Elokuun 27.

Orkideani teki uuden varren, johon ehkä tulee kukkia. Myös oppilaalta kevätnäytöksessä saatu leikkokukka, joka kesti vedessä niin kauan että kasvatti itselleen juuret ja jonka siksi lopulta pelkkänä varrentynkänä huvin vuoksi istutin, avaa pientä uutta kukkaansa. Näin kylmän elokuun lopussa ei kai minkään pitäisi enää kasvaa ja kukoistaa, mutta ne tekevät sen silti. Olisikohan siinä asenne kohdallaan?

Odotan teen hautumista. Odotan että joku tulisi ja mullistaisi elämäni. Eipäs. Juuri nyt odotan että viitsisi jälleen kerran tarttua tuohon monisataasivuiseen tenttikirjaan. Välillä haluaisi tehdä jo töitä, eikä aina vain opiskella. Paitsi että teenhän minäkin töitä: eilenkin kehitin musiikin tahtiin uuden vatsalihastreenin, jota aion oppilaihini tänä iltana kokeilla. Tee työtä, jolla on tarkoitus.

Fakta: omistan niin paljon teetä, että jos joisin päivässä vain yhtä laatua, voisin juoda joka päivä eri teetä kuukauden ajan. Laskin ne äsken. MOT

Suuren urheilujuhlan tuntua

Televisiottomuuteni ei ole ihan niin ylevää kuin voisi toivoa; sen kerran kun nykyään kyseisen viihde-elektroniikkavälineen eteen pääsen, ilahdun ohjelmista, kanavista ja jopa mainoksista vähän liikaakin. Lähes totaalisessa olympiapimennossa oltuani (ja etenkin koko kesän kestänyttä yleisurheilupaitsiota kärsineenä) olen ottanut muita katselijoita kiinni parhaani mukaan, kun nyt viimeiset kaksi kisapäivää olen viettänyt kotikulmilla. Ja minä elän mukana. Tippa on linssissä joka kerta kun kaikkensa antaneet urheilijat onnistuvat ja epäonnistuvat. Ihan sama minkä maan lippu ja laulu kajahtaa, tunnen suurta ylpeyttä ja urheilujuhlaa jokaisen palkintokorokkeella seisovan mukana.

Ihmisten inhimillisyys ja sympaattisella tavalla lähes hellyttävä pienuus suuressa maailmassa näkyy tällaisissa tapahtumissa. Nykyteknologiasta, huippuinnovaatioista, massoista ja tuotannoista viis, yksi vanhimmista ja suurimmista keksinnöistä on kuitenkin se, joka saa vielä 2000-luvunkin sydämet sykkimään: kun olympiatuli leimusi Pekingin kisastadionin yllä, se kertoi kaikelle kansalle, että täällä tapahtuu jotain suurta. Ja kun katsoin olympiakomitean ylpeitä setiä odottamassa puheenvuoroaan loppuseremonioissa, en voinut olla ajattelematta, kuinka he ovat valinneet solmion värejä ja sovitelleet pukujaan vaimojensa katseiden alla, kuinka he ovat miettineet tätä hetkeä etukäteen ja olivat he kuinka päteviä hyvänsä, jonkun pieniä poikia vain kuitenkin. Sanokaa mitä sanotte, ei siitä vain pääse yli, että me olemme niin totaalisen inhimillisiä. Koneiden ja laskelmien aikana olemme yhä eläviä ja kuolevia ihmisiä, eikä meidän niin sanottu tieteemme osaa kertoa sanaakaan siitä, miksi ja miten olemme täällä. Puoliksi virtuaalitodellisuudessa eläviltäkin suurimmat tunnekuohut heltiävät vasta, kun vaaditaan hikeä, verta tai kyyneleitä, eikä mikään voi sittenkään koskettaa niin paljon kuin aito toinen ihminen.

***

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Lettuja olisi pian tarjolla ja kotipihalla tuoksuu juuri leikattu ruoho.

