä vuonna ei ollut oikein fiilistä. Nyt on jo. Huomenna voin avata kahdesta saamastani joulukalenterista ensimmäiset luukut. Vielä pari päivää sitten luulin, ettei minulla ole ainuttakaan.

Mietin tässä äsken, että elämästä vaan ei voi tietää miten se menee, mutta loppujen lopuksi kuitenkin ihan hyvin. Aina ei ole kivaa, mutta kaikesta selviää paremmille vesille lopulta, ja yleensä paljon nopeammin kuin luulisi. Kun on jossain sisällä, se on koko elämä. Kun katsoo taaksepäin, näkee laajempia kokonaisuuksia. Silloin aika on yksi ja sama, ei ketju vaan jatkumo, joka ei ala eikä pääty, vain on. Sellainen aika on lohduttava. (Ja kyllä, olen lukenut Benjaminia.)

Juuri nyt kaikki on ihan ok ja se riittää. Onneksi tässä ei kuitenkaan ihan omassa varassa olla. Ensimmäinen adventti on sunnuntaina. Valoa on näkyvissä...

Being personal is being someone to another.

"What's so wrong about being personal?" says a slightly odd but the more sympathetic character in one of my beloved good-mood movies "You've got mail". And I couldn't agree more.

I like people. In the end, I think it should be all about people, personal relationships, being humane to one another. What's so wrong in saying I like someone, or I miss someone or appreaciate someone's company? Nothing. And I think many agree on this but the problem is we tend to be so cynical, or maybe just cautious when expressing these feelings. To be safe we want to start with "I know it's a cliché but..." or "It feels naïve to say this aloud but..." I think it's no cliché but quite the opposite. It's dangerous. It's dangerously honest for us to show we have feelings; living in this hectic, non-personal, calculating world where it's always cool to critize too much emotion but never the coldness we treat each other with.

I've got a problem: I want to be friendly. I don't want to hurt anyone's feelings, even though I know I do that once in a while. However most of the time I just want to be friendly and I try my best to act accordingly. I like to tell people they matter to me, or that I like them and I mean it when I say it. I like to hear it myself, too. The problem in the twisted world like this is that then I get misunderstood, or thought naïve, or too emotional, or what all there is and I finish the nice and get back to the cool. Has the world won the upstream swimmer, then? No way.

Yesterday I was suppoused to hold a speach - we all were - at a nice dinner with those who have been working at the student union board this year. As always, I got nervous, even talking to my friends and colleagues, when expected to say something meaningful. So I forgot most of what I wanted to say and regretted later all the things left unsaid. Now I am planning an "Ode to Jyyrät". If I get it done, I will post it here. It's been a great year and I've learned a lot, I've worked a lot, I've got a lot of new ideas. But in the end it's all about the people, and the people is what I will miss most. Personal, humane, a friend to another - there couldn't be better place to work in. It's not perfect and never will be, but I don't want to be cynical. There is always a lot to critize, but there is also a time to thank, and both of these should be remembered. Who lives out of pure critic, however cool within this world that would be? No one. But all of us live out of love, and it is hard to think some one who could say no to honest appreaciation of a friend.

Sympathetic is one of my favourite words and something I like to use of people who are that (even better is 'symppis' in Finnish). I guess I have got all the good ones as I use it often of friends around me.

First of all it should be personal.

Lukukausimaksuista - aatteellisista ja todellisista

Filosofia ja ylioppilaskunta-aktiivia ahdistaa jälleen markkinatalous, tulostavoitteet, hyötynäkökulma ja kaikenlainen taloudellinen perspektiivi. Ensi viikon keskiviikkona 28.11. on maksuttoman koulutuksen päivä. Suomen laki määrää, että tutkintoon johtavan koulutuksen tulee maksutonta kaikille. Kotimaamme alkaa olla yksi viimeisiä maksuttomia vapaan sivistyksen ahjoja, kuten asian eräs ystäväni muotoili. Sellaisena haluan sen säilyttää.

Lukukausimaksuista keskusteltaessa puhutaan arvovalinnoista, periaatteista, jostain mikä koskettaa todella syvältä suomalaista yhteiskuntaa ja yhdenvertaisuutta. Kun puhutaan rahasta, puhutaan rahasta. Taloudesta, säästöistä, leikkauksista, tehokkuudesta, tuloksista, markkina-arvosta... Nämä eivät liene arvoja kenellekään? Vaikka ehkä tässä maailmassa jo ovatkin sellaisiksi hivuttautuneet.

Lukukausimaksukokeilu EU/ETA-maiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille on pelkkää alkusoittoa. Se ei tule todistamaan mitään - kyseessä on erillisten maisteriohjelmien oikeus hakea lupaa kerätä lukukausimaksuja EU/ETA -ulkopuolisilta opiskelijoiltaan, tämä koskee käytännössä muutamaa opiskelijaa per maisteriohjelma, joissa yleensä on noin parikymmentä opiskelijaa yhteensä. Luulisi tilastoja tutkivien talousintoilijoiden tietävän, että kunnon tuloksiin tarvitaan paljon enemmän näyttöä. Pelko onkin, ettei kyse ole näytön saamisesta tai edes oikeasta kokeilusta. Tuloksia ei voida arvioida mitenkään, kriittistä keskustelua tulee siis olemaan mahdotonta käydä, ja siinä vaiheessa lienee kansa jo turtunut asiaan: emme huomanneet mitään eroa kokeilun aikana, samapa tuo vaikka vakinaistetaan. Ken uskoo porttiteoriaan, tämä tulee olemaan merkittävä askel kohti lukukausimaksuja ihan kaikille. Se ei ole ihan tuulesta temmattua, esimerkkejä kun on hyvinkin lähellä: Saksassa koulutus oli ilmaista 2006 vuoteen asti. Tämän ja ensi vuoden aikana kaikissa osavaltioissa tulee olemaan lukukausimaksut kaikille. Liikkeelle lähdettiin ulkomaisten opiskelijoiden maksuista, sitten toista tutkintoa suorittavien maksuista, sitten liian pitkään opiskelevat saivat osansa, ja viimeksi kaikki loputkin. Kaikki tämä muutamassa vuodessa.

Lukukausimaksut EU/ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille ovat periaatteellisia. Niillä ei tulla todellisesti kattamaan mitään kustannuksia, pelkkä niiden lanseeraminen tarkoittaa valtavaa määrää uusia hallintokuluja. Lisäksi on suunniteltu stipendijärjestelmää, joka on Suomessa toistaiseksi täysin tuntematon käsite. Tämäkään ei synny tyhjästä ja ilman kustannuksia. Saatu raha ei auta millään tavalla yliopistojen taloudellisissa ongelmissa, ja kysymys, jota ylioppilaskuntatoimijat pyörittelevät, on että leikataanko tämän myötä vielä julkista rahoitusta - jolloin kaikenkaikkiaan rahoitusta on vain vähemmän ja lopputilanne on alkutilannetta huonompi.

Lopuksi linkki Talouselämä-lehden artikkeliin aiheesta. Sen lisäksi, että se on täynnä merkityksetöntä markkinajargonia, se on pelottavaa luettavaa. Kuinka korkeastikoulutetut voivat argumentoida asiaa noin, kuinka voidaan unohtaa kaikki muu kun kyseessä on talous ja tulos? Jos näin ajattelevat yliopistojemme korkeassa asemassa olevat, filosofian opiskelijan tekee jälleen mieli ottaa Aristoteles kouraan ja heittää päin. Itseasiassa, wikipedian mukaan jo Platon vastusti lukukausimaksuja aikanaan.

Little things to do

Have you tried drumming? A good friend of mine owns a djembe and has taught me sometimes to drum. I, too, own a little funny drum that includes barely any sound but nice little drum it is anyway, and there is nothing more relaxing than to return home after a long and weary day and
drum away. Basically this kind of things are not about what one does but that one does something; something simple that requires concentration. Once again it's about letting go for a moment of whatever occupies our minds all the time and just give ourselves the right to rest a little. Sometimes it might take us somewhere unexpected.

If I was bad at something at school, it was handicrafts, the girls' side. I wanted so much to take the other one, but it was only boys there and sure I could not, aged 13, choose that one. So I stayed with other girls, even throughout the whole of middle school when it was no more mandatory. The teacher was kind enough to treat me with a considerable amount of patience when the needle immediately broke any time I sat in front of the sewing machine, or when my poor little try-outs of knitting did not quite turn out what they were suppoused to. I had lots of ideas and normally got into work at first with great intensivity. My practical reason just has never been as strong as the other one... I cannot say I exactly enjoyed these classes, but I stayed and maybe that shaped my impatient nature a little less so.

My other grandmother was the knitting and sewing master of the family, actually the only one of my whole family either side. I never felt I had got nothing of this enthusiasm - until her place was empty and I felt the need to follow even a little the heritage given me in the form of dozens of pairs of woollen socks and other concrete symbols of grandmaternal care. My knitting is still horrible and sewing also needs quite alot of practice if anything more complex is to be made, but I have got new enthusiasm for it. And already for a couple of years, as the evenings start getting darker and weather colder I have heard the call of clews. If it doesn't work at the first try - well I've always got my little drum to get over the frustration.

Marraskuinen maanantai

Tänään teki taas mieli vaahdota yhdestä jos toisestakin asiasta, mutta iltaa kohden sitä aina hellittää. Aamuinen luento oli kaikin puolin antoisa: aiheen, luennoitsijan aatteenpalon ja oman aktiivisen seuraamisen kannalta. Harvemmin kolmen tunnin luennon jälkeen toivoo, että kunpa se jatkuisi vielä hetken... Virkistävää on käydä kuuntelemassa asiaa, joka on jo tuttua, mutta kirkastuu kerta kerralta enemmän ja enemmän, oppia uutta aiheesta, joka aidosti kiinnostaa ja jota muutenkin miettii eikä vain opintoviikkojen takia. Tänään taisi myös gradun aihe kirkastua siinä luennon kuluessa. Eipä paljon muuta voi opiskelulta toivoa tässä vaiheessa.

Illalla oli iskeä masennus marraskuun sulassa lumessa töistä poispäin polkiessa. Ystävän seura teen ja leppoisan lautapelin kera nosti kuitenkin siitäkin. Elämää vain, ei muuta.


Ensi jouluksi Jerusalemiin, aasilla tai ilman,
aion nousta Siioniin.
Ensi jouluksi Jerusalemiin, tulivaunuilla tai jalan,
tahdon kultakaupunkiin.

(Semmarit)


Niinhän sitä haaveilee, monista asioista. Päivä kerrallaan kuitenkin.

Midnight thoughts

Everyone seems to be a bit tired. Is it just the time of the year, or is it that my circle is so limited to that of JYY at the moment and everyone there seems to be tired? Probably both. Lot of people have things going on, personal, professional, both, good and not so good. I do too and it's making it harder to communicate. I've got a friend who also has things going on but keeps on facing the world with honestly positive attitude. I cannot tell how much I appreaciate this.

Why do I hang out here at this hour if I feel tired? That is the one strange thing: when actually really tired, I kind of stop. I quite much don't do anything but I don't rest either. I just hang out online even though I had nothing to do the whole evening.

It is the end of the year, and the end of the first half of the academical year. It's the darkest, gloomiest season of the country, and it's the time of life, a bit above twenty, when people are looking for something not quite really knowing yet what all and trying to survive between studies, work, other activities, relationships, truly growing up, taking responsibilities, being full of life and energy and expectations and dreams and knowing we actually have now everything we need to start making them come true... and then we get tired. Howcome?

