Chocolat, olé!

Amerikan Yhdysvalloissa oli tehty tieteellinen tutkimus, josta Keskisuomalainen uutisoi tällä viikolla pienesti, mutta silmiini arventenkin osuvasti seuraavaa:

"Suklaakuuri ei tee terveestä yhtään terveempää. Puolentoista kuukauden kuuri flavonoidipitoista tummaa suklaata ja kaakaota ei tee tervettä ihmistä yhtään terveemmäksi, käy ilmi yhdysvaltalaistutkimuksesta. Aikaisemmat tutkimukset ovat vihjanneet flavonoidipitoisen kaakaon ja suklaan parantavan verisuonten toimintaa. Yhdysvaltaisten tutkimuksessa 41 yli 60-vuotiasta miestä ja 60 naista sai kuuden viikon ajan päivittäin 37 grammaa flavonoidipitoista tummaa suklaata ja runsaat kaksi desilitraa kaakaojuomaa tai suklaata ja kaakaota, joissa oli vain vähän flavonoideja."

Tutkimuksessa selvisi, että syke oli hieman korkeampi näillä flavonoidipitoisempaa suklaata saaneilla kuin vertaisryhmällä, muita vaikutuksia ei juuri huomattu. Hauskinta jutussa oli kuitenkin ilmaista suklaansyönti tietellisesti (huomatkaa ironia, käytän sanaa tieteellinen jo toisen kerran) grammoissa ja nestepitoisen suklaan annostelu desilitroissa. Vastaavia vitsejä olen lähipiiriltäni kuullut aika ajoin, minulla ja suklaalla kun nyt sattuu olemaan kohtalaisen läheiset välit. Harmillista sinänsä, ettei suklaansyöntiä voi tämänkään jälkeen perustella terveysvaikutuksilla, mutta olihan tutkimuksesta aiheelleen omistautuneen bloggaajan tehtävä huomio.

Kotini eteisessä tulijaa tervehtää pienellä liitutaululla teksti Chocolat, olé! Ensimmäinen on ranskaa, jälkimmäinen ehkä espanjaa (mikäli mitään). Perimmäinen tarkoitus on kuitenkin kaksoismerkitys, jonka voi foneettisesti tulkita maitosuklaaksi ja kirjallisesti hurraahuudoksi suklaalle. Kaiken lähtökohtana on maitokahvi, joka ranskaksi kirjoitetaan café au lait, mutta lausutaan [kafe o le]. Gilmoren tytöissä Lorelai (ja minä tosielämässä joskus nuorempana) uskoi juoman tulevan espanjasta, "café, olé!" Näin meillä.

Ruoan jälkeen minun on yleensä saatava jotain makeaa, edes ihan vähän. Ilokivessä vihreä minttutee ja Fazerina -suklaapatukka ovat lähes ehdoton jälkiruokayhdistelmä, jota etenkin hallitusvuonna toteutin kohtalaisen usein. Pienissä piireissä käsitteet syntyvät nopeasti. Olen kuullut useammin kuin kerran JYY-kavereilta, että joku teki lounaan päälle "piiamariat".

Joskus pohdin, onkohan maineeni suklaansyöjänä saavuttanut jo kyseenalaisen asteen. Toisaalta, onhan se hyvä että jostain tunnetaan.

Pellejä, TV-taisto ja metafysiikkaa.

Luin uutisotsikosta "arpajaispeleille haetaan 18 vuoden ikärajaa", että arpajaispelleille. Huomautin tästä ystävälle, joka koki saman lukihäiriön välittömästi. Epäilimme syyksi Saimi Nousiaisen ylirajattuja kirkkaanpunaisia huulia juuri äskettäin katsotussa Suomen huippumalli haussa -ohjelmassa. Pellet jää päälle. Vaan olisihan se aika hupaisa ajatus että arpajaispellejä on. Saati että niille haetaan lakimuutoksella ikärajaa.

