Kun kaikki onkin hyvin

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.

Ihmiset voivat tuhota toisensa niin monin tavoin, eikä sitä tarvitse edes aina tehdä tarkoituksella. Ihmiset voivat myös ehjätä toisiaan monin tavoin, eikä sitäkään tarvitse aina tehdä tarkoituksella. Parasta on ehkä se, kun ollaan vaan, vaikka ei aina edes ymmärtäisi miksi se on tärkeää. Pahinta on ehkä se, että jotkut haavat paranevat niin hitaasti, että joskus saattaa luulla, ettei se tapahdu koskaan. Jotta kukaan ei tipahtaisi, tarvitaan rohkeutta - paitsi siltä, joka kaipaa kiinnipitämistä, myös siltä, joka niin tekee.

Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

Vaan kaikkein parasta on juuri se: kaksi täällä maan päällä ja yksi ylhäällä, jolla langat on käsissä alusta loppuun.

Pari sanaa säädöstä (glögin äärellä)

If I were a King
if I had everything
if I had you and I could
give you your dreams
If I were giant-sized
on top of it all
I don't know what in the world
would I sing for
If I had it all
(Dave Matthews)

Yep, jälleen kerran Dave tietää. Englanniksi en taida omistaa tarpeeksi hyvää sanaa kuvaamaan "säätöä" ja siksi kieli kääntyi - niin pienestä se on joskus kiinni. Säätö. En kestä mitään ylimääräistä säätöä, varsinkaan sellaista, mikä johtuu ihmisten itsekkyydestä tai oman itsensä pönkittämisestä, tai politiikasta, tai tahallaan väärinymmärtämisestä, tai siitä, että kun ihmisillä on muuten jokin huonosti ja pitää vaan purkaa ongelmiaan muihin... suututtaa ja eniten se, ettei voi auttaa asiaa millään tavalla. Näinä hetkinä tekisi mieli lopettaa kaikki muu tekeminen ja jättää muut säätämään jos kerta haluavat. Itse voisi keskittyä oikeaan elämään. Niin kuin valkoiseen ulkoilmaan, tai pitkiin lounaisiin ystävän kanssa, tai niihin ihmisiin, jotka nähdessään sydän hyppää konkreettisesti. Sisältöä elämälle ilman turhaa säätöä.

Poistun taasen Auschwitzin, historiankirjoituksen ja muistin pariin. Uusi kategorinen imperatiivi: jotta emme koskaan unohtaisi, jotta se ei koskaan toistuisi - eiköhän siinä ole meille tarpeeksi säätöä pitää maailmasta ja toisistamme huolta.

Kello on jo kaksitoista

Tenttiinluku on kärsinyt maailmanparannuksesta, eikä se maailma kuitenkaan vielä tällä viikolla parantunut. Kukahan tässäkin sitten voitti? En ainakaan minä, jolla jäi sittenkin huominen tenttipäivä väliin ja laskelmat kärsii. Vielä voi kuitenkin kuvitella tekevänsä esimerkiksi joulukuussa kaksi tenttiä... Inhimillisemmin ajateltuna viikko meni silti jo paremmin, kun on ehtinyt nähdä filosofiystäviä, muita ystäviä, järjestää Reilun kaupan katukahvilan kampukselle, prepata tulevaisuuden KO:laisia vaaleihin ja oikeasti edes kuvitella paneutuvansa tenttikirjaan kirjastolla ihan niin myöhäiseen iltaan kuin huvittaa. Tavallaan tajusin aiheesta jotain juuri äsken, mutta se alkaa olla liian myöhäistä. Itseäänhän tässä voi vaan osoitella, kun ei motivaatio ole oikein kantanut näitä kirjoja tankkaamaan. Filosofitoveri tosin yritti piristää toteamalla, ettei viatonta filosofianopiskelijaa voi syyttää siitä, etteivät historialliset tyypit ole osanneet ajatella ja kirjoittaa selkeästi. Sovitaan niin. Kaiken huipuksi tämänhetkinen opintopisteideni kohde kirjoineen on yhä elossa, ties mitä on vielä odotettavissa. Asiaa pohdittiinkin tänään lounaalla: onneksi Kantilta ja Hegeliltä ei voi enää tulla mitään uutta. Se tästä vielä puuttuisikin. Ehkä se on Jumalan tapa auttaa myös meitä valmistumaan joskus - parhaimmatkaan filosofit eivät ajattele ikuisesti.

