Under water

Do you know the moment when time stops while taking a shower? After a good workout, or a long day, or being too tired or having your mind too occupied for anything else you just stand there, eyes closed and let the water wash over you, around you, and even though it's just water, thin and too liquid to stay any longer than it has to, it's like a warm bubble that halts the time and space and you can just breathe and concentrate on being.

I wish there was an Einstein here to explain me right now the meaning of relativity.


Standing on a bridge,
watch the water passing under me
It must’ve been much harder
when there was no bridge, just water
Now the world is small.
Remember how it used to be,
with mountains and oceans and winters
and rivers and stars?
(Dave Matthews: Funny the way it is)

Penguin philosophy

Sure I know I should be sleeping already. Instead I was watching "March of the Penguins", followed by the "Making of" and in between some penguin talk with a friend about just how great they are... And then finally, touched and amazed and saddened and delighted and basically everything a person can feel at once because of those funny black and white bird-fish-creatures who walk in this heart-warmingly toddler sort of way as if they never grew off of diapers, I ended up into another favourite thing: watching trailers. I got to say, there's just something about movies. In times only one is not enough but you want to grab a piece of as many as possible at once and for this trailers are excellent. Especially trailers of movies I've seen and know well - the worlds of them will come and relive on the metaphysical level of my thoughts even if I only saw two minutes of them. It's the same as when wandering about in a bookstore or a library and you just want to fill your senses with those endless rows of stories, already told and yet to be found. Walter Benjamin might whisper: this is it, this is the shock effect I already wrote about in the 30's, nothing is enough for you 21st Centurians. But I just want to be filled up with stories and lives and adventures and loves and dramas and wars and pictures of beauty in all world. Benjamin, if someone, should understand something about tries of grasping the big picture.

And penguins! They born, live and die on the White Continent, in the middle of 9 months of winter, carrying their eggs and babies on their feet for months and having no nest, no food, no nothing but their own fur and the others in the community to hold on to. Once in a while they march to the Ocean, and then back, in the long, loyal line of little butlers sliding on their stomachs... I've always had a soft spot for penguins but now I've completely lost my heart to them. Just how brave can the time guardians of the Antarctica be! Absolutely and utterly recommendable to know more of them, even if you wouldn't be quite as crazy about penguins as me.

Dedicated to the forest of my youth that is now just houses

Standing here
The old man said to me,
"Long before these crowded streets
Here stood my dreaming tree."
Below it he would sit
For hours at a time
Now progress takes away
What forever took to find
And now he's falling hard
He feels the falling dark
How he longs to be
Beneath his dreaming tree
(Dave Matthew's Band)

I gave Dublin a second chance and it definitly did its utmost best and here I am: with another city I long for. I'm only in my mid-twenties, what then when I'm eighty? I've got probably the whole world to miss.

My overly patriotic (despite all the travelling) summer is starting slowly turn into autumn schedule next week and the overly patriotic part is getting there to be finished, too. "Progress takes away what forever took to find" - or just the ongoing flowing forwards of life.

Today we thought about the fact how weirdly the technology connects sometimes many people into a place that seemingly is occupied by only one or two. If, for example, I and my flatmate are both at home and maybe both of us speaking in phone, plus we each got our laptops on and have some messenger or skype conversations going on there, that would connect at least four other people to our appartment - and knowing us, it would include already a couple of other countries, too. Wild. Even wilder would be to think of all those other people who'd also might be having their own messengers/skypes/telephones on and so forth - if we could draw a map of all of those connections, that would be one network in the best meaning of the word.

I'm tired, and this time it's not the physical jetlag. Maybe it's a psychological jetlag. My mind is sometimes having a hard time trying to keep up with life's changes.

Sataa ja iltasoitto soi

Sataa, aivan kuin viime maanantainakin. Semmarit ne jo keksi tämänkin etukäteen.

