Kello on jo kaksitoista

Tenttiinluku on kärsinyt maailmanparannuksesta, eikä se maailma kuitenkaan vielä tällä viikolla parantunut. Kukahan tässäkin sitten voitti? En ainakaan minä, jolla jäi sittenkin huominen tenttipäivä väliin ja laskelmat kärsii. Vielä voi kuitenkin kuvitella tekevänsä esimerkiksi joulukuussa kaksi tenttiä... Inhimillisemmin ajateltuna viikko meni silti jo paremmin, kun on ehtinyt nähdä filosofiystäviä, muita ystäviä, järjestää Reilun kaupan katukahvilan kampukselle, prepata tulevaisuuden KO:laisia vaaleihin ja oikeasti edes kuvitella paneutuvansa tenttikirjaan kirjastolla ihan niin myöhäiseen iltaan kuin huvittaa. Tavallaan tajusin aiheesta jotain juuri äsken, mutta se alkaa olla liian myöhäistä. Itseäänhän tässä voi vaan osoitella, kun ei motivaatio ole oikein kantanut näitä kirjoja tankkaamaan. Filosofitoveri tosin yritti piristää toteamalla, ettei viatonta filosofianopiskelijaa voi syyttää siitä, etteivät historialliset tyypit ole osanneet ajatella ja kirjoittaa selkeästi. Sovitaan niin. Kaiken huipuksi tämänhetkinen opintopisteideni kohde kirjoineen on yhä elossa, ties mitä on vielä odotettavissa. Asiaa pohdittiinkin tänään lounaalla: onneksi Kantilta ja Hegeliltä ei voi enää tulla mitään uutta. Se tästä vielä puuttuisikin. Ehkä se on Jumalan tapa auttaa myös meitä valmistumaan joskus - parhaimmatkaan filosofit eivät ajattele ikuisesti.

Sitten ehkä politiikkaa. Tai ehkä ei. Vaalit on taas läpäläpä ja toiset ryhmät vasta onkin läpäläpä ja tukekaahan meidän ryhmää blablabla. Hallitusvuotenani ajattelin itseni väkisinkin ylioppilaspoliitikoksi, mutta sen jälkeen taas ennemmin järjestötoimijaksi, siitäkin huolimatta, että istun usein edareissa äänioikeutettuna ja seuraan kohtuuaktiivisesti mitä siellä oikein puuhataan. Tai ei puuhata. Surullisinta on se mukaidealistien kyynisyys siitä, että näissäkään vaaleissa ei taas mistään keskustella. No ei varmaan, jos asenne on tuo. Olen itsekin jo kypsä ja valmis tulemaan JYYuunista ulos, mutta en tahtoisi jättää uusille edaattoriehdokkaille vanhojen jäärien kylmän kyynisiä mietteitä. Toivon olevani yhä idealisti itsekin, vaikka melkoisen rummutuksen näissä piireissä on saanut kokea. Monen peripoliitikon tuntuu olevan vaikea ymmärtää sellaista radikaali-idealismia, joka pohjautuu vieläpä ylimaallisiin arvoihin, kuin minkä perusteella itse mielipiteitäni muodostan. Onhan minullakin vahva siipeni, noin niin kuin ajatusmaailmallisesti, mutta puoluepoliittisten ongelma nähdä ketään sen kontekstin ulkopuolella on niin mustavalkoista, että alkaa itseltä sanat ja selvitykset loppua. Lisäksi on vielä se ongelma, jonka vain kristitty (tai kuka muu vakaumuksellinen ihminen tahansa) kohtaa: maallisista lähtökohdista suuntautuvan on ilmeisen mahdotonta ymmärtää, että Kristillisten opiskelijoiden toiminta perustuu johonkin suurempaan kuin taustapoliittisiin ajatuksiin. Korjaan, mahdottomuus taitaa piileä jo siinä, että edes olisi mitään suurempaa kuin taustapoliittiset ajatukset.

Ja sitten on vielä se paljon sanoja, vähän tekoja -ilmiö. Siksi itse mieluummin vaikenen ja järjestän kahvilan kampukselle. Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen. Loppujen lopuksi aika harvan tarvitsisikaan voida puhua.