Kesäkelit loppuivat lopulta kuin seinään. Tuntuu vieraalta, mutta mukavalta vetää jälleen heti herättyään villasukat jalkaan. Uutukainen parvekkeemme joutuu sulkemaan ovensa, kun olohuoneen jatke käy liian kylmäksi, ainakin ollakseen jatkuvasti auki. Ulos tarvitsee pukea taas enemmän kuin sisälle. Outoa, mutta viehättävää.
Oikeasti kesän lopulla jo kaipaa sitä, kun saa laittaa kunnolla päälle, ja tuntea vilpoisen ilman lämpimien vaatteiden ulkopuolella. Sitä tietää taas elävänsä. Tuuleen ja tuiskuun meidät on sittenkin luotu, pohjoisen kansa...
Vielä kotona asuessani nautin syksyistä toisensa perään. Siinä oli uutuudenviehätystä palata taas kouluun ja arkeen pitkän kesän jälkeen. Muistan yhä, mille syksyinen Hiskinmäki tuoksui, kun koululaiset ja lukiolaiset ottivat jälleen omakseen sen avaran pihan ja pitkät punatiiliset käytävät. Vuoden alku tuntui uudelta seikkailulta. Ensimmäisenä vuotena poissa lukiosta lempimuistojani kouluajalta olivat syysaamuiset koulumatkat, kun pyörälin mäkisen pikkukaupungin teitä. Kotikadultani ylös ja sitten kirkonmäkeä alas, eteeni avautui uninen keskusta, joka ensimmäisinä viileinä aamuina oli järveltä nousseen sumun peitossa. Läpi keskustan ja viimeisenä yli sillan, jolta saattoi nähdä kuvankauniin aamuisen Häränvirran ja vehreän rantatien sen varrella. Tehtaiden kupeessa vanha hiskin mökki ja sen eteen noussut koulu, joka oli tietenkin vähän parempi kuin se toinen ihan keskustassa...
Kevääseeni liittyy kaukokaipuu, eikä syksy ole sen kummempi. Jo aiemmin mainittuna Pohjanmaan-vuotenani opetin syksyllä hetken aikaa tanssia eräässä liikuntaseurassa, ja opetuspaikalle pyörämatkaa kertyi kilometri jos toinenkin. Maantien varrella linnut pitivät kokoontumisajoja puhelinlankojen päällä. Teki mieli liittyä niiden seuraan, keskustelemaan minne suunnata tänä vuonna.
Kun puhelinlangoilla vasten taivasta
mustina täplinä istui parvi muuttolintuja
pois lähdössä syksyn tullen,
niin kuin minä,
vielä täällä vaikka mieli lentää
jo jossain kaukana...
(Sir Elwoodin hiljaiset värit: Vanha valokuva)
Se on minun syyslauluni viime vuosilta. Joka syksy toivon, että voisin olla lähdössä jonnekin. Tasan kaksi vuotta sitten, 27.8.2005, lähdinkin, toiselle puolelle maailmaa. Se oli toistaiseksi paras syksyni.
Nyt taas täällä, mutta mieli lentää yhä.
Monday, August 27, 2007
Thursday, August 23, 2007
Finding new ways
It´s easy to get lost. It´s easy to let go of the hand that wants to hold us; too easy to want to try on our own. It´s easy to say I can do it. It´s not a problem, I´ll handle this. And what if I don´t? What if there comes something unexpected? What if life does not always go like it was suppoused to? What then? It´s so easy to get lost. Even when you try not to.
Who knows the truth? Who says, I am confident, it´s like this? Some do I suppouse. Not me.
Why is it so easy to have questions again and again? So many questions and yet no answers, never any answers. Who can keep on walking the road without any answers and only the infinite flood of questions ahead, behind, over, under. Swim on then, swim on and do it up the stream. But girl, don´t get lost.
I seek the truth. I seek the light, the way, the right and the wrong. And I seek for people to share the search with me. But how can it be so difficult? How can I get lost when I know what I seek?
Well, who said it was to be easy. Getting lost fits into it all.
Who knows the truth? Who says, I am confident, it´s like this? Some do I suppouse. Not me.