Aivan kohta tartun kirjaan The Cambridge Companion to Critical Theory, ihan minä hetkenä hyvänsä. Uppoudun sohvaani, jonka ensin raivaan jälleen yhden matkan jälkeisestä vaatekaaoksesta, kovin tuttu näky tänä kesänä. Keitän ehkä teetä, voisin jopa avata pussillisen Mozart-kuulia. Paitsi että toukokuisen viikkokaupalla kestäneen flunssan jälkitautina sain oudon oireen. Ei ole mikään entisensä, kun minun ei juuri tee enää mieli suklaata. Voihan olla, että tämä on ohimenevää. Voi myös olla, että jokaiselle ihmiselle on asetettu maksimikiintiö, kuinka paljon suklaata voi elämänsä aikana ottaa vastaan. Silloin se on ihan mahdollista saada täyteen jo parikymppisenä, kun oikein yrittää. Ja minä olen kuulkaa yrittänyt.

Sataa ja pikkuomenat kasvaa. Ystäväni pikkuoravat kasvavat myös hurjaa vauhtia, ja heidän riemastuttavassa seurassaan hujahti viikonloppuvierailu Pohjanmaalla mallikkaasti. Aamuisin sain pirteän herätyksen, kun ovi lennähti auki. "Pojat ne vaan täältä sisään sukelsi", ilmoitti vinkeä 3-vuotias. Sitten jo opeteltiinkin taas autoja ja lintuja ja käsinukke-eläimiä.

Tapasin matkalla myös nuoren naisen, joka oli tehnyt ammatillisessa elämässään juuri niitä asioita, joihin haaveeni lähitulevaisuudesta kohdistuvat. Ne ovat siis oikeasti mahdollisia, kaikki on toteutuksen päässä.

Sataa ja voi kunpa ne omenat olisivat jo kypsiä. Voi kunpa koko maailma ei olisi niin levällään, että sinne on pakko mennä ja tehdä parhaansa edes jonkin asian eteen ja silti tuntea itsensä niin pieneksi, kun mitä kaikkea ihminen voi muutaman kymmenen vuotensa aikana ehtiä koskaan ja kun joka suuntaan ja joka alalle tahtoisi venyä niin että on tehtävä päätöksiä. Voi kunpa kaikkein rakkaimmat ystäväni eivät kaikki eläisi eri maissa niin että väistämättä olen jatkuvasti eri maassa eri kielessä eri arjessa vähintään kahden kolmasosan kanssa.

Näin puoliksi viittomakielistä unta ja huomasin, että muistan viittomia sittenkin aika paljon. Mahtuisikohan syksyn saksan jatkopreppaukseen ja gradunteon lomaan vielä palanen kesken jäänyttä sivuainetta? Myös klassisen kreikan kurssi houkuttelisi, ja niin paljon muuta... Tässä syy, miksi yliopiston jättäminen tuntuu joskus täysin mahdottomalta. En ole vielä oppinut ihan kaikkea.

On oravalla oma koti Keravalla.

-Ai oravalla?
-Eiku Keravalla.

Kuuntelen nonstopina Semmareita ja Dave Matthews Bandia. Menee kuulkaa se heinäkuun neljästoista näinkin. Viimeiset pari vuotta olenkin viettänyt samaista päivää Seinenvarsipiknikeillä ja välkkyvän Eiffel-tornin juurella keskiyön maratonilotulituksia ihaillen. Käyhän tuo elämä tylsäksi, jos aina toistaa samat kaavat, mutta pakko myöntää, että juuri nyt olisi vähän ikävä sinne.

Luin kaikenlaista tietoutta sikainfluenssasta ja totesin, vastoin parin kaverin tämänpäiväisiä ystävällisiä arveluita, että taitaa olla ihan tavallista nuhaa. Parantua saisi sekin kuitenkin. Jää kohta kaikki vauvat näkemättä, ja niitä tapaamisia olisi kuulunut tähän viikkoon monta.

Ei tullut kiitosta bongareiden liitosta.
-Ai kiitosta?
-Eiku liitosta.