We should just take a day at a time but how hard is that. There is no rush to anywhere, we are past the time we waited to get somewhere; we have everything on our own hands now, just we don't know how to use this life now that we have it all on our own. Or at least I don't. The other day I thought about things I've done, during past years, the life that I've lived during my so far quite short adulthood. I've done a lot of things, have to say. Still I feel I am going nowhere, I am completely lost. I've got more dreams I can make happen and it's scary. How do I know which ones are the ones?


It should be here and now, every day, not tomorrow, not after this weekend, not after this semester, not after graduating. It should be here and now, that's all we have.

Walk on by

Sure I know it's a bit cliché, a bit overused, a bit naïve... But sometimes we need to get over this cynical attitude. Simple things, simple words, simple goodness, simple hug and a look of friendliness - they do matter in times. Back to what humanity is, back to what it means to be a living person to one another. I know it's not nearly always that simple but how do I wish it would be...


Smile though your heart is aching
Smile even though it's breaking
When there are clouds in the sky, you'll get by
If you smile through your fear and sorrow
Smile and maybe tomorrow
You'll see the sun come shining through for you
(John Turner)


Sometimes every part of me seems to ache but at least I know then I'm alive.

Suklaa, chocolate, choklad, schokolade, chocolat...

Joskus kaikki maailman ongelmat hiljenevät hetkeksi suklaan voimasta. Ne eivät ratkea eivätkä poistu, eivät katoa, eivät lakkaa olemasta tärkeitä ja aatteenpaloa vaativia. Sen sijaan ne antavat tauon silloin, kun ei jaksa sykkiä joka sekunti. Ota pala suklaata ja kuppi haudutettua teetä. Lyhyelläkin levolla jaksaa paljon pitemmälle kuin kokonaan ilman.

Tämä on suklaafilosofian ydin.

Just to be me

So many things are demanded from us for to fit into the society and to what is considered an acceptable norm. Who is it that defines this norm? Media? Economy? Mass-culture? General opinion?

I don't want to please anyone. I don't want to be something just because someone wants me to be that. Just because someone thinks that is the norm, just because that is the narrow shape into which each and every person is to be suppressed to make them acceptable in the both social and popular culture. I do not care whether or not I am popular, I do not care whether or not I am considered normal, I do not care whether or not I fit in to the fashion. What I care about is to be me, to be a person full of life and love and caring for others, for the life itself, for this world around us. Yes, even the world even though I often talk about it as an enemy. After all, this is the world we got as a gift for to live our lives in.

I want to live and be brave and fearless what it comes to tomorrow, what it comes to what ever there is awaiting for me. I don't want to be tied up to the past, however nostalgic I am, no, I want to be free from the past and only let it enter my life as something I have learned from and something that has been an important part of me. I leave my heart to every place I live in, in every person I love, in every work I do, on every road I walk; I leave my heart and it does not make me less whole but actually on the contrary it makes me more full. As that is what it is all about, life: the more I have lived through joys and sorrows, the more I have loved, the richer I become.

I don't want to please anyone. I want to be loved and appreaciated the way I am, and that is what we all should be, should we not?

-------------------------------
Sometimes there are so many things to be said and so little words to say it all. So little time to give to each other. Sometimes I feel like shouting all aloud. Hear me please! Please stop and listen for a while, there is something I would like to say to you.

don't let the world bring you down...

There is something terribly wrong in this world.

I hate to see people suffering because of ignorance of some others, I hate to see and hear my friends having hard times and know there is nothing really I can do to help; and I hate the weakness of a human being: having troubles in my own life makes me sometimes incapable to remember anything else but it fills my whole nights and days and leaves everything else out without any light or a way out.

I hate the fact some dear friends are far away and I cannot be there when I wanted to be there for them. I hate this technology that makes us come seemingly closer to each other and then again just further from the real live connections. I hate selfisness and money and economy and all that keeps on controlling the world and the minds of so many people. I hate the fact that life has become complicated in the whole when it actually wouldn't be so if we just paid attention to what is important and essential. The problem is, who knows what is essential and important? I think I know it and the next moment it's gone again. Yes, people do make mistakes in choises but life cannot be about regret. There must be something good behind it all and that's the only thing that keeps us going on and on.

I hate the feeling of powerlessness and incapability when it comes to helping others and keeping my own self in positive thoughts. But never give up the fight, never let go of what one thinks important and of value. That's the only way of going on.

Äkkiä elämässä

Elämä kun on vaan elämää ja ihmiset ihmisiä, ja näin on. Maailmanparannussessio hyvän ystävän luona teetä ja sympatiaa -menetelmällä tuotti jälleen tulosta. Kun ei sitä vaan jaksa turhista stressata ja toivoisi ettei muutkaan tekisi niin. Kuinka paljon helpommaksi elämän voisi itselleen ja siinä samalla muillekin tehdä, kun ottaisi asenteen että elämää kaikki vaan on ja ei siitä yli pääse vaikka kuinka panikoisi turhista asioista. Miettisi ensi kerralla, että onko asia todella niin tärkeä, että siitä kannattaa stressata ja pahoittaa mielensä ja muidenkin. Ei läheskään kaikki asiat ole, vaikka niistä sellaisia tekeekin.

Toisinaan kun on pakko pysähtyä, menee asiatkin tärkeysjärjestykseen. Kun ei jaksa enää mitään ylimääräistä ja kun keskittyy vain siihen, että elää päivän kerrallaan eteen päin, tulee näkyviin mihin kaikkeen sitä viitsiikään laittaa energiaansa. Aika vähästä sitä lopulta haluaa stressata.

Väsyneenä on ehkä rohkeimmillaan. Ei voi miettiä mitä muut sanovat, ei jaksa pohtia minkä kuvan nyt annan itsestäni, ei vaan jaksa ottaa paineita turhasta. Sitä vaan on ja elää elämäänsä ja toivoo että kaikki muutkin tekisivät niin. Jaksaa auttaa omien taakkojensa lisäksi vielä hyvillä mielin muitakin, kun ei sitä omiensakaan kanssa yksin selviäisi.

--------------------------------------
En enää tahdo piiloutua, en alistaa, en alistua, eessäs vapaana kun seistä saan...

Kirjoitin saman pätkän jo joskus aiemminkin tälle foorumille. Siinä vaan tiivistyy kaikki.

Mikä sitten on tärkeää elämässä? Vapaana kaikesta turhasta, silloin ei tarvitse nostaa itseään eikä painaa muita. Seistä vain vapaana ja ottaa vastaan mitä on tullakseen. Ei elämää voi pelätä.

Alankohan jo toistaa itseäni?

Sijaistoimintoja

Jos tekisi yhtä ahkerasti kaikkea oikeasti tärkeää ja hyödyllistä kuin mitä käyttää aikaa kaikenlaisiin sijaistoimintoihin ettei tarvitsisi tehdä niitä oikeasti tärkeitä ja hyödyllisiä asioita, saisi aikaan paljon enemmän kuin ikinä osasi kuvitellakaan ja silti aikaa jäisi sijaistoimintoihin, jotka eivät siis enää olisi edes sijaistoimintoja vaan ihan luvallista vapaa-ajan viettoa. Vaan kun ei niin ei. "Facebook - a tool for NOTWORKING" (ei siis networking, jos joku ei tajunnut. Mulla ainakin meni aika kauan. Tämä oli sarjakuvassa viimeisimmän SYL:n kv-koosteen kannessa.) Kyllä vain, minäkin Brutukseni.

Juuri nyt pitäisi lukea Marxia huomista lukupiiriä varten. Vaan kun ei niin ei, ja niinpä jätin hetkeksi facebookin ja siirryin blogiini. Kiitos sijaistoimintojen tämäkin ilta on pelastettu kaikelle turhalle. Sitten voi taas kohta vaahdota yhteiskunnan päämäärättömyydestä. Kuinkahan sitä osaisi elää niin kuin opettaa??

Ilta-aatoksia

Sanoin äsken eräälle ystävälle että elämä ahdistaa. Oikeastaan ei elämä kuitenkaan ahdista, sillä jos elämä ahdistaisi, mitä jäisi käteen? Ihmisenä olo ahdistaa. Siitä olette kuitenkin kuulleet jo aiemminkin, eli en aloita uudestaan. Olin kuuntelemassa väittelyiltaa yliopistolla, aiheita kuten väittelijöitäkin oli jälleen laidasta laitaan, mutta sankka akateeminen nuorten aikuisten joukko sai mitä halusi: kevyttä huvia intellektuaalisuuteen verhottuna. Suosikkini oli tietenkin filosofian professori, joka verkkaiseen tahtiin jutteli aiheestaan vastaväittäjänsä kanssa. Sanailua ei ehkä voinut kutsua väittelyksi, mutta nautin filosofin kuuntelusta yli kaiken.

Kunpa voisi jättää kaiken turhan ja ylimääräisen ja keskittyä olennaiseen. Kunpa vain voisimme tehdä niin. Sehän minua taas kerran ihmisissä ahdistaa. Itseni mukaan lukien.

Tavallaan on jälleen synkkä hetki, ei poikkeusta tästä syksystä, mutta kuten sanoin, ei elämä voi ahdistaa. Asiat ja ihmiset vain tekevät niin. Tässä katkelmia kappaleesta jota tänään kuuntelin tiskatessa ja pohtiessa elämää ja maailmaa.


...Keskeneräiseksi jäädä
taidan itsekin kai
niin kuin kaikki muutkin työni
jotka alkuun vain sain

Ajasta aikaan, laidastakin laitaan
kuljen tahdottoman tien
jokainen päivä kaipaan
ja mielessäni vien,
vierellä vien,
sua vierellä vien

....Minulla on valtakunta
jota pysty en hallitsemaan
Joka päivä loitommaksi
valun haaveistani
joka päivä tummemmaksi
tulen sielustani.

(Semmarit: Sua vierellä vien)


Jotain sitä vain kaipaa niin kovasti, oli sitten syksy, kevät tai jotain muuta siltä väliltä.

Ei ärsytä

Luin aikakauslehdestä, lienee jo vuosi tai parikin sitten, suurinpiirtein ikäiseni nuoren naisnäyttelijän haastattelua. Yhtenä kysymyksenä oli "Mikä tänään on ehtinyt ärsyttää?" Näyttelijä vastasi, että ei enää nykyään mikään ärsytä. Jokin saattaa harmittaa tai suututtaa, mutta ärsytykset ovat jääneet teini-ikään. Vastaus kolahti ja olen sen jälkeen tarkistanut sanojani useammin kuin kerran.

Ärsyttäminen on kevyt sana, teineille tuttu, mutta myös laajalti viljelty muissakin piireissä. Se kuvaa ympärillämme leijuvaa pinnallista populaarikulttuuria täydellisesti. On helppoa sanoa, että ärsyttää. Ärsyttävät jutut ovat epämieluisia, vievät pois mukavuuden ja kaiken huipuksi tulevat oman hallintakyvyn ulkopuolelta. Ärsyttäviin asioihin ei huvita tarttua. Ei viitsi, ei jaksa, ei vaan kerta kaikkiaan nappaa. Mutta ärsyttää silti.

Ärsyttäminen kiteyttää EVVK-asenteen huippuunsa. Ärsyttäminen on periaatteellisen, harkitsevan toiminnan, asioihin tarttumisen ja ympäröivän maailman ymmärtämisen, tai edes siihen pyrkivän ajattelutavan vastakohta. Jos teiniä joskus ärsyttää niin sitten ärsyttää; siitäkin kasvaa, etenkin järkevien aikuisten seurassa, ohi. Mutta jos suomalaisia aikuisia ihmisiäkin ärsyttää, minä heitän pyyhkeen kehään. Jossain tulee vaan raja vastaan, ja se on ihmisissä, joilla on jo kaikkea mitä voi vain kuvitella, ja joita silti ärsyttää.