Why is it so easy to have questions again and again? So many questions and yet no answers, never any answers. Who can keep on walking the road without any answers and only the infinite flood of questions ahead, behind, over, under. Swim on then, swim on and do it up the stream. But girl, don´t get lost.
I seek the truth. I seek the light, the way, the right and the wrong. And I seek for people to share the search with me. But how can it be so difficult? How can I get lost when I know what I seek?
Well, who said it was to be easy. Getting lost fits into it all.
Tuesday, August 21, 2007
Keep on swimming up the stream...
On toisinaan hetkiä, kun tekisi mieli antaa periksi maailmalle.
Onneksi on niitä, jotka muistuttavat, ettei se kannata.I´d like to close my eyes, go numb
but there´s a cold wind coming from
the top of the highest high-rise today.
It´s not a breeze 'cause it blows hard
and it wants me to discard the humanity I know,
watch the warmth blow away.
Don´t let the world bring you down,
not everyone here is that fucked up and cold.
Remember why you came and while you´re alive
experience the warmth before you grow old.
(Incubus: The Warmth)
Monday, August 20, 2007
Consuming energy
I´ve been feeling sligthly depressed lately, depressed and tired and frustrated and waiting for a chance to fly away. An impossible idea but how tempting it is... Tonight I had a forcing urge to fly around and so I took the bike and rode around the city for a couple of hours. It is one hilly town, being the most central of Central Finland, and it is an old, heavy, un-geared Jaguar I was riding. But the excercise was good for the anger and frustration inside me and the girl who returned was much calmer than the one that left.
I have been talking about the need to move with some people and found out that it is not only me who feels the unbearable want to use one´s muscles, to do something physical regularly. I become restless without excercise, restless and useless and irritated and there is nothing like the feeling after a well done workout. I dance for dancing, not for the excercise, but the workout belongs to the package and I have learned to love it, and even need it. Sometimes I just need to move.
I used to go running, which is a bit like flying, always my dream. I did not run all the time but some summers quite frequently still, until last year there came a doctor who pointed out it would be unwise of me to continue running too much. Due to the fact I teach Irish dancing that requires much jumping and therefore demands some unhuman attributes of my knees and ankles, I gave up my morning runs. However, ever since I have sometimes felt the old urge for running and could not do anything. Maybe now I have found it; I think I will take another bike trip again some time. It is not as enjoyable as running, nor as good excercise as a class of ballet or Irish, but at least one gets the extra energy out.
But tomorrow morning something else: finally the swimming hall is open again! Thank you for the end of the Finnish pride of summer, nature, and swimming in the lake. I am not too keen on this persistent attitude. I saw Jaws while too young and am still afraid of the sharks in Keitele.
I have been talking about the need to move with some people and found out that it is not only me who feels the unbearable want to use one´s muscles, to do something physical regularly. I become restless without excercise, restless and useless and irritated and there is nothing like the feeling after a well done workout. I dance for dancing, not for the excercise, but the workout belongs to the package and I have learned to love it, and even need it. Sometimes I just need to move.
I used to go running, which is a bit like flying, always my dream. I did not run all the time but some summers quite frequently still, until last year there came a doctor who pointed out it would be unwise of me to continue running too much. Due to the fact I teach Irish dancing that requires much jumping and therefore demands some unhuman attributes of my knees and ankles, I gave up my morning runs. However, ever since I have sometimes felt the old urge for running and could not do anything. Maybe now I have found it; I think I will take another bike trip again some time. It is not as enjoyable as running, nor as good excercise as a class of ballet or Irish, but at least one gets the extra energy out.
But tomorrow morning something else: finally the swimming hall is open again! Thank you for the end of the Finnish pride of summer, nature, and swimming in the lake. I am not too keen on this persistent attitude. I saw Jaws while too young and am still afraid of the sharks in Keitele.