Pakko toki kommentoida, että minulla taikka ystävälläni ei tietenkään ole enää TV:tä, joka näkyisi. Netti-tv onneksi palvelee silloin kun on ihan pakko katsoa turhia ohjelmia ja ahdistua siitä, kuinka moneen junaan meitä oikein mahtuukaan. (Tai taitoluistelua, joka on ehdoton suosikkini kaikista penkkiurheilulajeista.) Digiboksia vastaan taistelen yhä, ja toisin kuin olen luullut, se ei olekaan ihan pelkkä tuulimyllyottelu. Viikonloppuna kuulin filosofiseurassa, että meitä on enemmänkin ja asia on ollut ihan esillä mediassa. Mahtavaa.

Pääsisiköhän metafysiikan tentistä läpi, jos epäilisi koko tenttisalin olemassaoloa? Olisi myös hienoa, jos tenttikirjan olemassaolo olisi juuri nyt kyseenalaistettavissa. Ei auta, metafysiikkaa saa (ja pakollisen tentin alla pitääkin) opiskella, vaan ei soveltaa käytäntöön. Tästä valtio meille maksaa.

Nukkukaa pommiin menestyjät, tämä tyttö lähtee vielä hetkeksi nominalismin ja realismin innoittavaan maailmaan. (Jonna Järnefeltiä mukaillen.)

Artistic try-outs

Rainy evening of the rainy day. Tired of metaphysics. Listening to the music by Nina Ramsby and Martin Hederos made me feel Swedishly poetic and behold: I am expanding my language repertoire. I made a poem in Swedish, not in my own words though but using only the names of their songs on two albums. And here it goes:


*****************************
och nu gör ingenting ont
jag har en vän

kanske jag kommer hem
när ingen visste
alla som jag glömmer
innan klockan slagit tolv

hon går nu
stänger min dörr
jag vet en dejlig rosa
med ögon känsliga för grönt
****************************

Pretty good, eh? :)

That fresh rain feeling

There's something about rainy mornings, drinking tea in front of a window to the fresh and gloomy weather, knowing it's spring and listening to Bruce Springsteen's Streets of Philadelphia... The goal of the day is to sit in the library and study study study.

This kind of mornings remind me of the summers of my childhood, those eternally long two and a half months of freedom between each school year. Many a June was like this: rainy, a little cold, and we did not really know what to do with all this free time we suddenly possessed. With my sister we built comfy small huts under tables, coloured picturebooks for hours and listened to cassettes. Favourite hobby was to make up new role plays and games and one great way of spending time was to list all of those up and vote which one we wanted to play next. We each had two votes: one for each hand. Occationally at the end of the long voting process we had been worn out by the overwhelming democracy of our sisterhood and did not play anything at all... Around Christmas I was going through my drawers in my old room at home and found some of the numerous little notebooks filled with these lists, among them poems, small stories, memories, notes, apologies and bursts of childish anger. We were only two but at times the temperament we had could have been enough for at least a couple more.

Now, off to the card shop. A small joy before spending the day with Heidegger and/or metaphysics.

Joutui sampi tulta.

Aurinko paistaa sisälle ja pöydän ääressä ei voi istua kun ei ole millä varjostaa. Mahtavaa silti nauttia lämmöstä ja valosta jälleen. Olin tänään tennareissa ulkona ja se jos mikä on maininnan arvoinen asia.

Lähes olin muuttamassa kaupungista, mutta tilaisuus meni ohi ja aloin itseasiassa tuntea näiden pohdintojen aikana suurta kotipaikkarakkautta Jyväskylää kohtaan. Kyllä se varmaan Pariisi on seuraava asuinkaupunki, kotimaan sisällä ei hirveästi muut kuin tämä Keski-Suomen sydän puistoisine kampuksineen houkuta, ainakaan tällä hetkellä. Tai no, merenrannat synnyinkaupungissani toki, mutta onneksi lokkeja on täälläkin ja iso plussa on niiden eteläistä Suomea pienempi koko. Kauppatorin rannassa joskus melkein pelottaa polvenkorkuisten kirkujien keskellä.