Sitten ehkä politiikkaa. Tai ehkä ei. Vaalit on taas läpäläpä ja toiset ryhmät vasta onkin läpäläpä ja tukekaahan meidän ryhmää blablabla. Hallitusvuotenani ajattelin itseni väkisinkin ylioppilaspoliitikoksi, mutta sen jälkeen taas ennemmin järjestötoimijaksi, siitäkin huolimatta, että istun usein edareissa äänioikeutettuna ja seuraan kohtuuaktiivisesti mitä siellä oikein puuhataan. Tai ei puuhata. Surullisinta on se mukaidealistien kyynisyys siitä, että näissäkään vaaleissa ei taas mistään keskustella. No ei varmaan, jos asenne on tuo. Olen itsekin jo kypsä ja valmis tulemaan JYYuunista ulos, mutta en tahtoisi jättää uusille edaattoriehdokkaille vanhojen jäärien kylmän kyynisiä mietteitä. Toivon olevani yhä idealisti itsekin, vaikka melkoisen rummutuksen näissä piireissä on saanut kokea. Monen peripoliitikon tuntuu olevan vaikea ymmärtää sellaista radikaali-idealismia, joka pohjautuu vieläpä ylimaallisiin arvoihin, kuin minkä perusteella itse mielipiteitäni muodostan. Onhan minullakin vahva siipeni, noin niin kuin ajatusmaailmallisesti, mutta puoluepoliittisten ongelma nähdä ketään sen kontekstin ulkopuolella on niin mustavalkoista, että alkaa itseltä sanat ja selvitykset loppua. Lisäksi on vielä se ongelma, jonka vain kristitty (tai kuka muu vakaumuksellinen ihminen tahansa) kohtaa: maallisista lähtökohdista suuntautuvan on ilmeisen mahdotonta ymmärtää, että Kristillisten opiskelijoiden toiminta perustuu johonkin suurempaan kuin taustapoliittisiin ajatuksiin. Korjaan, mahdottomuus taitaa piileä jo siinä, että edes olisi mitään suurempaa kuin taustapoliittiset ajatukset.

Ja sitten on vielä se paljon sanoja, vähän tekoja -ilmiö. Siksi itse mieluummin vaikenen ja järjestän kahvilan kampukselle. Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen. Loppujen lopuksi aika harvan tarvitsisikaan voida puhua.

Maailma hajottaa, yhteiskuntatieteilijä korjaa

Hilpeydelle ei ollut tulla loppua, kun uutisissa mainittiin, että tulipaloa tutkimassa on poliisin lisäksi myös yhteiskuntatieteilijä. Kyseenalainen hilpeys, mutta jos konteksti unohdetaan, on jokaisen Mattilanniemen punatiilikäytävillä opiskeluvuotensa kuluttaneen pakko myöntää, että hilpeää se oli. Oli yhteiskuntatieteilijä saanut oikein töitä. Kehittelin, että kun itse pian valmistun epämääräiseksi edeltämainituksi, voin sitten alkaa piirtää sarjakuvaa, jossa seikkailee pörröhiuksinen viittasankari - Yhteiskuntatieteilijä, joka kutsutaan paikalle, kun maailma kaipaa pelastusta.