Omenapuu ikkunan edessä kasvattaa jo pientä vihreää pyörylää pitkin oksiaan, apostolinmiekkani on päässyt vihdoin puoleen väliin (kuusi miekkaa pystyssä, vielä toiset kuusi ja pitäisi kukkia) ja eilisen sadepäivän tunnelmoinnissa haaveiltiin tuntitolkulla Novitan Puro-langoista, joista syksyn mittaan tehdään ainakin pipo, kaulahuivi, ranteenlämmittimet, pari liiviä ja mitä vielä. Pelastin matkavakuutukseni lehtipinosta ja jännittelen jo valmiiksi sitä, että pääsen kuin pääsenkin pian yhdeksän vuoden tauon jälkeen hypähtelemään hetkeksi taas Vihreällä Saarella - jota on, hiukkasen vaikeasta suhteestamme huolimatta, kuitenkin viime kädessä kiittäminen siitä, että minulla on riittänyt osa-aikatöitä kaikki nämä vuodet.

Kun ei voi puhua, pitänee vaieta. Haeskelen jälleen surrealistista kielenkäyttöä, että olisi jotain kivaa. Jos on valituksia, niitä voi osoittaa.

Twist. Twist twist.

Muussa tapauksessa suosittelen twistausta.

Tänä sunnuntaina

1. Hyvä olo on sittenkin fyysisen kivun poissaoloa. Tämä ei ole pessimismiä, vaan kaikenvoittava helpotuksen tunne joka kerta kun sen käytännössä saa kokea.

2. Helle loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin, eikä kukaan ole yllättynyt katsellessaan heinäkuun pilvisiä +16*C lupaavia sääennusteita. Paitsi minä, jälleen, siitä, kuinka paljon suomalaiset käyttävät aikaa ja energiaa säästä valittamiseen, oli niin tai näin. Tai yleensäkin valittamiseen. Menee jo hermo. Get a grip.

3. Huumorintaju on hieno asia ja vielä hienompaa on se, kun on ihmisiä, joilla se on samanlainen kuin itsellä. Perhe on tässä vahvoilla vuosi toisensa jälkeen.

4. Mitä on levottomuus? Se on karttojen tutkailua, vaikka on ihan jossain muualla. Kartat on siitä hyviä, että ne vain on, eivätkä ne koskaan syyllistä levottomuutta. Ainahan sitä kuitenkin jossain pitää olla, täällä tai siellä. Sitä varten on karttoja, nykyisistä ja tulevista asuinpaikoista.

5. Jos haluat lettuja, älä lupaa paistaa niitä.

Kesällä kerran

Bloggaan pesästä, jonka rakensin miniparvekkeelleni, kun näin keskikesän kunniaksi ja tekemisen puutteessa intouduin sitä vihdoin siivoamaan. Tietenkin auttamattomasti myöhäisherännäinen, mutta kun en ole juuri kaupungissa tähän mennessä kuluneena kesänä vielä ollutkaan. Tuuli humisee pihapuissa ja kun aurinko vielä siirtyy puoli metriä oikealle nurkan taakse, alkaa tilanne olla aika täydellinen.

Aloitin hitaasti mutta varmasti graduorientoitumisen: tein eilen varastotilauksen ja tänään sitä noutaessa varasin ensi kertaa opiskeluaikanani itselleni arkistokappaleiden säilytyspaikan yliopiston kirjastosta. Vaikka opiskelun tyyssija onkin kuuma ja hiljainen näin heinäkuun alussa, mitä nyt muutama hassu yhteiskuntatieteilijä siellä täällä tulevan perjantain tenttiin pänttäämässä, iski minulle jälleen hurja gradunkirjoitusromantisointi. Niitä tulevia lokakuun kylmiä tuulispäiviä odotellessa...

Olen viime viikot järjestellyt yliopistonjälkeistä tulevaisuuttani ja vihdoin siitä on joitain palasia koossa. Oikeasti on mahtavaa, että elämässä on erilaisia vaiheita. Yhden ystävän kanssa ollaan usein pohdittu sitä, kuinka monesti arkielämässä tuntuu, että kaikki vaan junnaa paikallaan, mutta lopulta jos katsoo menneitä vuosia, koko ajan on johonkin kuitenkin ollut menossa ja lähes jatkuvasti jonkinlainen muutos johonkin uuteen on ollut päällä. Täytyy vaan uskaltaa luottaa siihen, että kokonaiskuva on muissa käsissä, kun itse kykenee kuitenkin käsittelemään vain yhden päivän kerrallaan.