Töitä töitä töitä... sivutoiminen taiteellisen työn tekijäkin joskus leipääntyy, viidelle ryhmälle kun suunnittelee kuvioita ja askeleita ja etsii musiikkeja ja yrittää pitää homman jotenkin kasassa, alkaa toivoa että se kevätnäytös olisi jo täällä. Nyt on kuitenkin vähän inspiraatiota. Ja monta omaa luovaa projektia tuloillaan taas :)


P.S. Otsikon alkuperä on väärinkuullussa pääsiäislaulussa, jota kämppiksen kanssa naurettiin eilisiltana. Haluaisin tavata sen, joka on muka tämän biisin alusta asti oikein ymmärtänyt.

About books.

I love my bookshelf. It's like my own private bookstore in which, by the way, I can and preferably will spend at least one hour when I happen to enter in. Fullfilling of my perfect downtown-day in Helsinki is to spend a peaceful, un-rushed hour or two in the Academical Bookshop, as I did once again last weekend when I was there. Occationally I shop clothes and stuff too, like any other girl, but even more I am unavoidably attracted by the large English fiction section of this particular store. One more Jane Austen left with me the shop that afternoon and brought one more reason to stand in front of my bookshelf in the middle of the night when I cannot sleep.

I love my bookshelf and I tend to stand for quite a while sometimes in front of it, just watching my books. It's like reading all of those at the same time again, and the feeling is a resemblance of the one I get while wandering about in bookstores. I don't like snobbing with my books and readings, and my small collection includes everything from Dickens to Torey Hayden, from Noam Chomsky to J.K. Rowling, from Cuban revolution to old-fashioned girls' novels, and like mother her children, I love them all however fashionable and intellectual or non they are in the eyes of those who know things. The fish of the opposite shore (is that not a great translation for a "vastarannan kiiski"? Just made it up.) in me makes sure I do not go with the flow even in my readings - I have not yet read Hotakainen's Juoksuhaudantie, just because it was so extremely popular at the time I went to writer's school; and hey if somewhere, there one was suppoused to know all the books that were in. Well I wasn't. Maybe the hype has faded by now, though, so I could finally check it out. After all, Finlandia-rewarded books should be read by someone wishing to be a writer someday, no?

I read way too little and feel helplessly unsophisticated when talking to some of my friends - like the one who owns a bookshelf of several metres and literally has books from floor to ceiling in it and still cannot fit everything in. Or another one who read everything important before she even graduated from high school. I spend a lot of time thinking about reading when I should just get myself into it. Not because I would be obligated to do it though, just because I really want to.

And so, when I cannot sleep, I stand in front of my bookshelf in the middle of the night. No mind so sad or full of thoughts that could not be comforted by a succesful combination of ink and paper in covers.

Kuka ikkunalaudallasi istuu

Senkin uhalla, ettei ketään juuri kiinnosta, aion kertoa vihreistä kavereistani. Kaikki palaa kuitenkin ensin ikkunalautoihin.

Ikkunalaudoilla ja minulla on ollut vuosien ajan lämpimät välit - aina siitä lähtien kun ollessani kahdeksan perheeni muutti taloon, jossa oli sellaiset vanhanaikaiset paksut ja leveät. Siellä, piilossa verhon takana, tuli istuttua ilta jos toinenkin, välillä sisko toisella puolella, ja mankassa soi aikalaislasteni tapaan vuorotellen suursuosikit Tenavatähti, Arja Koriseva ja Ace of Base. Kasetteina tietenkin. (Huom. tosin ihan ensimmäinen musiikkisoittimeni oli kuitenkin isän nuoruudenaikainen LP:n pyörittäjä, jota ylpeänä puhdistin punaisella harjalla ja kuuntelin levyvalikoimaani ekassa omassa huoneessani yhdeksänkymmentäluvun ensi vuosina.)