Tuesday, August 14, 2007
Filosofijuttuja
Kiihtymys poliisiepisodista on jo hellittänyt, etenkin sen jälkeen kun sain purettua asiaa filosofiystäväni kanssa. Mitä olisikaan elämä ilman filosofiystäviä? Heiltä voi odottaa vastakaikua myös aiheissa, joita ihan kaikki muut eivät näe puimisen arvoisiksi. Lounasdialogimme sai alkunsa edellämainitusta aiheesta sekä Urbaani paratiisi -näyttelystä, jonka kävimme katsastamassa kirjastolla juuri ennen ruokailua. Näitä seurasi pitkä keskustelu, joka polveili aina talonvaltauksesta Platonin luolavertaukseen. Kuten aina, tämänkin filosofilounaan jälkeen uskoimme opiskelevamme maailman tärkeintä alaa ja olevamme muutenkin aika valiojoukkoa. Kukapa sitä kissan hännän, jos ei kissa itse...
Tänään viimeksi vastasin kysymykseen pääaineestani. Ystävä lounaspöydän ääressä (kyllä, elämäni tapahtumarikkainta antia on tällä hetkellä lounaat yliopistolla) kysyi hieman anteeksipyydellen, ettei tiedä mitä me oikein opiskellaan siellä filosofiassa. Että pohditaanko me olemassaoloamme siellä vuodesta toiseen. Onko tämä pöytä todella tässä, ja voinko olla varma, että sinäkin olet siinä. Voin paljastaa: on tästäkin ehkä jonkinlaisia keskusteluja käyty, mutta ei, vastauksia ei ole vielä löytynyt. Enimmäkseen teemme kuitenkin jotain ihan muuta.
Filosofiystävieni kanssa olemme vertailleet reaktioita, joita opiskelualamme on kirvoittanut keskustelukumppaneilta. Eniten meiltä on kysytty, että mitä me siellä oikein tehdään ja mitä meistä oikein sitten tulee. Hassuna päivänä tekee mieli vastata että filosofeja. Suunnittelen pystyttäväni kävelykadulle kojun, jossa lukee "aito filosofi, vastaus kaikkeen vain 10 euroa". Tai ehkä pitäisi pyytää enemmän. Vähemmän hassuna päivänä minuakin ahdistaa. Silloin on kiva muistella niitä hetkiä, kun vastapäätä istuvan silmät laajenevat syvästä kunnioituksesta ja hämmästyksestä: ai filosofiaa, no sä oot sitten varmaan ihan tosi fiksu. Samassa kastissa Aristoteleen ja Kantin kanssa, kyllä vain.
Tänään viimeksi vastasin kysymykseen pääaineestani. Ystävä lounaspöydän ääressä (kyllä, elämäni tapahtumarikkainta antia on tällä hetkellä lounaat yliopistolla) kysyi hieman anteeksipyydellen, ettei tiedä mitä me oikein opiskellaan siellä filosofiassa. Että pohditaanko me olemassaoloamme siellä vuodesta toiseen. Onko tämä pöytä todella tässä, ja voinko olla varma, että sinäkin olet siinä. Voin paljastaa: on tästäkin ehkä jonkinlaisia keskusteluja käyty, mutta ei, vastauksia ei ole vielä löytynyt. Enimmäkseen teemme kuitenkin jotain ihan muuta.
Filosofiystävieni kanssa olemme vertailleet reaktioita, joita opiskelualamme on kirvoittanut keskustelukumppaneilta. Eniten meiltä on kysytty, että mitä me siellä oikein tehdään ja mitä meistä oikein sitten tulee. Hassuna päivänä tekee mieli vastata että filosofeja. Suunnittelen pystyttäväni kävelykadulle kojun, jossa lukee "aito filosofi, vastaus kaikkeen vain 10 euroa". Tai ehkä pitäisi pyytää enemmän. Vähemmän hassuna päivänä minuakin ahdistaa. Silloin on kiva muistella niitä hetkiä, kun vastapäätä istuvan silmät laajenevat syvästä kunnioituksesta ja hämmästyksestä: ai filosofiaa, no sä oot sitten varmaan ihan tosi fiksu. Samassa kastissa Aristoteleen ja Kantin kanssa, kyllä vain.
Sunday, August 12, 2007
Kenen joukoissa seisot...