Vaan on asioita, joihin edes yhteiskuntatieteilijä ei pysty. Oikeastaan yhteiskuntatieteilijä on melkeinpä rammoin kaikista: tieto lisää tuskaa. Pitkälle iltaan jatkunut teehetki Toveri Yhteiskuntapoliitikon kanssa oli sanoinkuvaamattoman paikallaan, mutta sisälsi kasvavan määrän perinteistä ahdistusta, ja sitä ikuisesti hiukan ylemmyydentuntoista epätoivoa, kun epäilemme tietävämme parannuksen maailman kurjuuksiin, mutta vieläkin paremmin sen, ettemme yksinkertaisesti voi juuri mitään joillekin asioille. Vaan ulospäin ei saa näyttää, että joskus yhteiskuntatieteilijäkin epäilee. Relativistisuuteen taipuvainen, silmänsä sulkeva nihilismi on vaarallisin ase maailmanparannusta vastaan ja jospa sen vain saisi kitkettyä pois... siksi yhteiskuntatieteilijä yhä ylös yrittää.

Maailman ihmisten kohtalo suututtaa, mutta toisinaan vieläkin enemmän suututtaa se, että jopa yhteiskuntatieteilijä on vain ihminen, joka kriittisessä analyyttisyydessäänkin hajoaa palasiin omien tunteidensa kanssa. Vaan kiitos yhteiskuntatieteilijän, joka osaa olla toiselleen yhteiskuntatieteilijä. Yhdessä itketään, nauretaan, ahdistutaan ja puretaan ahdistusta, ja sitten mennään koteihimme nukkumaan kiitollisena siitä, että josko nyt ei vielä ihan koko maailma pelastunut, niin ainakin itse jaksaa taas seuraavaan päivään.

October things.

Working hours that went by in a woosh; nice movie followed by a cup of tea and a good chat with a friend; searching of the perfect clew and an aimless wandering through the city centre. Pretty good first day off from teaching. Not to mention the lovely hippie bag a very unusual moment of shoppingcraze had already included into my life during the effective Saturday morning... my only excuse is that I wasn't alone. All things condense in the right company.

Right now my biggest concern is to have enough time and brains to understand Habermas within a week and a half but it's already there, the growing anticipation underneath everything else. Cannot help smiling sometimes. Cannot help making new plans over more new plans before I'm even in the factual processing phase of the first plan.

I hate chichès. Mostly because I'm obsessed to avoiding them and yet feel like I am sliding into making some of them true. Then I need to explain the facts to myself over and over again.

Cynicism is a weird thing. Life is a funny stuff. Knitting is a good hobby.

So is burning candles and letting everything just be: the world, people in it and even The Myself, in its vast plentifulness of good, bad and incomprehensible.

Feeling creative, impatient, studious, anticipative...

A good morning today started with contemporary dance pieces from youtube, with the side of the usual yogurt and bananas. I feel like creating a dance piece - funnily enough that's exactly what's expected from me at the moment, in various ways. I might have made up the term anticipative, but that's the best description of how I've been feeling lately.

Yesterday afternoon I walked about in the university library, looking for the examination books I had listed moments before. (Just a note: what is it with library smells? I could live in there. Someone should make a soap out of it.) I had made a plan of what I should read this autumn as I've got three more exams to go, and I realised it means around 4000 pages. Luckily, I never count the pages.

The cold brisky autumn days are here and I do not complain, what a joy it is to feel the wind and the little chill under this northern sun... going through a lot of phases including nostalgy, patriotism, impatiency to go already, too many memories, too many people leaving already before me, cooking apples from the tree in front of my window for the last autumn and whatnot. It's been a flying about and thus not so much time to write. Life's interesting, though, and that's enough for the moment.

Ach so, yesterday I presented my "Hauptfach" in my German class. As a taste of a philosophical problem, I explained the Gettier example in German. Kudos to me. (edit. note: and naturally to the sheep, paper and real ones, too!)

"By defetishizing critique is meant a procedure of analysis whereby the given is shown to be not a natural fact ...

...but a socially and historically constituted, and thus changeable, reality."
(Seyla Benhabib: Critique, Norm and Utopia, p47.)

