Wednesday, February 25, 2009

Mikä riittäisi?

Facebook täyttää maailmamme tällä hetkellä loputtomin kysymyskaavakkein, joiden ilona on paljastaa lähimmälle kahdellesadalle ystävällemme, millä autolla olemme ajaneet viimeksi (no isän Nissanilla ja siitäkin on jo reilusti pari vuotta varmaan). Joskus tietysti jotain vähän radikaalimpaakin. Toistaiseksi olen pysynyt kyselyistä itse erossa, vaikka kavereiden sellaisia onkin tullut luettua. Pieni narsisti meissä kaikissa varmaan hykertelee onnessaan, kun saa oikein luvan kanssa kertoa muille elämästään, iloistaan ja suruistaan. Niinhän saa tietenkin tehdä jos haluaa. Surullista on vaan, ettei tuo tarve täyty enää luonnollista reittiä, oikeille ja eläville ystäville kertomalla. Vai täyttyykö se enää ikinä? Riittääkö enää mikään? Kohusalarakkaat epäilevät: saattaa olla ettei.

Riittääkö yliopistokoulutuksen tuoma tieto meille, oli kiihtymystä herättänyt kysymys tänään lounaalla filosofikollegoiden kesken. Luennon jälkimainingeissa purimme ulos huonoa omaatuntoamme, kun kukaan meistä ei vieläkään ole lukenut Hegelin Hengen fenomenologiaa saati Kantin Puhtaan järjen kritiikkiä. Jälkimmäiseen aion kai tarttua vielä tänä keväänä, mutta onhan tuo Hegelkin ollut väistämättömän tuntuinen painajainen koko opiskeluajan. Kysymys tietenkin kuuluu, kuinka paljon sen lukemisesta sitten oikeasti kostumme, vai onko se vain yksi brassailun aihe lisää luennoille, joilla kaikenlukeneet tutkijat puistelevat päätään, kun käsiä ei nouse klassikoiden kohdalla.

Välillä uhkaa iskeä paniikki, kun tajuaa, että gradu on työn alla ja pakolliset kurssit käyty, että enää tulen oppimaan lisää vain aiheestani, mutta en juurikaan pakotetuksi tarttumaan noihin nämä kaikki vuodet yllämme häälyneisiin opuksiin. Entä jos valmistun maisteriksi filosofia pääaineenani, lukematta koskaan Hegeliä, tai Kantia, tai Heideggeria, tai Kierkegaardin Päättävää epätieteellistä jäkikirjoitusta? Eikä sillä, ettenkö tietäisi noista kaikista jonkin verran, joistain paljonkin, siksihän meillä luennot on, mutta kai nyt koulutettu filosofi on itse kirjansa lukenut. Opiskelukaveri epäili, että minulla on "fiksun ja koulutetun nuoren naisen syndrooma". Mikään asiantuntemus ei riitä standardeilleni, enkä uskalla vieläkään tunnustaa "lukeneeni enemmän" Benjaminia, vaikka olen aiheesta kandin työn ja yhden laviseminaarin tehnyt. Sen sijaan monet mieshenkilöt kanssaopiskelijat sanovat kevyesti lukeneensa sen ja senkin suurklassikon, vaikka vain olisivat selailleet läpi tenttiä varten. Luin minäkin Wittgensteinin Tractatuksen jo lukioaikana, ihan vaan huvikseni, kun sattui kotikaupungin kirjastosta löytymään. Eri asia on, paljonko lukemastaan on ymmärtänyt. Minähän en feministi ole, mutta jotain mätää tässä silti kai on.

Filosofi on nyt vähän väsynyt. Kertokoon vastauksia, ken tietää. Minut kun on koulutettu vain kysymään lisää.

6 comments:

Anonymous said...

Hyvä filosofi.

Terveydenhuoltoa edustavana henkilönä voin jakaa huolesi, koska itseäni moinen "tiedänkö koskaan riittävästi"- ajattelu vaivaa lähes päivittäin. Tähän ajatteluun on vain yksi lääke: otat asenteen, että on koko elämä aikaa oppia. Vasta valmistumisen jälkeen alkaa se todellinen oppiminen, koska sitten huomaa sen, mistä sitä tietoa oikeasti tarvitsee lisää ja mistä ei. Sitä ei opettajat pysty määrittelemään, koska eivät tiedä missä työskentelet. Perusteet on kuitenkin hyvä osata, mutta ei maailma siihen kaadu, jos joku klassikko on jäänyt lukematta. Tällä lääkityksellä olen ainakin itse saanut ajoittain vaiennettua sen sisälläni huutavan äänen, joka sanoo etten voi ikinä ketään ihmistä hoitaa ammattihenkilönä, koska en tiedä tarpeeksi.