Jos joku keksisi alkaa diktaattoriksi Suomessa, hän todennäköisesti menestyisi hyvin. Ei tarvitsisi muuta kuin keksiä pätevät säännöt, jotka tarpeeksi tiukasti painettaisiin ihmisten päähän. Kansamme kunnia-asia kun on noudattaa sääntöjä, lakeja ja pykäliä kyselemättä niitä. Se on hyvä, mutta jos oma järki ei toimi, tuho on taattu.
Etiikan tunnilla lukiossa opettaja ällistytti minut. Hän puhui ihmisten kyvystä ja halukkuudesta kriittiseen ajatteluun, mitä tulee sääntöjen noudattamiseen. Hänen mukaansa vain hyvin pieni osa kaikista aikuisista kyseenalaistaa vallitsivia sääntöjä ja lakeja, joiden alaisuudessa he toimivat. Olin järkyttynyt ja kysyin tunnin jälkeen, voiko hän oikeasti olla tosissaan ja uskooko hän siihen itse. Vastaus oli myöntävä. Suuri osa aikuisista ajattelevista ihmisistä ei kyseenalaista sääntöjä, vaan toimii niiden mukaan ja uskoo tämän eettiseksi ratkaisuksi. Pieni osa ei välitä säännöistä vaan toimii miten sattuu. Ja pieni osa harkitsee vielä sääntöjen ulkopuolelta omaan harkintakykyynsä luottaen, onko tämä sittenkään paras ja järkevin ratkaisu. En voinut muuta kuin jättää luokkahuoneen pettyneenä koko maailmaan.
Suomalaiset ovat juuri tuota keskiarvoa. Me todennäköisesti saamme jotain outoa tyydytystä siitä, että noudatamme sääntöjä prikulleen, vähääkään tinkimättä. Tämän vuoksi tässä maassa asiat toimivat, politiikka on hyvin kilttiä verrattuna muuhun Eurooppaan; tämän vuoksi Suomessa on turvallista elää, olla ja harrastaa ja aina voi luottaa siihen, että kello 14.27 saapuva juna on täsmälleen silloin perillä, eikä minuuttiakaan ennen tai jälkeen. (Ellei ole talvi ja kyseessä Pendolino.) Ja että meitä suututtaa, kun sovittu tapaaminen on parisen minuuttia myöhässä. Vartti on jo anteeksiantamatonta, vaikka eteläisemmissä maailmankolkissa ketään ei edes odotettaisi perille niin tarkasti sovittuna ajankohtana.
Elämme tarkalleen kellomme kanssa, noudatamme lakia ja esivaltaa ja tervehdämme hymyillen jopa törppöä naapuriamme, joka eilen tahallaan naarmutti autoamme, jos vain poliisi sattuu olemaan vastakkaisella puolella katua. Ja poliisi luottaa tähän.
Autoillessa olen viimeisen päälle tunnollinen, ajan täsmälleen nopeusrajoituksien mukaan ja säilytän kolmen sekunnin turvavälin, mielellään vähän enemmänkin, heti kun nopeusmittari menee yli kuudenkymmenen kilometrin. Uskon tämän pitävän minut hengissä ja säästävän myös kanssakulkijat vaarallisilta tilanteilta sillä välin, kun matkustan tuossa epäluotettavassa metallipurkissa, jolla voi väärinkäytettynä saada pahaa tuhoa aikaan.