Tänään on aatteenpalo valloillaan ja muutenkin sellainen olo, että tarttis taas tehdä jotain.

Globalisaatio...

Se ei ole vain McDonald'sin ja Shellin voittokulkua, englannin kielen ylivaltaa tai heikoimpiemme unohtamista, kun itse tahdomme jotain heti tässä ja nyt ja ennen kaikkea mahdollisimman halvalla. Se on kaikkea tätä, mutta löytyy myös ihan läheltämme. Lempiesimerkkini: globalisaation voi nähdä vaikka tässä Suomen villinneessä kuntien yhdistymisinnossa. Puuttumatta kunnallispolitiikkaan sen kummemmin, eikö tässäkin ole perimmäinen kyse taloudesta? Säästöistä, resurssien kaventamisesta, tiivistämisestä, keskittämisestä, kaikesta mistä minulla nousee niskakarvat pystyyn. Lakkautetaan kyläkoulut ja keskitetään kunnan palvelut sinne tai tänne. Samalla kyläyhteisöt kuolevat, tai ainakin hiljenevät, vaikkakin, ironista kyllä, ihmisillä on nyt jos koskaan entistä kasvavampi tarve muuttaa kaupungeista "takaisin" maalle. Ihmiset kaipaavat läheisyyttä, yhteisöllisyyttä, yhteishenkeä, omaa ympäristöä, jossa lapset kasvavat turvassa ja aikuiset saavat tukea toisiltaan. Kaupungin lähiöelämä on tästä kaukana, mutta yhä uudet maalle muuttavat nuoret perheet saavatkin saman tien taistella kynsin hampain lähikoulujen puolesta, harrastustoiminnan ja -tilojen puolesta. Ne kun eivät oikein tuota.

Globalisaatio "makes things merge". Kulttuurit, kielet, käytännöt, perinteet; tämä näkyy kansainvälisellä tasolla, mutta myös yhdistyneissä kaupungeissa. Pienissä kylissä on usein vahva me-henki ja oma identiteetti, jonka alueen asukkaat jakavat. Se yhdistää, saa heidät tuntemaan olonsa kotoisaksi, luo turvallisuutta ja itsetuntoa. Maailma tarvitsee ihmisiä, joilla on itsetunto ja turvallisuudentunne kohdallaan, sillä sellaiset saavat eniten aikaan, heillä on vähiten tarvetta painaa toisia alas, koska he luottavat itseensä ja toisiinsa. Kun oma itse on kunnossa, ehtii kuunnella ja keskittyä myös muihin; kun ei tarvitse jatkuvasti nostaa itseään tai todistaa jotain tai pelätä toisia tai kantaa koko maailmaa harteillaan... silloin parhaiten kykenee näkemään elämän terveessä perspektiivissä, ja tekemäänkin asioiden eteen jotain. Globalisaatio, joka ajaa ihmiset omiin koppeihinsa kerrostaloihin, lakkauttaa kylät ja pikkukunnat, siirtää aktiviteetit kaupunkien keskustoihin ja merkitsee ihmiset lukuina ja kustannuksina, ei edesauta tätä. Ihminen, jonka identiteetti on hukassa, ei tiedä mistä aloittaa, mitä tehdä, kenen kanssa ja keneen luottaa - jos ei oikein voi luottaa itseensäkään. Ja kun ei tunne naapureitaan, kehenpä sitä enää luottaakaan...

Ihmiset, joilla perusturva on kunnossa, erottaa joukosta. Heillä itsetunto ja nöyryys löytyvät samasta paketista. Sellainen ihminen on valmis näkemään muutkin.

Jälleen filosofia ahdistaa

Aamulla satoi kaatamalla, flunssa vaivaa yhä eikä ensimmäinen mieliteko ollut lähteä alas Mattilanniemeen kuuntelemaan Marx-seminaaria kolmeksi tunniksi - etenkin, kun en ollut sittenkään saanut edes luettua käsiteltävää tekstiä. Mikä johtui flunssasta ja töistä ja muista kiireistä... Lähdin kuitenkin, klassisesti viime hetkellä niin, että kun olisin voinut kävellä rauhassa sateenvarjon alla kohtalaisen mukavasti ja kastumatta, kiidinkin pyörällä alamäet tuulitakin hupun alla, märkänä ja kylmänä. Perillä luennoitsija naurahti, että Marx itse tuskin olisi vaivautunut paikalle sateisena maanantaiaamuna, vaan olisi mennyt sen sijaan tuopilliselle.

Kolmetuntisen jälkeen oli kuitenkin olo, että kannatti tulla. Se, jos mikä saa tuntemaan itsensä onnistuneeksi edes jossakin: alan valinnassa. Vietin seuraavat reilu kolme tuntia ylioppilastalolla vaahdoten hallitustoverille yhteiskuntafilosofiaa. On se varmaan kiva elää ja olla filosofiseurassa.

Mikä sitten aloittelevaa filosofia ahdistaa? No juuri nyt, globalisaatio. Lisäksi ihmiset, jotka eivät ajattele kokonaiskuvaa. Ihmiset, jotka ottavat liian vakavasti vähemmän tärkeät asiat ja jättävät oikeasti tärkeät huomiotta. Ne, joilta puuttuu keskitien taju, joilla retoriikka korvaa reflektion ja oma itse nousee dialogin ylle.

Nöyryys lienee se epämuodikas asia, jota tämä maailma ja sen hallitsijat, juuri me, valkoiset hyvinvointivaltion kansalaiset, tarvitsemme kipeästi. Sen sijaan pitäisi kuitenkin olla entistä myyvämpi, trendikkäämpi, pätevämpi, parempi kuin muut, kunnianhimoinen ja muutenkin kaikin puolin hyvä tyyppi, joka ei koskaan erehdy, mokaa, väsy, tai ainakaan myönnä sitä. Edes kesätöitä ei saa ilman. Todistettu on.

Mihin asti tämä voi jatkua? Mihin asti parannetaan tuottavuutta, markkina-arvoa, talouskasvua, raivataan tieltä heikompia ja nostetaan ylös vahvempia? Tuleeko joskus oikeasti pysähdys, ja mihin asti täytyy mennä sitä odotellessa? Lopunaikaa kaikki tyynni, mutta siinä voi vielä mennä kauankin...

Onko mitään pelastettavissa? Kaikista ei voi eikä tarvitse tulla yhteiskuntafilosofeja, mutta kaikki voivat ajatella. Kaikki voivat ottaa eteensä aamun lehden ja katsoa, mitä pitäisi tehdä. Tekemistä riittää, ja tekijöitä ei ole liikaa. Eikä voi sanoa, että tehkööt muut, kun minä en ehdi. Jos ei ehdi, on yhtä tyhjän kanssa koko juttu. Jos ei ehdi kantaa korttansa yhteiseen kekoon nimeltä elämä tässä maailmassa, mitä sitten tekee? Ei ole muuta.

Herääminen on kuitenkin jokaisen omalla vastuulla. Kyse ei ole mahdollisuuksista, vaan halusta tehdä jotain. Jatkan globalisaatiosta ja muusta myöhemmin.

Breakaway memories

Again another song I wanted to share with you... I am at home, having a terrible flu and feeling tired. I listened to this and started thinking my California road trip with two friends a year and a half ago. It is something even us ourselves sometimes remember with controversial feelings: none of us thought it in any way dangerous thing to do, none of our parents tried to make us not to do it, none of our friends said things when we left, but afterwards we´ve heard more than once people saying wow, how did you three young European women dared to take Greyhound nightbuses through the West Coast, alone... Then we think, well this is something to tell generations ahead. But no, nothing happened, we did see things and people we did not maybe want to, but mostly it was just a great experience, an adventure, our breakaway. One of the best holidays ever.

It feels so far away now. The whole Northern America feels so far away right now. It is a strange thing one should have what feels a normal every day life somewhere that is on the other side of the world. I love my town where I live now, but sometimes it gets too small, too close... I need space to breathe. Sometimes I need the breakaway so much.


Grew up in a small town
And when the rain would fall down
I'd just stare out my window
Dreaming of what could be
And if I'd end up happy
I would pray

Trying hard to reach out
But when I tried to speak out
Felt like no one could hear me
Wanted to belong here
But something felt so wrong here
So I prayed I could break away

I'll spread my wings and I'll learn how to fly
I'll do what it takes til' I touch the sky
And I'll make a wish
Take a chance
Make a change
And breakaway
Out of the darkness and into the sun
But I won't forget all the ones that I love
I'll take a risk
Take a chance
Make a change
And breakaway

Wanna feel the warm breeze
Sleep under a palm tree
Feel the rush of the ocean
Get onboard a fast train
Travel on a jet plane, far away
And breakaway

Buildings with a hundred floors
Swinging around revolving doors
Maybe I don't know where they'll take me but
Gotta keep moving on, moving on
Fly away, breakaway

I'll spread my wings
And I'll learn how to fly
Though it's not easy to tell you goodbye
I gotta take a risk
Take a chance
Make a change
And breakaway
Out of the darkness and into the sun
But I won't forget the place I come from
I gotta take a risk
Take a chance
Make a change
And breakaway, breakaway, breakaway

(Kelly Clarkson: Breakaway)

Changes

So I finally got tired with the green one. It caught my eye in a strange way and anyway I wanted a change... so I took my chance and here it is. A brand new Thoughts, just for you :)

The thoughts remain the same though, I believe, no matter which colour so don´t worry. And maybe this is just a phase, too. But I like brown, orange and red, and it is autumn coming.
----------------------------------------------

Life is a strange thing. Think about that for now... I am going to sleep.

Class at 8am tomorrow, who ever put a course of "teoreettisen kielentutkimuksen perusteet" for that??

Out of the darkness and into the sun

Why is it so hard to know what one wants? It is impossible to plan a life, one never knows what is going to come around the corner... what is here today is not necessarily there tomorrow and that is life.

I believe most of us need something to count on. A person, a work, a home, a view of life. I said some time ago there is only one thing I know I can count on. It is the faith that life will go on and that there is someone who has the highest command of everything. And it´s not me and no one else on the earth either. It gives me a certain amount of safety.

There is a joke about an old lady, who was sailing on an ocean. A storm broke out and the ship was in trouble. The lady asked the captain how bad is the situation. The captain answered, the best thing now is to pray. Oh no, is it that bad, the old lady cried.

The best and the worst in life is to pray. The best because there is some one who hears us and we can with our whole hearts leave our troubles to him. The worst because things don´t always turn out as we wanted to. And because it leaves us waiting for the answer. We are not happy to wait. We are not happy to try and be patient. We are not happy to be out of control within our own lives.

Lately I´ve seen how little one can trust that things will go on as they were suppoused to, according to my plans, dreams, thoughts. This hurts and makes me frustrated, unhappy, depressed. I am not a calm person, who would live my life with nothing much moving my insides. I might seem as one, but actually I go up and down fast. Today I talked about this with a friend and we ended up thinking we are quite happy as such. I love to get excited about something and on the other hand, even though I have my deep dark periods, there is always light shining from another end again.

No, actually it is not so hard to know what one wants. Only it is hard when it depends on other people, and there is the place for praying. I only want to be led to the way that is reserved for me. I think in this sense I have grown up during the past half a year more than ever before.

Onko mitään vaikeampaa kuin olla ihminen?

Kirjoitin jo joskus aiemminkin siitä, kuinka vaikeaa on muistaa olevansa ihminen. Tunteet on helppo laittaa syrjään ja kääntyä kylmäksi ja kovaksi, kunnes tulee pudotus. Pudotus on toisinaan vähän liian kova.