Saying of the weekend: Hippie gave me a note, Hegel a headache. But luckily there's always some GG bringing a smidgen of a zippety-pow. Possibly I am coming close to what a legend has told: someone once studied philosophy in our university and even after decades has not yet recovered from it. A co-philosopher put it well the other day: the experience of reading our books is always on the edge of uncomfortability. What then makes us continue? It must be that zippety-pow-thing. However frustrating it is, we know that studying a tad of Hegel will do us good.

Syksy

Tietää, että se saapui yliopistokaupunkiin,
kun suihkulähde Harjun portaiden alla vaahtoaa jälleen Fairya viikonloppuisin.

Tästä seuraavat lieveilmiöt:
-Ilokivi ja Sohwi ovat täynnä fukseja, joilla alkoi uusi jännä elämä, ja teini-ikääkään on enää vuosi jäljellä iik.
-Kauppakatu sen sijaan on täynnä vaihtareita, jotka huterasti polkevana laumana huutelevat eurooppalaisia kieliä toisilleen ja suuntaavat illalla Roninmäen bileisiin parin kympin pyörillään.
-Kaikki ovat varmana tilanneet opiskelijakorttinsa oikein ja ajoissa ja laittaneet ihan asialliset kuvatkin ja tietävät jopa maksaneensa. Mitäpä tuohon enää lisäämään, sorry darling, mä oon vaan töissä täällä.
-Ja vaalit tulee taas, eikä kenenkään ryhmä ole parempi kuin meidän. Paitsi, no, meidän.

*******

Oma syksyni tuli kaupunkiin, kun iltasoitto kajahtaa tanssisalin avonaisista ikkunoista ja kotia tullessa pimeä tuoksuu taas Jyväskylältä.

How this world has come to be

Tuli tarve kommentoida pinnalla ollutta kehitysyhteistyömääräraha-asiaa piakkoin, ja ajauduinpahan taas tälle aatteenpalon tielle, viime aikojen poliittisen hiljaiseloni jälkeen. Kolmea työtä tekevänä täysipäiväisenä opiskelijana (tosiaan) en hurjasti ehdi mitään mistään vaahdota, vaan eivätköhän kaikki näe, ettei asiat menneet taas ihan niin kuin piti. Tai korjaan: eiköhän kaikki, jotka katsovat itse asiaa, eivätkä sen sijaan vaikka puoluepoliittisia tekijöitä, näe, ettei kaikki mennyt ihan niin kuin piti. Eniten suututtaa, kun ihmiset, jotka väittävät olevansa kehyasioiden takana, kaunistelevat ja kiertelevät juttua miten parhaiten taitavat. Aion vaahdota muualla, siksi täällä vain pieni palanen jälleen aiheeseensa täsmälleen osuvaa Davea, tuota viime aikojen suursuosikkia kotikatuni musiikkipiireissä.

Mother, father please explain to me
How it could be so this world has come to be
A precious balance in between
Such cruelty and such kindness please

Mother, father please explain to me
How this world has come to be
Unequaled in her blessings, oh, I see
Unbridled hatred so extreme, please tell me

Oh Mother, father please explain to me
How this rare world's come to be
A place so full of color yet overflowing
Always in black and white
Drowning in the waters of our...

Mother, father please explain to me
How this world has come to be
While still blessed in all the things we see
Such a sad, sad home for you and me
(Dave Matthews Band: Mother Father)

------------

Sitä tässä on taas tullut mietittyä päivä jos toinenkin.

Under water

Do you know the moment when time stops while taking a shower? After a good workout, or a long day, or being too tired or having your mind too occupied for anything else you just stand there, eyes closed and let the water wash over you, around you, and even though it's just water, thin and too liquid to stay any longer than it has to, it's like a warm bubble that halts the time and space and you can just breathe and concentrate on being.

I wish there was an Einstein here to explain me right now the meaning of relativity.


Standing on a bridge,
watch the water passing under me
It must’ve been much harder
when there was no bridge, just water
Now the world is small.
Remember how it used to be,
with mountains and oceans and winters
and rivers and stars?
(Dave Matthews: Funny the way it is)