Nyt minulla on taas ikkunalautoja, ja ilolla asettelin vihreät ystäväni niille muutaman kuukauden Kortepohjan pöytäevakon jälkeen. Ihan sydäntä lämmittää nähdä valkoisten ruukkujen rivi ulkoa päin, kun kuljen ikkunani ohi yliopistolta kotiin. Siinä sulassa sovussa naapuruksina kasvavat vanha kunnon rahapuu, mutkalla ja langoin tuettuna, pari kappaletta kultaköynnöksiä aka. ketjusilmukkakukkia, epämääräinen pieni purkillinen kaktussekoitusta, johon ei vuodessa ole kasvanut kuin parin millimetrin korkuiset kaktuksenalut, jotka keskittyivät piikkiensä voimistamiseen pituuskasvun sijaan (ja kyllä, minä vain yhä heitä kastelen, saamistani ironisista kommenteista huolimatta), sekä kaksi kappaletta paprikoita. Näistä jälkimmäisistä toinen lakastuu säännöllisesti parin päivän välein, johtuen ehkä allaan hehkuvasta patterista. Tänään kastelin sen jälleen ja seurasin mielenkiinnolla kasvun voimaa: tyyppi huojuu, heiluu ja väpättää silminnähden ilman mitään muuta liikuttavaa tekijää kuin oma vihersuonissaan virtaava vesi.

Toisella ikkunalaudallani kasvaa kaksi outoa pennimuoria, myös mummonpyörittäjinä tunnetut kaverukset, joista ei ota selkoa. Niin ja on minulla myös orkidea. Sain sen monimutkaisten ja tarkkojen hoito-ohjeiden kera noin kuukausi sitten, mutta vedellä on joutunut tulemaan toimeen toistaiseksi. Hyvin näyttää ymmärtäneen elämän realiteetit tässä taloudessa.

Omaperäisin kasvimaailman ystävistäni on kuitenkin Mikki. Se ei edes asu kanssani, vaan ystävilläni, joille kaverin lahjoitin ihan markettireissulla joskus pari vuotta takaperin. Alunperin perinteinen pyöreälehtinen, tupsupiikkinen cinnamon bun -henkinen kaktus on ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä. Tapahtumien kulkuun saattoi vaikuttaa taannoinen tapaaminen orkidealannoitteen kanssa, mutta oli miten oli, hän alkoi kasvattaa pitkiä korvia eikä ole sen koomin normaaliksi kaktukseksi palannut. Mikin elämässä jännittäviä hetkiä oli ystäväni muuttomatka, jolloin pari tuntia sydän pamppaillen seurasin etupenkiltä sen ja sen korvien selviämistä auton huojunnassa muuttokuorman keskellä. Hyvin selvisi tietenkin, ja kasvatti vaan lisää ulokkeita uudessa kodissaan.


Minut on opetettu juttelemaan näille vihreille kavereille, näin kukkakaupassa aikanaan työskennellyt isoäitini minut kasvatti, ja antoi lapsuudessani joka vuosi nimipäivälahjaksi tulilatvan. Kyse ei sittenkään ole taidosta, vaan sydämestä. Sydämestä ja vedestä. On minulla hieno sininen kastelukannukin.

Comic of the day.

SYL:n Auringossa. Kannattaa vilkaista myös itse lehteä.

Haaveilen tässä työstä YK:ssa ja kuuntelen Ultra Brata. Maailmanparannusfiilistä ilmassa jälleen.

Kevättä kevättä kevättä rinnassa.

Keväällä kaupunkimaisemat, merenrannat, kirjakaupat ja torit alkavat vetää puoleensa. Keväällä tuoksuu tuuli ja lämmin teemuki ja tahdon kuiville kaduille haistelemaan uutta alkua. Keväällä pitää löytää uusia kappaleita kuunneltavaksi ja kasoittain lukemattomia kirjoja, ostaa värikkäitä huiveja ja nauttia, kun villakangas vaihtuu puuvillaan. Keväällä saa vaihtaa saappaat tennareihin ja talvesta on jäljellä vain hiekka asfaltilla.

Taidan haluta kulkemaan Hakaniemen rantaan ensi viikonloppuna. Niin, ja aion yrittää tuon omenapuun kanssa. Tässä elämässä on uskottava kirsikankukkiin oudoissakin paikoissa.

Vedän takaisin...

...sen mitä sanoin viime yönä kumisaappaista. Uskaltaa nuhanenäkin ulos jos on ihan pakko, kun on tassut suojattu ruskeilla pöllönkuvaisilla saappahilla. (Jyväskylä, maaliskuu ja kymmenen sentin loska. Vähän kyllä meni läpi.)

Jos yritän oikein kovasti, tulisikohan ikkunani edessä kasvavaan omenapuuhun kirsikankukat?