Pitkän päivän iltana

Kävin purkamassa vuodenaloitusangstiani balettitunnilla ja elämä tuntuu taas kevyemmälle. Kaikenlaisten aktiviteettien alkaminen uhkasi mennä liialliseksi säätämiseksi, johon en itse voinut vaikuttaa, ja läpi koko täyden päivän olin suunnattoman huonolla tuulella. Minut on naurettavan helppoa saada stressaamaan siitä, että yritän tehdä kaikille erilaisille osapuolille hyväksi, oli se miten mahdotonta tahansa ja halusin tai en. Inhoan turhaa säätämistä yksinkertaisista asioista. Elämä kun vaan on, ja se on ihan kivaa jos sen antaa olla. Aina ei voi voittaa ja yrittääkin pitää tietysti välillä, mutta harva asia tässä länsimaisessa arkipäivässä kuitenkaan tappaa, jos ne vaan osaa laittaa mittasuhteisiin. Vaan eihän tuota aina itsekään tietysti osaa, vaikka kuinka paasaisi. Onneksi on balettitunnit.

Sain osakseni joskus hilpeitä katseita, kun ilmoitin tiiviin aikataulun ja pitkien kokousten jälkeen kavereille, että lähden nyt purkamaan agressiota balettiin. (Etenkin miespuoleiset) ystäväni luulivat, että se oli vitsi. Vaan toiset nostaa rautoja, minä väännän tenduta. Tärkeintä lienee keskittyminen johonkin tuttuun, fyysiseen suoritukseen, jossa saa haastaa itsensä ja antaa kaikkensa. Kuntosalilla, sen pari kertaa kun sinne olen joskus vuosia sitten joutunut, tunnen itseni totaalisen avuttomaksi. En osaa kuin polkea pyörää paikallaan, sen monimutkaisempiin laitteisiin kun tarvisin yksityiskohtaisen manuaalin ja/tai henkilökohtaisen valmentajan viereeni. Sen sijaan asetun mielelläni kerta viikkoon tangon ääreen, käännän jalat aukikiertoon ja aloitan reilun tunnin mittaisen urakan peilin edessä. Se on missä kukakin on kotonaan. Minä olen hionut pliétäni balettisaleissa jo syksystä 1989.

***

Tanssista kun kerta tuli puhetta, pohdin tänään myös työmetodejani. Olen ollut aamuna jos toisena treenaamassa ja suunnittelemassa tulevan vuoden tuntejani, vaan homma on ollut niin takkuista, että eilen koko päivän ja illan pyörittelin vielä opetussuunnitelmiani, vaikka ensimmäiset tunnit oli jo tänään. Iltasella lettukesteiltiin naapurissa ja kotiin palattuani paine keskeneräisistä sarjoista oli hyvän seuran ansiosta hiipunut taka-alalle. Niinhän siinä sitten kävi, että keskiyöllä keittiössä soittimessa pyörivät lainaamani levyt uudestaan ja uudestaan, ja yönälkään keitetty lautasellinen ruispuuroa kädessäni jammailin uusien biisilöytöjen tahtiin. Suunnitelmavihkoni täyttyi huomattavasti nopeammin kuin päiväsaikoihin, ja tämän aamun treeneissä ei ollutkaan enää mitään ongelmaa kehittää sarjoja loppuun. Mikähän yössä meitä oikein inspiroi?

While drinking rhubarb tea on an autumnly day.

More new stuff. I put a picture up, a picture of one of my windows. This is because philosophers are those whose task is to show what others cannot see clearly: the doors, the windows, the open spaces out there, out of the dark and into the sun... At least if we take Plato's cave example literally. It is a huge responsibility and a life's work, while I often have the impression I just manage to confuse others and myself, too. Cannot stop thinking though.

Also because I like this slice of my appartment more than any other. The corner that makes me feel home.

***

I get lost in wikipedia regularly. The amount of information packed in there is unbelievable, and have opened my eyes for many things my high school history/geology/society/... books never managed to. This morning I got stuck with China. Did you ever consider how there is actually only one country between Finland and China? It is true Russia is such a vast area one cannot even comprehend. However, it is also just one common neighbour between finno-ugrian rye bread and mandarine duck. The world is so small and so overwhelming at the same time. And I so want to know more about it.