Paavali kirjoitti: "en tee sitä hyvää, mitä tahtoisin, vaan sitä pahaa mitä en tahdo". (En jaksa nyt muistaa tai etsiä missä kohtaa, viisaammat saa kertoa jos ovat kertoakseen.) Minusta tuntuu juuri siltä. Vaikka kuinka yrittäisin tehdä oikein kaikille, niin itselleni kuin muillekin, silti lopputulos on usein ihan päinvastainen. Sitä vain karkottaa luotaan ne, jotka oikeasti tahtoisi pitää lähellä, ja lopulta hautautuu jonnekin synkkyyteen, josta terveen järjen, tai edes terveen rakkauden merkkejä ei osaa huomata.

Ja kuinka ristiriitainen ihminen onkaan... Kun tahtoisi sanoa, että älä lähde, niin sanoo että mene mene, tai sitten minä menen. Kun tahtoisi kertoa olevansa heikko ja tarvitsevansa toista, silloin on kaikista helpointa nostaa ylpeänä oma itsensä - "kyllä mä pärjään" - ja lyödä luuri kiinni. Kun tekisi mieli vain käpertyä johonkin ja antaa ajan kulua ja parantaa, niin silloin puskee entistä kovemmalla vauhdilla eteen päin.

Oikeastaan onkin niin helppoa olla ihminen, juuri tuollainen ristiriitainen, hankala, itsekäs ja ylpeä olento, joka tekee kaikkensa rakastaakseen, mutta ei löydä oikeaa tietä sittenkään millään. Vaikeampaa on olla sellainen, joksi meidät on alunperin luotu. Pitää huolta toisista pyyteettä, tuntea oma arvonsa ja tunnustaa samalla toisten arvo, ilman että näiden kesken syntyy konflikteja. Ymmärtää ja antaa tilaa ja huomiota juuri oikeassa suhteessa, kunnioittaa, mutta ei olla ylivarovainen ja jättää toista yksin. Uskaltaa olla lähellä, kun tarve on suurin, ja tunnustaa että sitä me itsekin kaikki tarvitsemme. Nähdä toinen silmästä silmään ja sanoa että rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet, ilman vaatimuksia mistään muusta. Ja vielä toteuttaa se.

Ei, välillä tuntuu ettei ole mitään niin vaikeaa kuin olla ihminen, ja silloin tulee jälleen pakottava tarve lentää pois. Elämä ei kuitenkaan katoa, jos vaihtaa maisemaa, tai ihmisiä ympärillään. Elämä on ja pysyy ja me olemme ja pysymme. Samat ongelmat tulevat vastaan missä tahansa, samat hyvät ja samat pahat asiat. Se on meissä itsessämme sisällä, missä muutoksen ja heräämisen pitää tapahtua. Että nämä ihmiset, jotka nyt ovat lähellä, ehkä heidätkin voisi nähdä uudella tavalla. Ehkä heitäkin voisi rakastaa. Ja ehkä voisin kohdata myös itseni uudella tavalla...

Eräs tärkeä ystäväni on sanonut minulle usein: anna armoa itsellesi. Sitä on vaikea muistaa. Anna armoa itsellesi, ja myös niille jotka ovat ympärilläsi. Ihmisiä me kaikki olemme, ja se jos mikä on niin uskomattoman vaikeaa.

Blogin tarkoituksesta ja muustakin

Kuten jo ensimmäisessä postissani totesin, en ole ihan vakuuttunut siitä, mikä on bloggauksen tarkoitus. En ole sitä vieläkään, vaikka olen kyseistä toimintaa harrastanut jo puolisen vuotta. Olen matkan varrella silloin tällöin kiinnostunut myös muutamasta muusta kanssablogeilijasta, ja paria seuraan jokseenkin säännöllisesti. Toista, koska kirjoittaja on hyvä ja aihe mielenkiintoinen; toista, koska sillä on jonkinlaista viihdearvoa. Mutta miksi itse jatkan kirjoittamista? Tähän jää jotenkin koukkuun.

Toisinaan itsekritiikki on liian kova, toisinaan taas päästää kynästään liiankin herkästi kaikenlaista. Useammin kuin kerran olen juuri julkaistun postaukseni muokannut vielä tavalla tai toisella, enkä tarkoita pelkästään minulle ominaista pilkunviilausta. Onpahan niitä särmiäkin sinne jäänyt, vaan joitain olen tasoitellut. Voisin ehkä joskus koota "Suklaafilosofiaa - parhaat poistetut kohtaukset" -kokoelman. Vaikka myydä sitä. Kai tämä jo niin laajan suosion on saanut (vaikkei sitä kommenteista voikaan päätellä...)

Kyllä, joskus harmittaa, ettei kukaan kommentoi, ja sitten tekee mieli lopettaa. Tiedän kaksi ihmistä, jotka varmuudella lukevat. Tai ehkä jopa kolme. Mutta nälkä kasvaa syödessä, I want more more more! No ei. Kyllä minun blogiani saa lukea hiljaa itsekseenkin. Tulee vaan joskus vainoharhainen olo, että puhuu täällä itsekseen eikä huomaa ettei kukaan vastaa. Mutta ei se mitään. Olen tottunut jonkun asteiseen outouteen elämässä. Se kuitenkin tekee monta asiaa mielenkiintoiseksi.

------------------------------------
Katso tähtiä tänä yönä
ja sä tiedät, missä mä olen.
Kuuntele kuuta, ystäväni, tänä yönä
ja mä tiedän, että kutsuni kuulet.

Vieläkö istut iltaisin ullakkohuoneessasi
ja kiihkeitä kirjeitä kirjoitat?
Vieläkö henki rahisee vanhassa radiossa,
yön huojuvat Euroopan kanavat?
Ja vieläkö leskinainen naapurin
sulle sydänsurujaan kanssa kahvin tarjoilee,
ja vanha herra Lindgren, juovuksissa taas,
sua vaimoksensa kyselee?

Hän runojansa kirjoittaa,
kuu pienen huoneen vain hopeoi,
hän ehkä naurahtaa,
kun joku vanha laulu radiossa soi,
hän hetken unelmoi.

(Sir Elwoodin hiljaiset värit: Katso tähtiä)
----------------------------------------

Elwood näyttää kuuluvan syksyyni. Tai siihen ensimmäiseeni poissa kotoa, syksyyn Pohjanmaalla, johon näytän itse palaavan aina uudestaan täällä. Silloin kuuntelin tätäkin kappaletta, en tosin ullakkohuoneessa, mutta sikatilan omakotitalon päädyssä. Radio oli aina päällä ja pöytä ja sohva useimmiten kirjoitusliuskojen peitossa. Silloin odotin vain ajan kuluvan ja pääsyä pois jostain, minne en tuntenut ollenkaan kuuluvani. Eikä minulla sinne vieläkään ikävä ole, mutta ehkä nyt olen löytämässä jotain uudestaan.

Digidigidigiahdistusta

PFFFF! Tänään loppui tv:n katselu tässä huushollissa. Eipä sillä että se olisi muutenkaan kovin usein ollut auki, useimmiten olen ennemminkin ajatellut hankkiutuvani eroon koko laitteesta, sillä olen ennenkin elänyt ilman ja se ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia. Lupamaksu on kallis ja verrattuna tv:n katseluun käytettyyn tuntimäärään ihan liian paljon. Lisäksi ohjelmavalikoima ei enimmäkseen mieltä ylennä. Mutta nytpä ei ole enää sitäkään ongelmaa.

Olen vastustanut digiboxia periaatteesta ihan alusta asti. Erään samanhenkisen aatteenpaloa kannattavan ystäväni kanssa suunnittelimme muutama vuosi sitten yksinkertaisen ja toimivan vastustuskeinon: ei vaan osteta digiboxeja. Jos kukaan ei ostaisi sovittimia, ei tv-ohjelmia vain voisi siirtää digiverkkoon. Nerokasta! Ahdistava lopputulos on kuitenkin se, että tällainen ei Suomessa toimi. Niin kuin liikkennevaloissa, kaikissa muissakin asioissa noudatamme päätämme sen enempää terveellä kritiikillä vaivaamatta kenen tahansa vähänkään auktoriteetilta kalskahtavaa mielipidettä. "Kaikkien on ostettava digiboxi", jyrähtää tv-moguli, ja jo rientää sinivalkoinen kansa Giganttiin. Voi sitten hankkia uusimman taulutelevision siinä samalla vaivalla.

Massat, mediat ja ylemmät tekniset pätijät johdattelevat meitä vääjäämättä kohti 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppua. Odotan sitä hetkeä kun maailmaan koittaa uusi valistuksen aika. Tämä digidigihypetys uhkaa jo viedä parhaimmatkin meistä mukanaan.

Ensimmäinen kylmä aamu

Kesäkelit loppuivat lopulta kuin seinään. Tuntuu vieraalta, mutta mukavalta vetää jälleen heti herättyään villasukat jalkaan. Uutukainen parvekkeemme joutuu sulkemaan ovensa, kun olohuoneen jatke käy liian kylmäksi, ainakin ollakseen jatkuvasti auki. Ulos tarvitsee pukea taas enemmän kuin sisälle. Outoa, mutta viehättävää.

Oikeasti kesän lopulla jo kaipaa sitä, kun saa laittaa kunnolla päälle, ja tuntea vilpoisen ilman lämpimien vaatteiden ulkopuolella. Sitä tietää taas elävänsä. Tuuleen ja tuiskuun meidät on sittenkin luotu, pohjoisen kansa...

Vielä kotona asuessani nautin syksyistä toisensa perään. Siinä oli uutuudenviehätystä palata taas kouluun ja arkeen pitkän kesän jälkeen. Muistan yhä, mille syksyinen Hiskinmäki tuoksui, kun koululaiset ja lukiolaiset ottivat jälleen omakseen sen avaran pihan ja pitkät punatiiliset käytävät. Vuoden alku tuntui uudelta seikkailulta. Ensimmäisenä vuotena poissa lukiosta lempimuistojani kouluajalta olivat syysaamuiset koulumatkat, kun pyörälin mäkisen pikkukaupungin teitä. Kotikadultani ylös ja sitten kirkonmäkeä alas, eteeni avautui uninen keskusta, joka ensimmäisinä viileinä aamuina oli järveltä nousseen sumun peitossa. Läpi keskustan ja viimeisenä yli sillan, jolta saattoi nähdä kuvankauniin aamuisen Häränvirran ja vehreän rantatien sen varrella. Tehtaiden kupeessa vanha hiskin mökki ja sen eteen noussut koulu, joka oli tietenkin vähän parempi kuin se toinen ihan keskustassa...

Kevääseeni liittyy kaukokaipuu, eikä syksy ole sen kummempi. Jo aiemmin mainittuna Pohjanmaan-vuotenani opetin syksyllä hetken aikaa tanssia eräässä liikuntaseurassa, ja opetuspaikalle pyörämatkaa kertyi kilometri jos toinenkin. Maantien varrella linnut pitivät kokoontumisajoja puhelinlankojen päällä. Teki mieli liittyä niiden seuraan, keskustelemaan minne suunnata tänä vuonna.


Kun puhelinlangoilla vasten taivasta
mustina täplinä istui parvi muuttolintuja
pois lähdössä syksyn tullen,
niin kuin minä,
vielä täällä vaikka mieli lentää
jo jossain kaukana...

(Sir Elwoodin hiljaiset värit: Vanha valokuva)


Se on minun syyslauluni viime vuosilta. Joka syksy toivon, että voisin olla lähdössä jonnekin. Tasan kaksi vuotta sitten, 27.8.2005, lähdinkin, toiselle puolelle maailmaa. Se oli toistaiseksi paras syksyni.