Kun taas liikun kävellen, käytän mielellään tervettä järkeä. Olen joskus hymyillyt jalankulkuliikenteessä maanmiehilleni; mikä onkaan sen sosiaalisen paineen määrä, kun autoja ei ole mailla halmeilla ja pitäisi ylittää puolitoistametrinen kadunpätkästä, mutta valopylvään nokassa seisoo punainen pieni mies! Tulin kerran tilanteeseen, jossa molemmin puolin yksikaistaista, yksisuuntaista katua seisoi joukko ihmisiä odottamassa valon vaihtumista. Katua näkee kauas eteen päin eikä autoja ollut tulossa pitkälläkään. Kaikki seisoivat jalkakäytävän reunassa, suomalaisille tyypillisen vaivaantuneina, eivät katsoneet toisiinsa, eivät myöskään tielle, sillä silloin tilanteen älyttömyys olisi tullut liian selväksi. He tuijottivat vain tiukasti silmiin tuota pientä punaista kaveria, joka ei näyttänyt katoamisen merkkejä, ja antoivat muiden luulla, että he eivät olleet vielä huomanneet, ettei autoja ole tulossa. Sitten paikalle saapui joku uskalias, suorastaan kapinallinen. Hän vilkaisi tien suuntaan, totesi, ettei ketään tule ja astui parilla harppauksella kadun yli. Ihmisissä tapahtui liikettä. Joku toinenkin uskaltautui katsahtamaan autotielle - kas, siellä ei todellakaan ole ketään kilometrin säteellä, ehkäpä tästä voisi... ja yksi toisensa jälkeen ihmiset vähitellen varmistivat autottomuuden ja helpottuneina jatkoivat matkaansa kadun yli.
Meidät opetetaan noudattamaan liikennesääntöjä, itsemme ja toistemme turvallisuuden vuoksi. Lapsena kaikki olemme katsoneet miljoona kertaa vasemmalle ja oikealle ja sitten vielä kerran vasemmalle, ja varoen hiippailleet kadun yli, jos ketään ei tullut. Nyt aikuisina jos näemme kadun reunassa lapsia, ja valo on punainen, yhteinen kasvatusvastuumme kieltää säännön rikkomisen. Pariisissa asia on vähän toisin. Valot ovat vain säästämään ihmiset jäämästä autojen alle, silloin kun niitä todella tulee. Heti, kun autovirta lakkaa, oli valo punainen tai vihreä, kaikki kiirehtivät yli, lapsien kanssa tai ilman. Se tuntui aluksi oudolta, samoin kuin se, että ranskalainen ystäväni aiheutti minulle silloin tällöin sydämentykytyksiä hyppäämällä yhtäkkiä keskelle tietä. "It´s a fight, you know", hän sanoi. "If you wait, you´ll never get across." Varsinkin Keski-Suomessa autoilijat antavat usein tietä jopa ilman valoja. Täällä ei tarvitse taistella, täällä pääsee kyllä yli seuraavan parin minuutin kuluessa, kun jaksaa odottaa. Eikä minulla ole kiire. Mutta minua ahdistaa ajatus, että pienellä punaisella valomiehellä olisi henkinen ylivalta enemmistöön kansani aikuisista ihmisistä.
Sain viime viikolla sakot, koska ylitin yksisuuntaisen kadun, kun autoja ei tullut. Kaikki pienen punaisen valomiehen takia. Toisella puolella katua seisoi poliisi vahtimassa kansalaisten käyttäytymistä kevyessä liikenteessä ja sakottamassa ylitunnollisia maanmiehiään minkä kerkesi. Ylitin kadun ja heti toiselle puolelle päästyäni keltaisiin liiveihin pukeutunut mies huikkasi minut luokseen. Hetken kuvittelin hänen olevan joku rakennustyöläinen, samanlaisia liivejä näkee lähinnä päiväkotilapsilla leikkipuistomatkoilla. Poliisi sanoi tässä olevan nyt sakkojen paikka, kysyin oliko hän tosissaan. "Ei kannattaisi ylittää katua punaisella valolla, kun poliisi on toisella puolella", hän totesi. Poliisi luottaa arvovaltaansa suomalaisten silmissä, kaikillehan meistä tulee aina hieman syyllinen tunne, kun näkee vilahduksenkaan sinisestä autosta tai virkapuvusta. Sanoin, etten katsellut poliisia, vaan tarkastin, tuleeko kadulla autoja. Minua epäiltiin punaisen valon noudattamatta jättämisestä. Tärkeintä ei ole niinkään terve järki ja liikenneturvallisuus, vaan pienen punaisen valomiehen ylivalta.