Aurinkoa Jyväskylään. :)

terveisin, Helsinki

pm said...

Filosofi kiittää Helsinkiä. On se hienoa, että itse pääkaupunki seuraa blogia.

Kysehän on juurikin tuosta metodista, että on koko elämä aikaa oppia, eikä silloinkaan voi kuvitella tulevansa valmiiksi. Koko maailmaa historioineen kaikkineen kun ei vaan voi tuntea. Välillä kuitenkin silti tahtoisi, ja silloin iskee tämä hetkellinen angsti. Onneksi terveydenhuoltohenkilökunta maassamme pitää filosofit ja muut poissa nihilismin ankealta polulta :)

Ja kiitos, aurinkoistahan täällä. Sitä samaa sinne!

Anonymous said...

Oli kyllä pakko kommentoida tuota Facebook-osiota, koska mielestäni se on aika yksipuolinen näkemys asiaan. Ensinnäkin, jos se on narsismia, että haluaa jakaa tietoja itsestään muiden kanssa, mitä se sitten on, että ajattelee olvansa muiden yläpuolella, kun ei sorru sellaiseen? Toiseksi, mielestäni on erikoista väittää, että tämä tarkoittaa sitä, ettei ihmistä kohtaa todellisuudessa. En ymmärrä, miten nämä kaksi asiaa edes liittyvät toisiinsa. On varmasti totta, että joillakin onnekkailla on niin paljon ystäviä fyysisesti lähellä, että heitä on mahdollista tavata usein ihan kasvotusten, joillakin eri elämäntilanteista johtuen näin ei kuitenkaan ole. Miksei silloin saisi pitää yhteyttä mahdollisin keinoin? Ja millä tavalla Facebook on pois tästä kanssakäymisestä? Eikö Facebookin käyttö ylipäänsä ole ihan sama asia kuin joku "kysely"? Ainakin itse valitsisin aina mieluummin kasvotusten näkemisen, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö voisi pitää yhteyttä myös muiden kanavien kautta. Kaiken lisäksi suurin osa Facebookissa olevista "kyselyistä" on pelkkiä hupijuttuja, eivät siis kerro mitään itsestäsi, joten jos kyseessä on tarve kertoa itsestään, miksi sitten tehdä näitä hupijuttuja??? Mukavaa viikonloppua!

Anonymous said...

Hyviä pointteja Liina, kiitän kommentista :) Selventääkseni - ensinkin kirjoitan kyllä toisinaan provosoivasti, mutta se on vain asian yksi puoli: en näe maailmaa ollenkaan niin mustavalkoisena. Sen sijaan se on aika lailla raivostuttavan värikäs, ja jos sitä oikein alkaa pohtia, päätyy piankin siihen, ettei tee mieli sanoa enää yhtään mitään. Minä ainakin. Koska kuitenkin tunnen välillä hurjaa tarvetta sanoa jotain, sanon jotain. Se ei ole mitenkään koko totuus eikä edes koko totuus siitä, mitä kaikkea saatan aiheesta ajatella.

En näe enkä koe olevani kenenkään taikka minkään yläpuolella, sen sijaan ilmaisen mielipiteeni milloin mistäkin ja milloin terävämmin, milloin lievemmin, ja jos ne osuvat kohdalleen, ne ehkä kolahtavat. Se ei tarkoita etteikö ne osuisi minuunkin. Aika monesti kritiikin lähteeni onkin siinä, kun jokin asia itsessäni suututtaa, kun tajuan kuinka kiinni tässä maailmassa olen, halusin tai en.

Ja kyllä, kannatan ehdottomasti kaikenlaista yhteydenpitoa ihmisiin siellä ja täällä, monta rakasta ystävääni asuu ihan liian kaukana muualla maailmassa ja siitäpä syystä minustakin on tullut aika nörtti viime vuosina.