Nyt taas täällä, mutta mieli lentää yhä.

Finding new ways

It´s easy to get lost. It´s easy to let go of the hand that wants to hold us; too easy to want to try on our own. It´s easy to say I can do it. It´s not a problem, I´ll handle this. And what if I don´t? What if there comes something unexpected? What if life does not always go like it was suppoused to? What then? It´s so easy to get lost. Even when you try not to.

Who knows the truth? Who says, I am confident, it´s like this? Some do I suppouse. Not me.

Why is it so easy to have questions again and again? So many questions and yet no answers, never any answers. Who can keep on walking the road without any answers and only the infinite flood of questions ahead, behind, over, under. Swim on then, swim on and do it up the stream. But girl, don´t get lost.

I seek the truth. I seek the light, the way, the right and the wrong. And I seek for people to share the search with me. But how can it be so difficult? How can I get lost when I know what I seek?

Well, who said it was to be easy. Getting lost fits into it all.

Keep on swimming up the stream...

On toisinaan hetkiä, kun tekisi mieli antaa periksi maailmalle.

Onneksi on niitä, jotka muistuttavat, ettei se kannata.


I´d like to close my eyes, go numb
but there´s a cold wind coming from
the top of the highest high-rise today.
It´s not a breeze 'cause it blows hard
and it wants me to discard the humanity I know,
watch the warmth blow away.

Don´t let the world bring you down,
not everyone here is that fucked up and cold.
Remember why you came and while you´re alive
experience the warmth before you grow old.

(Incubus: The Warmth)

Consuming energy

I´ve been feeling sligthly depressed lately, depressed and tired and frustrated and waiting for a chance to fly away. An impossible idea but how tempting it is... Tonight I had a forcing urge to fly around and so I took the bike and rode around the city for a couple of hours. It is one hilly town, being the most central of Central Finland, and it is an old, heavy, un-geared Jaguar I was riding. But the excercise was good for the anger and frustration inside me and the girl who returned was much calmer than the one that left.

I have been talking about the need to move with some people and found out that it is not only me who feels the unbearable want to use one´s muscles, to do something physical regularly. I become restless without excercise, restless and useless and irritated and there is nothing like the feeling after a well done workout. I dance for dancing, not for the excercise, but the workout belongs to the package and I have learned to love it, and even need it. Sometimes I just need to move.

I used to go running, which is a bit like flying, always my dream. I did not run all the time but some summers quite frequently still, until last year there came a doctor who pointed out it would be unwise of me to continue running too much. Due to the fact I teach Irish dancing that requires much jumping and therefore demands some unhuman attributes of my knees and ankles, I gave up my morning runs. However, ever since I have sometimes felt the old urge for running and could not do anything. Maybe now I have found it; I think I will take another bike trip again some time. It is not as enjoyable as running, nor as good excercise as a class of ballet or Irish, but at least one gets the extra energy out.

But tomorrow morning something else: finally the swimming hall is open again! Thank you for the end of the Finnish pride of summer, nature, and swimming in the lake. I am not too keen on this persistent attitude. I saw Jaws while too young and am still afraid of the sharks in Keitele.

Filosofijuttuja

Kiihtymys poliisiepisodista on jo hellittänyt, etenkin sen jälkeen kun sain purettua asiaa filosofiystäväni kanssa. Mitä olisikaan elämä ilman filosofiystäviä? Heiltä voi odottaa vastakaikua myös aiheissa, joita ihan kaikki muut eivät näe puimisen arvoisiksi. Lounasdialogimme sai alkunsa edellämainitusta aiheesta sekä Urbaani paratiisi -näyttelystä, jonka kävimme katsastamassa kirjastolla juuri ennen ruokailua. Näitä seurasi pitkä keskustelu, joka polveili aina talonvaltauksesta Platonin luolavertaukseen. Kuten aina, tämänkin filosofilounaan jälkeen uskoimme opiskelevamme maailman tärkeintä alaa ja olevamme muutenkin aika valiojoukkoa. Kukapa sitä kissan hännän, jos ei kissa itse...

Tänään viimeksi vastasin kysymykseen pääaineestani. Ystävä lounaspöydän ääressä (kyllä, elämäni tapahtumarikkainta antia on tällä hetkellä lounaat yliopistolla) kysyi hieman anteeksipyydellen, ettei tiedä mitä me oikein opiskellaan siellä filosofiassa. Että pohditaanko me olemassaoloamme siellä vuodesta toiseen. Onko tämä pöytä todella tässä, ja voinko olla varma, että sinäkin olet siinä. Voin paljastaa: on tästäkin ehkä jonkinlaisia keskusteluja käyty, mutta ei, vastauksia ei ole vielä löytynyt. Enimmäkseen teemme kuitenkin jotain ihan muuta.

Filosofiystävieni kanssa olemme vertailleet reaktioita, joita opiskelualamme on kirvoittanut keskustelukumppaneilta. Eniten meiltä on kysytty, että mitä me siellä oikein tehdään ja mitä meistä oikein sitten tulee. Hassuna päivänä tekee mieli vastata että filosofeja. Suunnittelen pystyttäväni kävelykadulle kojun, jossa lukee "aito filosofi, vastaus kaikkeen vain 10 euroa". Tai ehkä pitäisi pyytää enemmän. Vähemmän hassuna päivänä minuakin ahdistaa. Silloin on kiva muistella niitä hetkiä, kun vastapäätä istuvan silmät laajenevat syvästä kunnioituksesta ja hämmästyksestä: ai filosofiaa, no sä oot sitten varmaan ihan tosi fiksu. Samassa kastissa Aristoteleen ja Kantin kanssa, kyllä vain.

Kenen joukoissa seisot...

Jos joku keksisi alkaa diktaattoriksi Suomessa, hän todennäköisesti menestyisi hyvin. Ei tarvitsisi muuta kuin keksiä pätevät säännöt, jotka tarpeeksi tiukasti painettaisiin ihmisten päähän. Kansamme kunnia-asia kun on noudattaa sääntöjä, lakeja ja pykäliä kyselemättä niitä. Se on hyvä, mutta jos oma järki ei toimi, tuho on taattu.

Etiikan tunnilla lukiossa opettaja ällistytti minut. Hän puhui ihmisten kyvystä ja halukkuudesta kriittiseen ajatteluun, mitä tulee sääntöjen noudattamiseen. Hänen mukaansa vain hyvin pieni osa kaikista aikuisista kyseenalaistaa vallitsivia sääntöjä ja lakeja, joiden alaisuudessa he toimivat. Olin järkyttynyt ja kysyin tunnin jälkeen, voiko hän oikeasti olla tosissaan ja uskooko hän siihen itse. Vastaus oli myöntävä. Suuri osa aikuisista ajattelevista ihmisistä ei kyseenalaista sääntöjä, vaan toimii niiden mukaan ja uskoo tämän eettiseksi ratkaisuksi. Pieni osa ei välitä säännöistä vaan toimii miten sattuu. Ja pieni osa harkitsee vielä sääntöjen ulkopuolelta omaan harkintakykyynsä luottaen, onko tämä sittenkään paras ja järkevin ratkaisu. En voinut muuta kuin jättää luokkahuoneen pettyneenä koko maailmaan.

Suomalaiset ovat juuri tuota keskiarvoa. Me todennäköisesti saamme jotain outoa tyydytystä siitä, että noudatamme sääntöjä prikulleen, vähääkään tinkimättä. Tämän vuoksi tässä maassa asiat toimivat, politiikka on hyvin kilttiä verrattuna muuhun Eurooppaan; tämän vuoksi Suomessa on turvallista elää, olla ja harrastaa ja aina voi luottaa siihen, että kello 14.27 saapuva juna on täsmälleen silloin perillä, eikä minuuttiakaan ennen tai jälkeen. (Ellei ole talvi ja kyseessä Pendolino.) Ja että meitä suututtaa, kun sovittu tapaaminen on parisen minuuttia myöhässä. Vartti on jo anteeksiantamatonta, vaikka eteläisemmissä maailmankolkissa ketään ei edes odotettaisi perille niin tarkasti sovittuna ajankohtana.

Elämme tarkalleen kellomme kanssa, noudatamme lakia ja esivaltaa ja tervehdämme hymyillen jopa törppöä naapuriamme, joka eilen tahallaan naarmutti autoamme, jos vain poliisi sattuu olemaan vastakkaisella puolella katua. Ja poliisi luottaa tähän.

Autoillessa olen viimeisen päälle tunnollinen, ajan täsmälleen nopeusrajoituksien mukaan ja säilytän kolmen sekunnin turvavälin, mielellään vähän enemmänkin, heti kun nopeusmittari menee yli kuudenkymmenen kilometrin. Uskon tämän pitävän minut hengissä ja säästävän myös kanssakulkijat vaarallisilta tilanteilta sillä välin, kun matkustan tuossa epäluotettavassa metallipurkissa, jolla voi väärinkäytettynä saada pahaa tuhoa aikaan.

Kun taas liikun kävellen, käytän mielellään tervettä järkeä. Olen joskus hymyillyt jalankulkuliikenteessä maanmiehilleni; mikä onkaan sen sosiaalisen paineen määrä, kun autoja ei ole mailla halmeilla ja pitäisi ylittää puolitoistametrinen kadunpätkästä, mutta valopylvään nokassa seisoo punainen pieni mies! Tulin kerran tilanteeseen, jossa molemmin puolin yksikaistaista, yksisuuntaista katua seisoi joukko ihmisiä odottamassa valon vaihtumista. Katua näkee kauas eteen päin eikä autoja ollut tulossa pitkälläkään. Kaikki seisoivat jalkakäytävän reunassa, suomalaisille tyypillisen vaivaantuneina, eivät katsoneet toisiinsa, eivät myöskään tielle, sillä silloin tilanteen älyttömyys olisi tullut liian selväksi. He tuijottivat vain tiukasti silmiin tuota pientä punaista kaveria, joka ei näyttänyt katoamisen merkkejä, ja antoivat muiden luulla, että he eivät olleet vielä huomanneet, ettei autoja ole tulossa. Sitten paikalle saapui joku uskalias, suorastaan kapinallinen. Hän vilkaisi tien suuntaan, totesi, ettei ketään tule ja astui parilla harppauksella kadun yli. Ihmisissä tapahtui liikettä. Joku toinenkin uskaltautui katsahtamaan autotielle - kas, siellä ei todellakaan ole ketään kilometrin säteellä, ehkäpä tästä voisi... ja yksi toisensa jälkeen ihmiset vähitellen varmistivat autottomuuden ja helpottuneina jatkoivat matkaansa kadun yli.

Meidät opetetaan noudattamaan liikennesääntöjä, itsemme ja toistemme turvallisuuden vuoksi. Lapsena kaikki olemme katsoneet miljoona kertaa vasemmalle ja oikealle ja sitten vielä kerran vasemmalle, ja varoen hiippailleet kadun yli, jos ketään ei tullut. Nyt aikuisina jos näemme kadun reunassa lapsia, ja valo on punainen, yhteinen kasvatusvastuumme kieltää säännön rikkomisen. Pariisissa asia on vähän toisin. Valot ovat vain säästämään ihmiset jäämästä autojen alle, silloin kun niitä todella tulee. Heti, kun autovirta lakkaa, oli valo punainen tai vihreä, kaikki kiirehtivät yli, lapsien kanssa tai ilman. Se tuntui aluksi oudolta, samoin kuin se, että ranskalainen ystäväni aiheutti minulle silloin tällöin sydämentykytyksiä hyppäämällä yhtäkkiä keskelle tietä. "It´s a fight, you know", hän sanoi. "If you wait, you´ll never get across." Varsinkin Keski-Suomessa autoilijat antavat usein tietä jopa ilman valoja. Täällä ei tarvitse taistella, täällä pääsee kyllä yli seuraavan parin minuutin kuluessa, kun jaksaa odottaa. Eikä minulla ole kiire. Mutta minua ahdistaa ajatus, että pienellä punaisella valomiehellä olisi henkinen ylivalta enemmistöön kansani aikuisista ihmisistä.

