Inhimillinen tekijä

Vaikka jo pääsiäiset toivotinkin, on sittenkin vielä kirjoitettava pari riviä. On näet ihan oikea ajatus tällä kertaa.

Hehkutin parille ystävälle tuossa äsken, kuinka tänään taas tuntui hienolta tehdä työtäni, kuinka oppilaat oli kivoja ja tunnit meni hyvin ja kun sain ensimmäisellä tunnilla spontaania positiivista palautetta teini-ikäiseltä niin meni koko loppuilta sen myötä ihan lennossa.

Eilen taasen pohdittiin sitä, kun byrokraattiset tädit milloin missäkin toimistossa eivät tunnu olevan ollenkaan ihmisen asialla; että kun työttömän nuoren mielekkääseen tekemiseen saamista tärkeämpää on muka opettaa, ettei asiat nyt ihan niin helposti tässä maailmassa suju.

Näistä kahdesta teemasta yhteinen linkki löytynee taas jostain inhimillisen tekijän puolustuspuheesta, joita olen kyllä jo pitänyt. Asia kuitenkin kestänee uudelleenkäsittelyn. Miksi ihminen ei ole meille rakenteita tärkeämpi? Miksi spontaanin positiivisen palautteen antaminen on niin vaikeaa, asiasta mistä hyvänsä? Miksi yleensäkin on niin vaikea tehdä mitään hyvää tai ystävällistä yhtään kenellekään ihan noin niin kuin vain hyvästä tahdosta ja yhtäkkiä yllättäen? Miksi kyynisyys ja kaikentietävä "realistisuus" valtaavat alan oikeiden ihmisten asioilta?

Jotenkin löyhästi tähän liittyy sekin, kun nyt illalla ruispaloja fetajuustolla grillatessani kuuntelin Edelmannin Samulin virsilevyä. Mieleen tuli, kun pakkailin edellistä kotiani muuton alla ja yllättävältä taholta saadun ystävän kanssa istuttiin jutellen pitkälle iltaan. Sellaisia hetkiä on tietysti useinkin, mutta kuinka monesti tuleekaan kerrottua, kuinka ihmiset ympärillä on meille tärkeitä? Juuri tuolloin sillä oli lähes elintärkeä merkitys. Vaan osaisiko sitä enää myöhemmin kertoa toiselle jotain näin hyvää?

Siinä mielessä on myönnettävä, että on aika ihmeellinen levy, kun siihen liittyy myös toinen vastaava ihmissuhdepohdinto. Aina kun virsi Ystävä sä lapsien tulee, kuulen mielessäni edesmenneen mummoni. Siskon ristiäisvideolla muun suvun vaivautunut hyminä peittyy mummon kuuluvaan ääneen, kun tämä yhdessä papin kanssa kajauttaa tilaisuuden pakolliset virret. En myöhemmin tuntenut mummoa kovinkaan hyvin, vaikka hän lapsuudessani olikin paljon läsnä. Yhtenä päivänä kesken tiskauksen tajusin jotenkin sattuvan selvästi, ettei asiaa enää voi mitenkään paikata. Onneksi voi edes yrittää tehdä toisin muiden kohdalla.

Sen kai halusin sanoa. Mitä muuta parempaa tekemistä meillä voi olla kuin olla ihmisiä toisillemme?


Herra elämääni valvo,
etten harhaan vaeltaisi täällä
ohi ihmisten.

Herra auta aina,
etten ketään paina,
etten toisten taakkaa suuremmaksi tee.

Vierelläni kulje,
askeleeni ohjaa,
etten väisty milloin kutsut auttamaan.

Sydäntäni ohjaa,
anna minun Herra
armossasi kasvaa, olla ihminen.
(509)