***

Yesterday I borrowed a few impressively big books loaded with heavy philosophy issues and I am sure I looked very dignified carrying them in my arms back home. Here they are now, waiting for me at the corner of my desk, and I am still trying to make up my mind on which one I would use my next week and a half's desperate attempt of studying - even though I couldn't be less motivated for exams just yet.

In the meanwhile I search through the wonders of the world and write my blog in all peace and harmony of mind.

Muutos

...ulkoasussa. Ei ehkä lopullinen, mutta hetkeksi jälleen. Kun piti huvikseen säätää kerran keskiyöllä nörttipuuhissa. Jos on uusia väriehdotuksia Ajatuksille, kertokaa. Minä tunnetusti tykkään vaan ruskeasta.

Tänään orientoiduin alkavaan tanssilukuvuoteen opejen koulutuspäivässä. Loppuviikon teen toimistotöitä ja suunnittelen tulevia lehtijuttuja. Monitoimifreelancer palaa arkeen.

Arki on sitäpaitsi hyvä asia. Tai elämä on. Arki on vain nimi, jonka todennäköisesti jotkut byrokraatit keksi, ettei ihmisillä olisi niin kivaa töissään. Nii.

Numeromaniaa

Aamutv:ssä oli vieraana numerologi, joka selitti kuinka nimi ja syntymäaika vaikuttavat elämäämme. Olemuksemme niin sanotusti kutsuu oikeita numeroita ja kirjaimia luoksemme, ja siksipä hän uskoikin, että itseasiassa valitsemme nimemme.

Keltään ei tietysti voinut mennä ohi naimisiinmenobuumi päivämääränä 080808, ja kiinalaisille se oli uutisten mukaan aivan erityisen onnekas päivä, vieläpä kun kahdeksikko on kyljelleen käännettynä äärettömyyden symboli. Sen sijaan kuolemasta muistuttavaa nelosta ei löydy edes kiinalaistalojen kerrosnumeroista.

Numerologiasta en oikein perusta, mutta en väitä, etteikö numerot olisi kiehtovia; pitkän matematiikan 13 kurssia lukeneena sain todellakin osani niistä. Numeroiden äärettömyys kiinnostaa rajallisen ihmisen rajallisia aivoja: kukaan kun ei voi kertoa, mikä on viimeinen luku, jos ykkösestä järjestelmällisesti lähtee laskemaan. Tai kuinka käyrä voikaan loputtomasti lähestyä nollaa. Pisteitä on loputtomiin, ja jokainen meistä on jossain pisteessä koko ajan... Alkaa melkein huimata, kun näihin pohdintoihin vaipuu.

***

Jos kiinalainen taikausko huvittaa, voin kertoa faktan länsimaisesta numeroiden mahdista: ainakaan Lufthansan koneista ei löydä istuinriviä 13. Vaan kukapa sillä haluaisikaan matkustaa.

Falling slowly

And in English. I was just talking of languages with a friend and so I cannot pass the fact my second language has been completely neglected - even though I never made any promises about that, just said I would write based on the feeling I have. Some things are easier and more natural in English, some in Finnish. Lately I guess I've been more of the Finn.

I've seen so many movies during the past two weeks, ever since I made a great discovery in the city library. Technique-wise I am so last century you cannot believe, and I guess no one is surprised to hear my over-loaded bookshelves have one shelf completely full of VHS-cassettes. More than half of them are movies recorded from TV some ten years ago, the rest are dancing videos of shows I've performed in or shows I saw on TV. Of course I also have a VHS-player, connected to my otherwise unusable TV, and hereby I have been enjoying of the feeling of finding perfect access to every VHS they own in the library (and it's a lot), always free for me to borrow. For sure, DVD has much better quality of picture and more guarantee for its funcionability, but one is ready to give up on some of these post-modern comforts in the name of the nostalgic feeling.

Once: a movie to see. However, not if you're cynical, or action-horror-movie freak, or music-hater, or something else, but surely none of you who read my stuff are anything of the sort. Not that I would care if you were, I think it's great if very different kind of people can still communicate succesfully, despite their likings. Anyway, even seeing the trailer makes me feel better now. Or listening to the music in it, which I've done, by the way, most of the time I've been at home this weekend. Yeah yeah, this is so girly for sure but I am a girl after all, and thus forgiven.