Sain viime viikolla sakot, koska ylitin yksisuuntaisen kadun, kun autoja ei tullut. Kaikki pienen punaisen valomiehen takia. Toisella puolella katua seisoi poliisi vahtimassa kansalaisten käyttäytymistä kevyessä liikenteessä ja sakottamassa ylitunnollisia maanmiehiään minkä kerkesi. Ylitin kadun ja heti toiselle puolelle päästyäni keltaisiin liiveihin pukeutunut mies huikkasi minut luokseen. Hetken kuvittelin hänen olevan joku rakennustyöläinen, samanlaisia liivejä näkee lähinnä päiväkotilapsilla leikkipuistomatkoilla. Poliisi sanoi tässä olevan nyt sakkojen paikka, kysyin oliko hän tosissaan. "Ei kannattaisi ylittää katua punaisella valolla, kun poliisi on toisella puolella", hän totesi. Poliisi luottaa arvovaltaansa suomalaisten silmissä, kaikillehan meistä tulee aina hieman syyllinen tunne, kun näkee vilahduksenkaan sinisestä autosta tai virkapuvusta. Sanoin, etten katsellut poliisia, vaan tarkastin, tuleeko kadulla autoja. Minua epäiltiin punaisen valon noudattamatta jättämisestä. Tärkeintä ei ole niinkään terve järki ja liikenneturvallisuus, vaan pienen punaisen valomiehen ylivalta.

Teknistä ahdistusta

Vietän ties kuinka monetta aamua koneella surffaillen. Esseet ja niihin vaadittavat kirjat ovat pöydän kulmalla tietokoneen vieressä, käsilaukussa, sohvalla, yöpöydällä, aina siellä missä minäkin, vaan yhden käden yhdellä sormella voi laskea sen työmäärän, jota olen niiden eteen tehnyt. Ahdistaa.

Unohtaakseni esseeahdistuksen keksin lisää ahdistuksen aihetta: teknisen osaamisen puute. Olen silloin tällöin harrastanut blogisurffailua, varsinkin jos olen saanut vinkkejä kavereilta, että mistä löytyy on hyvää luettavaa. Äsken vakoilin hetken muita jyväskyläläisbloggareita ja tajusin kuinka visuaalisesti tylsä oma blogini on. Pari päivää sitten yritin liittää kuvaa otsikkoriville, mutta siitäkin seurasi vain otsikon paisuminen yli koneen ruudun ja tekstin häviäminen jonnekin toiseen ulottuvuuteen. Vaihdoin asetukset äkkiä takaisin ja suljin koneen. Ensi kerralla yritän ehkä vaakasuoraa kuvaa pystysuoran sijaan.

Halusin vain kirjoitella ajatuksiani tänne, ilman sen kummempia vaatimuksia keneltäkään ja mistään. Nyt tuntuu, että olisi tullut aika astua seuraavalle tasolle. Haluaisin persoonallisen blogin, kuten sillä tytöllä, joka esitteli sohviaan, tai sillä, joka oli neulonut vadelman värisiä villasukkia, tai sillä jonka ruohosipulin kukat kimalainen oli löytänyt. En halua olla enää tylsän vihreä ja perusaseteltu blogin pitäjä. Haluan liittää kuvia (en edes tiedä mistä), haluan vaihtaa taustaväriä, haluan pystyä viilaamaan linkkiasetuksia ja tekemään kaikkea sitä, mitä muutkin bloginomistajat voivat vapaa-aikanaan säätää. Minusta on tulossa wannabenörtti, ja kaikki vain blogini tähden.

Tai sitten täytyy uskoa, että sisältö korvaa ulkonäön. Vastaan nörteille bittejä painavammalla ajatuksenjuoksulla. Hah. Peitän taitamattomuuteni katkeraan "en-olis-ikinä-halunnukaan-osata" -asenteeseen ja jatkan vaikka kurillani tylsän vihreää blogiani ylpeydestä kihisten. Ja hiljaa itsekseni harjoittelen säätämistä kunnes jonain päivänä yllätän teidät otsikkorivin kuvalla, joka pysyy kuin pysyykin paikoillaan.

And the rain falls down...

Hey, I am back. Unline you would think following the title, it is not yet fall though it seems like it, being inside most of the day, wearing woollen socks (the "Finnish socks" as my friends abroad like to call them) and listening to the endless pouring of rain. It is not just the weather but the feeling I am back to reality, back to normal life. Just one week ago I was still at my friend´s place in Paris, and it was almost +30C degrees and really the middle of summer warm evening as we went for an Indian restaurant on my last night there. Last Friday I returned from a trip of one month travelling in Central Europe, before that I spent almost one month in Helsinki teaching children, adults and everyone between to dance Irish dance. I had a great two months away from the life I normally live, away from my city, from the people I meet every day, from school and work and hobbies and responsabilities. It felt good, it did good to me, and surprisingly for a person who normally hates more coming back home than leaving it, I am happy to be back. But though it was still July today, it feels like the fall is here again. And so I have concluded: seasons are more about the state of mind than the time of year.

During travelling through the northern part of Central Europe, mostly Germany and after also Belgium and Luxembourg, before ending up to Paris for a couple of weeks, I met a lot of people. Some for only to ask directions, or even give them (oh yes, we were thought to be at least Franfurters and Belgians), some others for longer talks and changing views and experiences. We met people from Japan and Siberia, from the U.S. and Canada, from Sweden and Check Republic and Italy, and of course lot of citizens of those countries we visited. Even some Finns, though very unwillingly. Some days I tried my best to communicate with three different languages and hoped to cope the situations with one of them, some times we still needed to use sign language or even to draw. And they did the same to us, but we finally always found some way to communicate. It caused funny situations, some frustration as well, but most of all made us put our thoughts in the primary order. It´s good when you actually know the language of the majority, but it is not needed. And it´s good if you know the habits and customs and normal way of doing things in each place, but you can survive with less as well. It is more about the attitude, the amount how much you wish to be understood and understand. There is no doubt you wouldn´t learn, if you want to.

It is not so strange to go to Central Europe, sure it´s not that different from here. But it is different enough to make oneself realize the big picture better. Take off from your ordinary life, go to abroad, or even just outside your usual city and neighbourhood, somewhere you don´t feel all that comfortable and familiar. See what happens, see how little you need to be confused and then again, how little you need to survive and go through. It´s mostly about the attitude.

I have some friends who have come to Finland from abroad to live here. To see the attitude they have towards the life of the Finns, the country, the language which is probably not the easiest one (and at least not the most common and useful one being spoken by only us 5 million...), the customs and habits and all these little things each country and nation have without anyone paying attention to it; to see how they live here with all that is somehow different makes me wonder how one is able to do that from day to day during years. Once again it comes back to the attitude. One can make a place home if they want to. One can adjust, learn, familiarize and finally, integrate. I have met people who have lived here for years and do not feel like home ever, as well as people who love this country more than some of the Finns born here. It is all about the attitude, and attitude is what makes our life how it is.

My attitude is to go to bed now, and listen some more rain falling down. Hope you had a good summer, and still keep on having that (as "vielä on kesää jäljellä" as one of my friends always with enthusiasm reminds us:) ). This was to let you know that my thoughts are back from the holiday. I am here, hope you are too.

-----------------------------------
No way I´ll finish my first post of the new season without a piece of song here... this is the chorus of Incubus´s song Drive, which I got to know during June.

Whatever tomorrow brings I´ll be there,
with open arms and open eyes.
Whatever tomorrow brings I´ll be there,
I´ll be there.

-----------------------------------

This is the attitude I would like to possess.

Kesän tullen

Ensi viikolla lähden muutamaksi viikoksi Helsinkiin töihin. Tällä viikolla olen ollut ensin maanantain lomalla, sitten erinäisissä hommissa niin ylioppilaskunnassa kuin omassa tanssiprojektissakin. Loppuviikosta pääsen vihdoin käymään vanhempieni luona pitkästä aikaa ja sitten valmistaudunkin lähtemään pääkaupunkiseudulle. Kevään tulo ja kesän alku on aina yhtä tervetullutta, mutta siihen liittyy myös jonkun päättyminen. Kirjoitin muutama vuosi sitten erään opiskelijaseurakunnan lehteen, kuinka opiskelijan elämässä kuuden kuukauden välein vuosi päättyy ja alkaa. Joka toinen kerta se on kalenterivuosi, joka toinen lukuvuosi. Päättyminen ja alkaminen ovat elämän faktoja, jotka koskevat monia asioita ja joihin joutuu törmäämään usein, mutta koskaan ne eivät jätä kylmäksi. Kun kevät tulee, ei voi tietää ketkä ympärillä olevista ihmisistä ovat siinä vielä ensi syksynäkin ja ketkä ovat valmistuneet tai muuten vaihtaneet paikkakuntaa. Nyt kun omia opintoja on jo takana useampi vuosi, kavereiden hajaantuminen on entistä todennäköisempää. Kevään ja kesän tuloa tekisi mieli siksi viivyttää. Aivan kuin jotain jäisi kesken; aivan kuin elämä, jota oli juuri oppinut elämään, jäisi epävarmalle pohjalle, eikä takaisinpaluun mahdollisuus ole sataprosenttinen. Kaikesta huolimatta hengähdystauko ja irrottautuminen on tarpeen. Samaa arkea ei jaksaisi jatkaa enää kovin pitkään tätä rataa.

Alut ja loput tekevät kipeää mutta hyvää. Kuten jo aiemmin joskus totesin, niin monta kuin on jäähyväisiä, on myös jälleennäkemisiä. Joudun ehkä sanomaan kesän ajaksi hyvästit joillekin ystäville, mutta tulen toisaalta tapaamaan kesän aikana sellaisia, joita en ole nähnyt pitkään aikaan. Jälleennäkemisen iloa heinäkuussa Ranskassa odotan jo levottomana, sillä se tasapainottaa vuoden loppumisen jättämää tyhjää oloa.

---------------------------------

Olen taas kerran kuunnellut Stingiä...

And if I told you that I loved you
You´d maybe think there´s something wrong
I´m not a man of too many faces
The mask I wear is one
Those who speak know nothing
And find out to their cost
Like those who curse their luck in too many places
And those who fear are lost

I know that the spades are the swords of a soldier
I know that the clubs are weapons of war
I know that diamonds mean money for this art
But that´s not the shape of my heart
That´s not the shape of my heart

(Sting: Shape of my heart)


Kesän aikana en todennäköisesti pääse kovin usein nettiin, en Helsingissä ollessani enkä varsinkaan sen jälkeen kuukauden Euroopan -reissullani. Ehkäpä jossain välissä löydän hetken päivittää ajatuksiani tännekin, mutta sillä välin toivotan kesääsi iloa ja aurinkoa, sekä ennen kaikkea hetkiä hengähtää talven työn jälkeen. Sellaisia minäkin aion ottaa :)

Dance teacher´s year is completed

Finally it is here! Summer. I say I love every season as dearly as the next one, the best one is always the one at hand. But there is something about summer and during the last couple of years it has been such joy to have long warm summer months even here in the upmost north.