Etiikan tunnilla lukiossa opettaja ällistytti minut. Hän puhui ihmisten kyvystä ja halukkuudesta kriittiseen ajatteluun, mitä tulee sääntöjen noudattamiseen. Hänen mukaansa vain hyvin pieni osa kaikista aikuisista kyseenalaistaa vallitsivia sääntöjä ja lakeja, joiden alaisuudessa he toimivat. Olin järkyttynyt ja kysyin tunnin jälkeen, voiko hän oikeasti olla tosissaan ja uskooko hän siihen itse. Vastaus oli myöntävä. Suuri osa aikuisista ajattelevista ihmisistä ei kyseenalaista sääntöjä, vaan toimii niiden mukaan ja uskoo tämän eettiseksi ratkaisuksi. Pieni osa ei välitä säännöistä vaan toimii miten sattuu. Ja pieni osa harkitsee vielä sääntöjen ulkopuolelta omaan harkintakykyynsä luottaen, onko tämä sittenkään paras ja järkevin ratkaisu. En voinut muuta kuin jättää luokkahuoneen pettyneenä koko maailmaan.
Suomalaiset ovat juuri tuota keskiarvoa. Me todennäköisesti saamme jotain outoa tyydytystä siitä, että noudatamme sääntöjä prikulleen, vähääkään tinkimättä. Tämän vuoksi tässä maassa asiat toimivat, politiikka on hyvin kilttiä verrattuna muuhun Eurooppaan; tämän vuoksi Suomessa on turvallista elää, olla ja harrastaa ja aina voi luottaa siihen, että kello 14.27 saapuva juna on täsmälleen silloin perillä, eikä minuuttiakaan ennen tai jälkeen. (Ellei ole talvi ja kyseessä Pendolino.) Ja että meitä suututtaa, kun sovittu tapaaminen on parisen minuuttia myöhässä. Vartti on jo anteeksiantamatonta, vaikka eteläisemmissä maailmankolkissa ketään ei edes odotettaisi perille niin tarkasti sovittuna ajankohtana.
Elämme tarkalleen kellomme kanssa, noudatamme lakia ja esivaltaa ja tervehdämme hymyillen jopa törppöä naapuriamme, joka eilen tahallaan naarmutti autoamme, jos vain poliisi sattuu olemaan vastakkaisella puolella katua. Ja poliisi luottaa tähän.
Autoillessa olen viimeisen päälle tunnollinen, ajan täsmälleen nopeusrajoituksien mukaan ja säilytän kolmen sekunnin turvavälin, mielellään vähän enemmänkin, heti kun nopeusmittari menee yli kuudenkymmenen kilometrin. Uskon tämän pitävän minut hengissä ja säästävän myös kanssakulkijat vaarallisilta tilanteilta sillä välin, kun matkustan tuossa epäluotettavassa metallipurkissa, jolla voi väärinkäytettynä saada pahaa tuhoa aikaan.
Kun taas liikun kävellen, käytän mielellään tervettä järkeä. Olen joskus hymyillyt jalankulkuliikenteessä maanmiehilleni; mikä onkaan sen sosiaalisen paineen määrä, kun autoja ei ole mailla halmeilla ja pitäisi ylittää puolitoistametrinen kadunpätkästä, mutta valopylvään nokassa seisoo punainen pieni mies! Tulin kerran tilanteeseen, jossa molemmin puolin yksikaistaista, yksisuuntaista katua seisoi joukko ihmisiä odottamassa valon vaihtumista. Katua näkee kauas eteen päin eikä autoja ollut tulossa pitkälläkään. Kaikki seisoivat jalkakäytävän reunassa, suomalaisille tyypillisen vaivaantuneina, eivät katsoneet toisiinsa, eivät myöskään tielle, sillä silloin tilanteen älyttömyys olisi tullut liian selväksi. He tuijottivat vain tiukasti silmiin tuota pientä punaista kaveria, joka ei näyttänyt katoamisen merkkejä, ja antoivat muiden luulla, että he eivät olleet vielä huomanneet, ettei autoja ole tulossa. Sitten paikalle saapui joku uskalias, suorastaan kapinallinen. Hän vilkaisi tien suuntaan, totesi, ettei ketään tule ja astui parilla harppauksella kadun yli. Ihmisissä tapahtui liikettä. Joku toinenkin uskaltautui katsahtamaan autotielle - kas, siellä ei todellakaan ole ketään kilometrin säteellä, ehkäpä tästä voisi... ja yksi toisensa jälkeen ihmiset vähitellen varmistivat autottomuuden ja helpottuneina jatkoivat matkaansa kadun yli.