I feel, too, I am falling slowly, not completely sure to what, but definitly to something better than what the past year had to offer. It's ok, life is. With my VHS's, and computer disks and books and musics and projects and Gilmore Girls' and friends and thoughts and foamings about stuff and studies and criticisms and ideas... and love, too. I have a warm heart, you know. A complicated but a warm one.

Next I hope I will fall to sleep. Tomorrow I also start falling back to the normal life, after being quite on holidays for one month. I'll be working again with international students; somehow I am stuck with them, always in a way or another - and I have nothing to complain.

Ja tänään paistaa aurinko.

Angsti vaimenee onneksi usein musiikilla ja hyvillä unilla ja aamulla pannukakkuja paistoi jälleen idealistinen nuori filosofi, joka uskoo voivansa sittenkin muuttaa edes jotain tässä maailmassa, ajatuksen voimalla.

"Mörköjä ja poliiseja o n olemassa. Ja kuiluja joihin voi tipahtaa. Voi paleltua kuoliaaksi ja lentää ilmaan ja pudota järveen ja saada luun kurkkuun ja vaikka mitä."
(Muumipeikko)

Kun aatteenpalo ahdistaa

Joskus käy niin. Kun tuntuu, ettei oikein koskaan voi tulla ymmärretyksi, tai että turhaan sitä yksinänsä vaahtoaa, että on maailmassa vaan niin paljon kaikkea muuta ja ihmisten elämät vaan niin täynnä jo kaikista arkisista asioista, että miksi sitä kukaan oikein jaksaisikaan enää kiinnittää huomiota johonkin niin isoon kuin vaikkapa yhteiskuntaan, mille ei kuitenkaan oikein voi mitään. Miksi sitä jaksaisi yrittää katsoa laajemmalle, kun ihmisilmät on luotu näkemään vain muutaman metrin kerrallaan?

Ja mitä ihmettä minä teen, aloitan kuudetta vuottani filosofian opiskelijana? Julkipuolella ehkä pidetään fiksuna, mutta salassa jokseenkin kuitenkin maailmasta vieraantuneena.

Maailmanparantajilla on kovat ajat. Toisaalta meitä on paljon, ja teoriassa meitä jopa kuunnellaan. Puhua voi ja keskustella, myötäilläkin, mutta kun filosofit alkavat toimia, muut tulevat toppuuttelemaan. Ja katso, eiväthän läheskään kaikki filosofitkaan jaksa olla enää maailmanparantajia.

Ehkä alkaa iskeä tosielämä vasten kasvoja, kun vihdoin toivoisi tekevänsä jotain sen avulla, mitä on opiskellut nämä vuodet. Törmää oikeasti faktaan, että ehkä se onkin liikaa muille, ehkä itseään on turha kutsua yhteiskuntafilosofiksi, jos haluaa tulla ymmärretyksi. Akateemisissa piireissä saattaa kohdata jonkinlaista arvostusta, mutta heti yliopiston kynnyksen toisella puolen epäilyt heräävät. Kiva että hahmotat kokonaisuuden, mutta parempi kuitenkin että pysyt kirjastossasi.

Suututtaa. Ihan turhaan ehkä, mutta suututtaa silti. Onko tässä pakko alkaa opiskella vielä jotain käytännöllisempääkin, jotta yhteiskunnasta löytyisi paikka sille, joka osaa ajatella omilla aivoillaan? Kun luulee löytäneensä ehkä avaimia joihinkin ongelmiin, mutta kukaan ei kuule tai ota tosissaan. Kärjistän hurjasti, mutta oma on blogini.

Miksi yrittää ymmärtää yhteiskuntaa, miksi yrittää tuntea historiaa, miksi yleensä lukea tai ajatella mitään? Putkimiehiä tarvitaan kuitenkin enemmän, ja heidän työnsä jälki sentään näkyy heti. Itseasiassa meidänkin kylpyhuoneessa olisi tarvetta yhdelle. Alashuuhdeltu Kant kun tuskin laittaisi viemäriä toimimaan.