On Friday I had my last exam of philosophy for this semester so finally school is done for a while. Then today it was the big spring performance of the dance school where I teach. It was good to see with which enthusiasm the dance pupils, from the youngest ones all the way through the adult new beginners were preparing for their couple of minutes on stage, getting ready and remembering their steps and talking exitedly while the time for them to step out on the stage got closer. I am always so exited for my own pupils, I barely get nervous if I myself have to dance on stage, but when it´s my pupils, I feel like mother proud of her little ones trying their own wings...

And sure they were all so good! I was proud to give Jyväskylä its first Irish dancers and what kind of dancers they were! At this point one forgets all the desperate hours of trying to figure out how to fit some 10-20 dancers of almost as many different levels into a two-minute piece so that everyone feels good about it and can show the best they can. Try to do it in an-hour-once-a-week -pace where there is never a time that everyone would be at the same time at class. And try to fit in all the different steps and techniques you have taught them during the year and make it all go smoothly and be a good wholesome performance and even have some energy to think and put some of your own choreographic ideas and ambitions into the dance... It is all possible and every teacher in the dance school I work in had managed to do it once again, many of them numerous times. Best feeling is, when it´s all done and you can just admire your
dancers flying about on stage. They are proud to show what they have learned from you. And you are just so proud to watch them manage on their own the steps they only yesterday needed your help with. The work in dance training is never complete, one can always get better but there are times when one has to stop and see where the road has led so far. Dance school spring shows are exactly those moments. At classes you can correct your pupils over and over again, that is your job after all, but on that day you only encourage them with smiles and "you´ll be fine"´s and you feel relieved. Another piece of your work has been done.

Teaching is lovely work and gives much more than it takes but still... thank you for the summer holidays of dance schools.

Marsujuttuja

En ole tainnut ennen mainita että minulla on marsu: pieni, värikäs ja pörröinen karvapallo nimeltä Lilli. Oikeastaan se on vanhempieni marsu, mutta sen jälkeen kun siskoni muutti pois kotoa viime vuonna, marsu on majaillut luonani enemmän tai vähemmän koko tämän vuoden. Minä olen kasvanut marsujen kanssa siitä asti, kun olin yhdeksänvuotias: ensin oli rauhallinen, tyyni herra Tessu ja sen jälkeen temperamenttinen ja omistushaluinen pikkuinen Nelly. Lilli, kohta neljä vee, on jotain näiden kahden väliltä. Alkujaan arka ja pieni kuin mikä, viihtyy sylissä vaikka tuntikausia, mutta ilmaisee oman päänsä terävästi, jos ei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Kun muut puhuvat koiristaan ja kissoistaan, minä saatan heittää väliin jotain marsujuttuja. Silloin saan hassuja katseita, mutta olen jo tottunut siihen. Ja lähipiirini on tottunut minun marsunelämääni.

Marsut ovat kohtuullisen yksinkertaisia tapauksia: ne syövät, nukkuvat, leikkivät, syövät, nukkuvat, syövät taas. Ne vaativat ruokaa kovalla korkealla äänellä, ilmaisevat tyytyväisyyttään pehmeällä hurinalla ja vaimealla piipityksellä. Niillä on hellyttävän pienet jalat ja päärynänmuotoinen tanakka vartalo, isot korvat ja pyöreä kuono joka on liikkeellä koko ajan. Lillillä on lisäksi kiharaiset viikset, jotka sojottavat joka suuntaan ja valtavan isot mustat silmät, jotka huomaavat kaiken. Kun katselee hetken aikaa marsun puuhia, tulee tyyni olo. Miten pienestä voikaan olla iloinen ja kiitollinen! Viikset värisevät tyytyväisyydestä kun tulee rapsutuksia, ja syliin päästessä koko kerä nukahtaa usein kellottelemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Oikeanlaisten kuivien heinien tai herkkupalan, salaatin, tuoja saa välittömästi marsusta sydänystävän.

Kun stressaa ja jatkuva suorituskeskeisyys ahdistaa, tekee hyvää istua hetkeksi marsun seuraan ja seurata tuota välitöntä, yksinkertaista, tyytyväistä elämää. Kunpa osaisi itsekin nauttia yhtä pienistä asioista yhtä vilpittömästi.

Thoughts about Rwanda

Enough of me! Enough of my country, my dear white well-doing brothers and sisters, enough of me and my dreams and hopes and fears, enough of all!

I had a bad day today, so I thought. Then I went to see the movie Hotel Rwanda. I have seen quite a few movies about the World War II, ones like Schindler´s List and The Pianist which show the victims as well as some like Conspiracy and Der Untergang/The Downfall which show the other side. This was something different but familiar as well. It is called the "African Schindler´s List" and so it was. It changed my perspective and turned the bad egoist day to something else.

How can man be so violent to another fellow being? How can one kill what was a brother, a neighbour, a friend? Never mind if you knew that person or not, just how can one get into that state of mind and no more care at all? And how can one, even if far away and a stranger, leave other fellow men and women to die when one could have the power to stop it all?

I have felt so many times ashamed being a Finn. I am proud of my home country and its achievements, I own huge respect for our grandparents who fought to keep the land free. But to be a European, a white person of good family, have a life never knowing fear, want, fight for the right to live... I have had my fights, we all have. And we have the right to feel anger and pain because of those even though they are of quite different scale and quality compared to those of some others. I do not want anyone say I have never felt sorrow or troubles because I live in a country that does fairly well. But I feel ashamed to forget it and keep on complaining about things that have no meaning in the bigger scale, not even to my own life.

During the massacre of Rwanda in 1994 they did not show many things on TV about it. Actually the Western world went on living quite happy for a time not knowing what was really going on. I was eleven at the time and even if they had showed something, it was forbidden from me to watch the TV news. But all the same while watching the movie today I felt the shame and anger arising - yes we did not know but we could have known if we cared any more than we did. We could have done great many things. Well not me, but some, it´s easy to say. But I take the blame as well.

I take the blame as well, maybe that is my problem. I think too much and I tend to take all the troubles of the world onto my personal care. But what I think is that one cannot care too much and hardly I do that either. How can I be miserable of some, even though they feel now big, problems of my life, when all that really matters is that not everyone can do the same? Some one actually worries his or her day how to simply survive. Some people actually rely completely on the benevolence of others. I am one of those who were expected and wished and desperately waited to come and help while people were losing their hopes of future in the hotel Rwanda. And I just did not care.

I tend to make the world better place by saying and thinking. And so what. It is better than say nothing, think nothing and do nothing. Saying and thinking is not much use without doing but it is a start from where useful, thought-through action grows. And maybe after hearing what some others say, also others will do something.

Elä pelotta varassa yhden kortin

Kirjoitin pitkän pohdinnan relativismin vaikutuksista nyky-yhteiskuntaan, mutta lopulta päätin muokata sitä vielä ja antaa aiheen hautua. Niinpä jaan kanssanne vain kauniin kappaleen, joka on ollut ajankohtainen elämässäni jo vuosia. Tuli mitä tuli, ei elämää voi pelätä. Pointtini oli se, että varassa yhden kortin on elettävä, varassa sen, minkä uskoo oikeaksi. Jos ei tunne omaa korttiaan, minkä varassa sitten olla? Pohdinpahan vain taas...
Kommentaattorini näyttävät kadonneen. Tai ehkä olen kirjoittanut liian tiheästi liian paljon taikka liian tylsää tekstiä. Oli miten oli, olen hiljaa niin kauan kunnes joku taas sanoo jotain.

Älä elämää pelkää (san. Kaarlo Sarkia, säv. Kaj Chydenius)

Älä elämää pelkää
älä kauneutta sen kiellä.
Suo sen tupaasi tulla,
tai jos liettä ei sulla:
sitä vastaan käy tiellä, älä käännä sille selkää,
sitä vastaan käy tiellä, älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje,
ei kuolema sinulta oveaan sulje.
Älä elämää pelkää, älä pelkää.

Kuin lintunen lennä,
älä viivy raunioilla,
älä nykyhetkeä häädä,
suo jääneen jäädä.
Suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä,
suo olleen olla, tulevaa mene vastaan.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin,
on kuoleman portti aina avoin.
Kuin lintunen lennä, kuin lintu.

Älä milloinkaan sano:
tämä on iäti minun.
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun, kun mitään et omakses ano,
on maailman rikkaus sinun, kun mitään et ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin,
näet avoinna aina kuoleman portin.
Älä elämää pelkää, älä pelkää.

Nostalgy...

...so very familiar feeling for me as many of those who know me know. I feel nostalgy for almost everything, for even places and times I never lived or saw. I feel nostalgy when hearing music from the 60´s, can you believe it of a person who barely is old enough to remember even from 80´s more than a kindergarten. But I do. And I never hoped nothing more than an invention of a time machine.

Right now, or well for a year right now I have felt nostalgy for my exchange time. Some of you may have got a bit too much of Canada at some points, I am sorry for that and only excuse to be given is that even it has been a lot, yet I never told even half of all that I thought about it. It was simply a very good time of life.

This morning I went to swimming. Very recommendable hobby. I live fairly close to the swimming hall and planned for this a year, I hope it won´t take another year to go again. It is hard to imagine anything more relaxing than to float on your back, ears under water so that you do not hear a thing but the soothing sound of water going about. I am a poor swimmer, really, and all the elderly ladies and gentlemen having a morning swim went past me, some with a speed. But swimming pool for me is not for exercice, at least not for speedy exercice. I get soon tired if I need to swim the normal way (because of my poor arms or my poor technique or don´t know what) and even though I try that once in a while, I love to let my much stronger legs give me the easy speed and just float away under the morning sun coming down from the windows. This is what a student with stressing life needs... very recommendable hobby as said. Hopefully more than once a year.

Liminaalielämää liian korkean taivaan alla

Walter Benjamin oli kiinnostunut kaupunkielämästä. Hän puhui flâneureista, ohikulkijoista ja sivustaseuraajista, jotka elävät muiden keskellä kaupungissa katsellen kaikkea hieman sivusta. Olen toisinaan tuntenut olevani samanlainen. Olen aina ollut enemmän sivustaseuraaja kuin ainakaan yliaktiivinen osallistuja. Katselen mielelläni ihmisiä ja huomioin heistä pieniä asioita, miten puhuvat, miten liikkuvat ja elehtivät, kuinka käyttäytyvät missäkin tilanteessa. Toisinaan keskellä isoakin ystäväjoukkoa olen tuntenut itseni yhtäkkiä yksinäiseksi ja sivulliseksi, kun on havahtunut seuraamasta muita, olemasta itse oikeastaan millään tavalla osallinen. Sellainen yksinäisyys voi olla hyvää tai huonoa, riippuen tilanteesta. Usein tuntuu, että tuollainen yksinäisyys on myös itse luotua, ehkä tiedostamaton, mutta silti oma valinta.

Ollessani kävelyllä ei mikään ole parempaa kuin pysähtyä hetkeksi ja katsella vain ympärilleen. Silloin on parhaimmillaan jonkinlainen flâneur-olotila, jossa on yhtäaikaa osallinen kaikesta ympärillä tapahtuvasta ja silti vain sivustaseuraaja. Oikeastaan tuntee olevansa enemmän kotonaan kuin oikeasti kotona ollessani. Ehkä siinä hetkessä tiivistyy jokin vapauden tunne, jota on vaikea saavuttaa ollessaan itse jossakin todella. Tuntuu hyvältä olla hetken ajan "ei-missään" ja silti jossain.