Ja onhan meillä hyvänen aika kaikilla varmasti välillä kovakin tarve puhua itsestämme, tuntea, että joku välittää isoista ja pienistä jutuista jotka meitä koskettaa, ja haluaa tietää lisää meistä. Se on inhimillistä ja kertoo aika lailla siitä, ettei ihmisen ole erityisen hyvä olla yksin. Siksi kai noi hupijutut fb:ssa onkin saavuttaneet suosiota, eikä se mitenkään tietenkään ole vastakohta muulle yhteydenpidolle.

MUTTA. Olen myös sitä mieltä, että tällainen maailma ei tee hyvää ihmisille. Kapitalismi ja tietotekniikka todellakin vieraannuttavat meidät luonnollisesta kanssakäymisestä. Täällä on liian helppoa jäädä liian yksin ja avunhuutoja on jo nähty netissä milloin milläkin tavalla. Siinä mielessä näen parhaaksi, vaikka sitten fb:ssa, kysellä ja kertoa kuulumisia ihan henk.koht. kuin erinäisten lomakkeiden kautta, niin viihdyttäviä kuin ne onkin.

Näin tänä iltana, feel free to comment on :)

Anonymous said...

Juu, en ajatellutkaan kommenttia osoituksena mustavalkoisuudesta, uskon tuntevani ajatuksiasi sen verran hyvin, etten uskaltaisi väittää sinua mustavalkoiseksi ihmiseksi. Selvennettäköön tähän, että käytän lempinimeäni Liina lyhennyksenä Pauliinasta, koska sillä nimellä kaikki minua kutsuvat. Kommentoin asiaa lähinnä siksi, että koin sen hieman yksipuoliseksi kommentiksi Facebookin kautta lähettämääni Viimeksi-kyselyyn. Siitä olen samaa mieltä, että yleisesti maailma on tullut liian virtuaaliksi (joskin asperger-nuoria tavatessani kiitän sitä, joka on keksinyt tämän tavan pitää yhteyttä sellaisten kannalta, joilta ns. normaali kommunikaatio ei kerta kaikkiaan onnistu), kaipaan esim. henkilökohtaisesti oikeita kirjeita/kortteja sähköpostin tai tekstiviestien sijasta. Olen silti sitä mieltä, että toisen on vaikeaa tietää toisen motiiveista erilaiselle yhteydenpidolle (onko se siis sitä, että haluaa tehdä numeroa itsestään, vai ainoa keino pitää yllä kommunikaatiota tai sitten viihtyä). Enkä myöskään edelleenkään koe, että kyselyt tms. ovat pois henkilökohtaisesta kommunikaatiosta. Tai ovathan ne tavallaan (sen tilalla voisi kirjoittaa henk.koht. viestin), mutta se on hauskaa (miksi ei siis saisi myös viihtyä?) ja jonkinlainen kommunikaation muoto, jos muunlaista ei ole (minulla kun on vähän sellainen periaate, että jos toinen osapuoli ei kirjoita henk.koht., en vaivaudu sitten minäkään, mielenkiintoista kyllä ja mitenkään tarkoittamatta korostaa itseäni, henk.koht. yhteydenpito on aina loppunut toisen osapuolen taholta). Sekin on näet pidemmän päälle rasittavaa, että kokee kiinnostuksen/vaivannäön olevan yksipuolista. See you later...

Anonymous said...

Hei joo, arvelinkin jo aiemmin tietäväni kuka mulle kommentoi :) En nyt jaksa enää enempää jatkaa aiheesta, koska katsotaan vaan ehkä samaa asiaa vähän eri näkökulmista, mutta selvennykseksi se kuitenkin, ettei kirjoitukseni ollut mitenkään kommentti sinun tai kenenkään muunkaan lähettämään kyselyyn vaan ihan yleistä pohdintaa. Niitä olen huvikseni lueskellut vaikka kuinka ja hupinsa kullekin sallittakoon, kyse kun ei tosiaan ollut siitä. Asiassa on niin monta näkökulmaa, että voisimme kyllä kuluttaa sen pohtimiseen ikuisuuden (niin kuin yleensä lähes kaiken vähänkin meitä koskettavan kanssa)... elämässä lienee kuitenkin tärkeämpiäkin asioita tehtävänä :)