Vaahtoan minä silti, tietenkin, mutta joskus kaipaisi niin paljon edes pientä vastakaikua muulta maailmalta. Vaan kenellä olisi aikaa pysähtyä ajattelemaan?

Ensemble, c'est tout.

Well, the rain keeps on coming down
It feels like a flood in my head
And that road keeps on calling me
Screaming to everything lying ahead

And it's a winding road
I've been walking for a long time
I still don't know
Where it goes
And it's a long way home
I've been searching for a long time
I still have hope
I'm gonna find my way home
(Bonnie Somerville: Winding road)

***

Jostain syystä teki mieli sanoa, että odottelen tässä syksyä. En kuitenkaan. Odotan vielä, että kesä tekisi hetkellisen comebackin, sillä ihan tarpeeksi koko ensi talven varalle ei vielä aurinkoa ja lämpöä tunnu saaneen. Toisaalta, riittääköhän mikään kesäauringosta lähtevä lämpö siihen, mitä kaipaan? Siihen, mitä kukaan meistä kaipaa. Ei varmaan. Odottelen ehkä sittenkin jotain muuta.

Yllä olevat laulunsanat kaikuvat päässä, kun katseltiin äsken naapurissa suosikkileffaani Garden Statea. Toivoa lienee aina lopulta, vaikka välillä ahdistaa enemmänkin (ja välillä vähemmän), kun ei oikein tiedä mihin ja miten on menossa. Viikonloppu on ollut hyvä ja tuntuu, että alkaa sittenkin olla voimia suunnitella syksyn töitä tulevalla viikolla.

***

Tuleeko maailmanloppu meidän aikanamme; saako niin kutsuttu sivilisaatio sen, mitä on kerjännytkin, jo lähivuosikymmeninä; voiko yksi ihminen mitään mihinkään vaikuttaa; mitä Amerikka ja Kiina ja Lähi-Itä meille oikein tulevat tekemään; onko Suomi sittenkään niin hyvä ja demokraattinen maa kuin uskotellaan; kenestä tulee seuraava presidentti (täällä tai muuallakaan); milloin tajutaan, ettei tieteestä olekaan jumalaksi; kaikkia näitä ollaan pyöritelty ystävieni kanssa viimeiset pari päivää. Eihän tuo valoisalta näytä, jos niin kuin politiikkaa lähtee tosissaan pohtimaan, mutta päätin silti jo kauan sitten, ettei nihilismiin vaan voi vaipua. Ehkä oma kädenjälki näyttää toisinaan surkean pieneltä ja oma jalanjälki tällä kutistuvalla maapallolla suhteettoman isolta, mutta jos kokonaan lopettaa yrittämisen, mitä jää? Siinä on aatteen ja palon ja suklaafilosofian alku.

Garden Staten ohella myös Amélie on suosikkejani elokuvien joukossa. Monella tavalla minä (ja useat muutkin) samaistun tuohon outoon tyttöön hieman eksyksissä elämässä. Olen ajatellut alkaa Amélien tavoin arkipäivän hyväntekijäksi. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä suurin osa meistä on sellaisia tavalla tai toisella. Välillä on vaan rohkeus hukassa, kun pitäisi toimia tai sanoa jotain ratkaisevaa, ja se on se, mihin haluaisin vaikuttaa jatkossa. Tai niin kuin Garden State: joskus sattuu niin paljon, mutta se on sentään elämää. Pitää uskaltaa elää.

***

Meinasin ihan tosissani lopettaa blogini pari päivää sitten, mikä lie kirjallinen itsetuhovietti päällä. Se kuitenkin herkiää, kun käy naapurin koiranpennun pureskeltavana. Pakko kertoa jonnekin siitä, kun on käsivarret syvillä naarmuilla, ja silti vaan pitää tuostakin otuksesta kovasti. Kertoa, että tiedän minäkin, jos jostakusta muustakin vaikka tuntuu siltä myös.

Että yhdessähän täällä ollaan, hamaan loppuun asti.