Tähän liittyy viime viikolla oppimani ajatus liminaalitilasta, jota kuulin mm. Alvar Aallon käyttäneen arkkitehtuurissaan. Liminaalitila on se tila, kun on matkalla jonnekin, ei enää alkupisteessä, ei myöskään päätepisteessä, ja tästä seuraa vapauden tuntemus. Pohdimme tätä tänään filosofiystäväni kanssa. Muistan tämän vapauden kokemuksen jo lapsuudestani. Kun olimme muuttaneet Helsingistä Keski-Suomeen, kävin sisareni kanssa usein lomilla Helsingissä isovanhempien luona. Muistan jonkun junareissun, jonka tein yksin, ehkä noin 11-vuotiaana, Jyväskylästä vanhempieni lähettämänä pääkaupunkiin, jossa mummi oli vastassa. Yhtäaikaa minua jännitti ja huolestutti, olinhan ihan ylihuolehtivainen lapsi, mutta samalla muistan pohtineeni sitä kummallista tunnetta, kun toivoin matkan vielä jatkuvan hetken pitempään. Istuessani junassa, ei varsinaisesti missään sillä hetkellä, olin vapaa ja mielikuvituksen siivin saatoin olla ihan missä vain, menossa ihan minne vain.

Filosofitoverini esitti että samaisen liminaalitilan huumaavan vapauden saattaa kokea myös ihan vain kävellessä vaikkapa koulusta kotiin päin. Olen tätäkin joskus miettinyt. Senhän voi tuntea jos sitä vain havahtuu ajattelemaan, mutta kuitenkin se kestää vain niin kauan kuin tila on todellinen. Jos matkaa tahallaan pitkittää kävelemällä kodin ohi siinä kohtaa, kun oikeasti olisi pitänyt kääntyä pihaan, lumous on poissa.

---------------------------------------------

Liian korkean taivaan alle taas mä leirini teen,
minä tulen sytytän ja hiljaa itken kyyneleen.
Nämä tulet tämän maan ei tulta sieluun saa,
niin kuin muisto siitä maasta, jossa meitä ootetaan.

(Juha Tapio: Minun ikäväni näyt)

Mitä on elää liian korkean taivaan alla? Elää taivaan alla, mutta sellaisen taivaan joka on korkealla, vähän liian korkealla ollakseen ihmisen tavoitettavissa. Elämme taivaan alla, luodulla maalla, jossa ei ole ikävä kuin ylös. Josta ei ole muuta suuntaa kuin ylös, mutta se ylös on liian ylhäällä. Ehkä koko elämä onkin yhtä suurta liminaalitilaa matkalla täältä sinne. Siksi liian korkea taivas tekee niin surulliseksi toisinaan.

Sivistyksen puolesta

Kirjoitin uusimpaan ylioppilaslehteemme eli Jylkkäriin ylioppilaskuntatoimijan kolumnin, JYYpään. Ajattelin sitten sen julkaista täälläkin. Se on idealistin ja nykymaailmassa hieman ahdistuneen filosofianopiskelijan (sekä ylioppilaskunnan hallituksen kv-vastaavan) ei ehkä kaikilta osiltaan vakavasti otettava puhe sellaisen yliopiston puolesta, jossa sivistys ja yhteiskunnan kehittäminen on yhä tärkein päämäärä. Markkinataloudelliset aspektit eivät kuulu minun yliopistooni. Se ei ole ehkä realismia, mutta pakkohan sitä on ylläpitää, kun taas taloudellisen näkökulman kannattajien mielestä minun koulutukseni on turhaa. Epähyödyllistä ja tuottamatonta. Perustuu pelkkään sivistykseen, kriittisen ajattelun opetteluun ja historian tuntemukseen. Vielä meitä ei ole sentään pois potkittu. Jos uhka tulee, heitän heitä Aristoteleella. Filosofithan ne keksivät koko laitoksen.

-----------------------------------------------------------------------------

Sivistystä (yli)varjelemassa

Kevät tuli, lumi suli, kansanedustajaehdokkaat sanoi puli puli.

Mitä sanovat valitut edustajat ja tulevat ministerit? Ainakin opintorahaa tullaan korottamaan ja opiskelijan tulorajoja nostamaan. Joululahja on ehkä myöhässä pari kuukautta, ellei pari vuotta, mutta kiltit lapset jaksavat odottaa. Kiitos niin kotiväelle kuin muillekin tällä matkalla tukeneille!

Ihan niin mukava paketti ei tullut kansainvälisille opiskelijoillemme. Kompromisseja on tehty puolin ja toisin, ja pahin näyttää olevan vasta edessäpäin, mutta ei tuleva kokeilu silti mieltä lämmitä. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusta on korkea sivistys ja maksuton koulutus, mutta logiikka menee jotenkin niin, että jos tätä sivistystä liian avokätisesti tuhlaa, se loppuu kesken. Ne, jotka onnekseen ovat osuneet EU:n alueelle asumaan, kuluttavat sitä kohtuullisesti. Ne taas, jotka sattuvat tulemaan EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta, ovat suurempi riski. Ottavat sivistyksen ja vievät täältä pois. Onhan syytä sentään laittaa lasku perään.

Filosofina paasaan aina kokonaiskuvan näkemisestä. Kansainvälistyminen on tavoite, jota toistellaan. Lukeepa hallitusohjelmassa, että pyritään nopeuttamaan kotouttamista ja parannetaan ulkomaalaisten opiskelijoiden työnsaantimahdollisuuksia samalle tasolle suomalaisten kanssa. Nämä ovat konkreettisia ja oikeita keinoja matkalla tavoitteeseen. Ongelmaksi muodostunee se, kuinka näitä kotoutettavia kansainvälisiä opiskelijoita tänne enää saadaan, kun suomalaisessa maisterintutkinnossa on hintalappu. Sehän ei ole mikään uusi kilpailuvaltti.

Halutaanko todella kansainvälistyä, vai halutaanko vain eurooppalaistua? Toistaiseksi vaarattomalla vyöhykkeellä ovat yhä eurooppalaiset opiskelijat. Heistä suomalainen sivistys saa edelleen laajempaa vastaanottomateriaalia kuin lukioidemme kasvatit. Heistä saa myös taattua laatua, eurooppalaista henkeä. Suomi kansainvälistyy turvalliseen suuntaan ja huhu suomalaisesta sivistyksestä kulkeutuu kuulumisten mukana opiskelijoiden kotimaihin.

Kuinka hyvinvointia levittävälle sivistykselle voidaan laittaa hintaa? Suomalaisessa yhteiskunnassa on monta asiaa, joita ihaillaan muualla maailmassa. Jos hyvinvointimme perusta on koulutus, jota täällä jaamme ja saamme, eikö sen juuri soisi leviävän laajemmallekin?

Ihminen, aava ja rannikko

Neljä vuotta sitten, sinä samaisena vuotena, jolloin elin kirjoittajana Pohjanmaalla, kävin vanhempieni ja sisareni kanssa Wienissä tapaamassa ystäväperhettä, joka asui silloin siellä. Oli hiihtoloma, eli helmi-maaliskuun vaihde, kotona vielä lunta ja pakkasta, mutta Keski-Euroopassa jo kevät vihersi ja aurinko oli lämmin. Lähtöä edeltävänä iltana isäni oli tullut minua Jyväskylään junalle vastaan, ja kotimatkalla autossa soi hassu kappale.

Lauloin tuota samaista kappaletta vielä samana iltana siskolleni, joka tietenkin heti lähti mukaan juttuun. Hänkin tiesi sen, se oli Zen Cafen uusi biisi Ihminen. Oudot sanoitukset ja tiukka rytmi jäivät päähän. Koko lentomatkan Müncheniin hyräilimme tuota kappaletta, ja vielä kun olimme vuokra-autolla ajaneet yöpaikkaamme Linziin, josta jatkoimme seuraavana aamuna Wieniin, ja olimme jo syvällä siskonpedissä peiton alla ja kello oli ehkä yksi yöllä, vielä silloinkin kuiskailimme "kello käy, kello käy, kello käy..."

Paitsi että kappale on hassu ja outo, siinä on paljon ajatusta.

Sinä olet ihminen, muistatko,
sinä olet aava ja rannikko,
sinä olet tuulia latvoissa,
natiseva silta ja nauloja,
sinä olet ihminen muistatko?

Aina sitä ei tahdo muistaa, että on ihminen. Että on vain ihminen. Että on ihminen.

Aina ei tahdo jaksaa, ei tahdo kuulla, ei tahdo tuntea mitään, tahtoo vaan olla ja elää eteen päin, tuntematta, kuulematta, kuuntelematta, näkemättä ja tietämättä mitään muuta kuin sen, että jalat vieläkin osuvat maahan ja hengitys kulkee sisään ja ulos. Ihminen on heikko ja sittenkin niin vahva, että vaikka mitään ei tuntisi, mitään ei enää päästäisi sisään tai ulos, silti vielä sydän lyö niin kuin kello käy, kello käy, kello käy...
------

Kun palasimme Wienistä, minulla oli kolme viikkoa kirjoitusvapaata koulusta, tarkoitus oli työstää romaanikäsistäni. Olin tehnyt yhden suunnitelman, mutta pari kappaletta sitä jo kirjoittaneena se ei sittenkään tuntunut omaltani. Sen sijaan Wien ja siellä vietetyt muutama päivää olivat jääneet mieleen kummittelemaan. En ole sen jälkeen käynyt Wienissä, mutta se on jäänyt haaveisiin yhtenä unelmakaupunkinani - kuten Vancouver nyt sitten myöhemmin. Etenkin kahvilat ja niiden ympärille rakentuva kulttuuri kiehtoi minua: ihmiset, jotka aamulla tulivat ja illalla lähtivät, istuivat kantapöydässään ja lukivat lehtiä, tapasivat ystäviään, keskustelivat, kirjoittivat, katselivat elämää ympärillään ja viettivät koko päivän siellä, omassa kahvilassaan, jossa heidät tunnettiin ja jossa he tunsivat kaikki.

Olin jo aiemmin johonkin kirjoitusharjoitukseen kirjoittanut pätkän tarinaa, joka oli alkanut elää mielessäni, ja nyt sen liitin tähän maailmaan. Pienen, mielikuvitusrikkaan tytön elämä noin 50-luvulla kaupungissa, joka paljon muistutti Wieniä; hänen isovanhempansa, jotka omistivat kahvilan ja siellä vierailevat erikoiset ihmiset, joille tyttö keksi elämäntarinoita, se kaikki oli silmieni edessä ja siitä tuli vähitellen romaanini. Tai sen käsikirjoitus, joka on yhä pahasti kesken, ja johon en monista yrityksistäni huolimatta ole onnistunut palaamaan sitten sen kevään. Joka kevät ajattelen, että tänä kesänä, kunhan opiskelut hellittää, minä alan kirjoittaa. Ja yhtä monta kesää olen ehkä kerran pari vilkaissut tekstiäni ja sitten se on jäänyt. Kesät menevät niin nopeaan, vaikka kesäloma on puolet pitempi kuin silloin lapsena, jolloin kaksi kuukautta oli ikuisuus...

Tänäkin vuonna olen sitä ehtinyt jälleen jo suunnitella. Työskentelen vain iltaisin, onhan minulla siis kaikki päivät aikaa kirjoittaa? Katsotaan miten käy.

--------
Sinä olet ihminen, muistatko? Romaanini tyttö on yhä kasvunsa tiellä, kun en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa hänelle elämää valmiiksi. Hän on kuitenkin syntynyt juuri sinä keväänä, kun toistelin usein noita sanoja. Hän on ihminen, mutta unohtaa sen toisinaan. Ehkäpä juuri se teki hänestä minulle niin läheisen ja tutun. Minäkin unohdan sen, aika usein vieläpä. Palautus maan pinnalle on tarpeen, mutta toisinaan liian kova.