Meidät opetetaan noudattamaan liikennesääntöjä, itsemme ja toistemme turvallisuuden vuoksi. Lapsena kaikki olemme katsoneet miljoona kertaa vasemmalle ja oikealle ja sitten vielä kerran vasemmalle, ja varoen hiippailleet kadun yli, jos ketään ei tullut. Nyt aikuisina jos näemme kadun reunassa lapsia, ja valo on punainen, yhteinen kasvatusvastuumme kieltää säännön rikkomisen. Pariisissa asia on vähän toisin. Valot ovat vain säästämään ihmiset jäämästä autojen alle, silloin kun niitä todella tulee. Heti, kun autovirta lakkaa, oli valo punainen tai vihreä, kaikki kiirehtivät yli, lapsien kanssa tai ilman. Se tuntui aluksi oudolta, samoin kuin se, että ranskalainen ystäväni aiheutti minulle silloin tällöin sydämentykytyksiä hyppäämällä yhtäkkiä keskelle tietä. "It´s a fight, you know", hän sanoi. "If you wait, you´ll never get across." Varsinkin Keski-Suomessa autoilijat antavat usein tietä jopa ilman valoja. Täällä ei tarvitse taistella, täällä pääsee kyllä yli seuraavan parin minuutin kuluessa, kun jaksaa odottaa. Eikä minulla ole kiire. Mutta minua ahdistaa ajatus, että pienellä punaisella valomiehellä olisi henkinen ylivalta enemmistöön kansani aikuisista ihmisistä.
Sain viime viikolla sakot, koska ylitin yksisuuntaisen kadun, kun autoja ei tullut. Kaikki pienen punaisen valomiehen takia. Toisella puolella katua seisoi poliisi vahtimassa kansalaisten käyttäytymistä kevyessä liikenteessä ja sakottamassa ylitunnollisia maanmiehiään minkä kerkesi. Ylitin kadun ja heti toiselle puolelle päästyäni keltaisiin liiveihin pukeutunut mies huikkasi minut luokseen. Hetken kuvittelin hänen olevan joku rakennustyöläinen, samanlaisia liivejä näkee lähinnä päiväkotilapsilla leikkipuistomatkoilla. Poliisi sanoi tässä olevan nyt sakkojen paikka, kysyin oliko hän tosissaan. "Ei kannattaisi ylittää katua punaisella valolla, kun poliisi on toisella puolella", hän totesi. Poliisi luottaa arvovaltaansa suomalaisten silmissä, kaikillehan meistä tulee aina hieman syyllinen tunne, kun näkee vilahduksenkaan sinisestä autosta tai virkapuvusta. Sanoin, etten katsellut poliisia, vaan tarkastin, tuleeko kadulla autoja. Minua epäiltiin punaisen valon noudattamatta jättämisestä. Tärkeintä ei ole niinkään terve järki ja liikenneturvallisuus, vaan pienen punaisen valomiehen ylivalta.
Thursday, August 9, 2007
Teknistä ahdistusta
Vietän ties kuinka monetta aamua koneella surffaillen. Esseet ja niihin vaadittavat kirjat ovat pöydän kulmalla tietokoneen vieressä, käsilaukussa, sohvalla, yöpöydällä, aina siellä missä minäkin, vaan yhden käden yhdellä sormella voi laskea sen työmäärän, jota olen niiden eteen tehnyt. Ahdistaa.
Unohtaakseni esseeahdistuksen keksin lisää ahdistuksen aihetta: teknisen osaamisen puute. Olen silloin tällöin harrastanut blogisurffailua, varsinkin jos olen saanut vinkkejä kavereilta, että mistä löytyy on hyvää luettavaa. Äsken vakoilin hetken muita jyväskyläläisbloggareita ja tajusin kuinka visuaalisesti tylsä oma blogini on. Pari päivää sitten yritin liittää kuvaa otsikkoriville, mutta siitäkin seurasi vain otsikon paisuminen yli koneen ruudun ja tekstin häviäminen jonnekin toiseen ulottuvuuteen. Vaihdoin asetukset äkkiä takaisin ja suljin koneen. Ensi kerralla yritän ehkä vaakasuoraa kuvaa pystysuoran sijaan.