Under the midday sun

At home at my parents', on the backyard, in the midst of buzzing bees, singing birds and lovely smells of freshly cut grass. Peace and quiet and sun and ice cream.

It's almost one month since my last time in the good old Jyväskylä. During that month I have seen another set of beautiful European cities, communicated in six languages (if you count the wobbly tries of a few simple words what it comes to the strangest ones), memorised three more metromaps, got myself new favourite bakeries, restaurants and cafes, swam in the Mediterranean sea, drank "shampoo" and liked it, midnight-bicycled in the warmth and darkness through the streets of Barcelona's old town, bought way too many summer clothes for a Nordic person, got wet by Easteuropean rain and sun-burned by the heath of Catalunya, seen a ballet-premier in the Staatsoper and the Philharmonics live in the Schönbrunn castle with some 100 000 Viennese around me. And so many other things that would make no sense describing in words, most of all that everyday life with good friends in another surroundings where I felt I could breath more freely.

Now it's a July for good moments and good friends here at home country. I was just invited to the Osthrobothnia - the most controversial county to me and finally I think I am going again. And I should read heaps to be able to write this book of hundred pages that is suppoused to represent everything I've learned during the past six years of my life: the so called Pro Gradu. Nevertheless the topic is of great interest to me, my motivation is as low as it can be. And then I picture myself sitting the upcoming long autumn days at the library by Alvar Aalto, writing writing writing. Of course, there is some kind of romance in that picture, too.

I don't really have that many things to say. Or maybe I have so many I cannot produce it anymore. I am waiting to be able to talk and update with my friends here, first, and maybe after that I can share another thought again.

Kesä

Kasvava odotus kohti lomaa lienee stimuloiva unianikin. Vaikka olenkin ehkä uniassosiaatioketjujen kuningatar (kaikkihan vielä muistavat sen, missä TV-sarjan "unelmien poikamies" opetti mulle emalikorujen tekemistä), viimeaikaiset menevät jälleen yli ymmärryksen. Ainakin se, missä rehtorimme vastusti jyrkästi maailmanparannusyritystemme lisäksi myös graduani. Tai sitten se, missä joku ryhmä esitti kevätnäytöksessä ilmaismuropaketteja.

Kotikaupunki on kaunis ja kesäinen ja vihreä ja aurinkoinen, ja samoilla mennään toivottavasti myös Euroopassa. Tänään vielä kopautan oppilaiden kautta Monnarin lattiaan uusinta yhteiskuntavalveutunutta nykyirkkuani, minkä jälkeen se onkin sitten kohta jo adios, goodbye, auf Wiedersehen ja silleen. Jei!

And another one

In Amélie there is a scene where she is cooking and pours boiled pasta into a strainer, and she looks down to the neighbour's - the Glasman's - appartment through the window and her friend's cat that's always visiting is spinning about her feet. And the music takes one immediately to Paris, to the small alleys of the Latin quarter and parks and shops and créperies on the streets.

The first time I saw the movie was with a good friend and we were 18 years old, about to leave the high school soon and we knew exactly how one's mind could make such images and ideas come and go. Not much has changed since then. Some time ago I was cooking in my kitchen, listening to Amélie's soundtrack and funnily enough happened to pour my boiled pasta through a strainer while the same music was playing as in the scene in the movie. For too many occations I feel such an Amélie and even though it is among my favourites of movies, I would once in a while be glad if I could help it. Because sometimes one should to dare to live. Dare to love.

And then again this Amélie plans on how to do little things to the neighbours and friends and how to make her plants grow and feel well and what else. How to make an Amélie to grow and feel well; that is the question. Because the only thing an Amélie really dares to do, is to dream. Good, but not good enough.