Halusin vain kirjoitella ajatuksiani tänne, ilman sen kummempia vaatimuksia keneltäkään ja mistään. Nyt tuntuu, että olisi tullut aika astua seuraavalle tasolle. Haluaisin persoonallisen blogin, kuten sillä tytöllä, joka esitteli sohviaan, tai sillä, joka oli neulonut vadelman värisiä villasukkia, tai sillä jonka ruohosipulin kukat kimalainen oli löytänyt. En halua olla enää tylsän vihreä ja perusaseteltu blogin pitäjä. Haluan liittää kuvia (en edes tiedä mistä), haluan vaihtaa taustaväriä, haluan pystyä viilaamaan linkkiasetuksia ja tekemään kaikkea sitä, mitä muutkin bloginomistajat voivat vapaa-aikanaan säätää. Minusta on tulossa wannabenörtti, ja kaikki vain blogini tähden.
Tai sitten täytyy uskoa, että sisältö korvaa ulkonäön. Vastaan nörteille bittejä painavammalla ajatuksenjuoksulla. Hah. Peitän taitamattomuuteni katkeraan "en-olis-ikinä-halunnukaan-osata" -asenteeseen ja jatkan vaikka kurillani tylsän vihreää blogiani ylpeydestä kihisten. Ja hiljaa itsekseni harjoittelen säätämistä kunnes jonain päivänä yllätän teidät otsikkorivin kuvalla, joka pysyy kuin pysyykin paikoillaan.
Unohtaakseni esseeahdistuksen keksin lisää ahdistuksen aihetta: teknisen osaamisen puute. Olen silloin tällöin harrastanut blogisurffailua, varsinkin jos olen saanut vinkkejä kavereilta, että mistä löytyy on hyvää luettavaa. Äsken vakoilin hetken muita jyväskyläläisbloggareita ja tajusin kuinka visuaalisesti tylsä oma blogini on. Pari päivää sitten yritin liittää kuvaa otsikkoriville, mutta siitäkin seurasi vain otsikon paisuminen yli koneen ruudun ja tekstin häviäminen jonnekin toiseen ulottuvuuteen. Vaihdoin asetukset äkkiä takaisin ja suljin koneen. Ensi kerralla yritän ehkä vaakasuoraa kuvaa pystysuoran sijaan.
Halusin vain kirjoitella ajatuksiani tänne, ilman sen kummempia vaatimuksia keneltäkään ja mistään. Nyt tuntuu, että olisi tullut aika astua seuraavalle tasolle. Haluaisin persoonallisen blogin, kuten sillä tytöllä, joka esitteli sohviaan, tai sillä, joka oli neulonut vadelman värisiä villasukkia, tai sillä jonka ruohosipulin kukat kimalainen oli löytänyt. En halua olla enää tylsän vihreä ja perusaseteltu blogin pitäjä. Haluan liittää kuvia (en edes tiedä mistä), haluan vaihtaa taustaväriä, haluan pystyä viilaamaan linkkiasetuksia ja tekemään kaikkea sitä, mitä muutkin bloginomistajat voivat vapaa-aikanaan säätää. Minusta on tulossa wannabenörtti, ja kaikki vain blogini tähden.
Tai sitten täytyy uskoa, että sisältö korvaa ulkonäön. Vastaan nörteille bittejä painavammalla ajatuksenjuoksulla. Hah. Peitän taitamattomuuteni katkeraan "en-olis-ikinä-halunnukaan-osata" -asenteeseen ja jatkan vaikka kurillani tylsän vihreää blogiani ylpeydestä kihisten. Ja hiljaa itsekseni harjoittelen säätämistä kunnes jonain päivänä yllätän teidät otsikkorivin kuvalla, joka pysyy kuin pysyykin paikoillaan.
Subscribe to:
Posts (Atom)