Muistoja lakeuksilta

Minun elämäni soundtrack ei mahtuisi yhdelle tai kahdelle levylle. Se olisi vähintään kymmenosainen sarjajulkaisu, jota ihmiset katsoisivat silmiään pyöritellen: "vieläkö noita tulee lisää?" Jokaiseen muistoon, tunteeseen, elämän käänteeseen tai vain pieneen yksittäiseen hetkeen liittyy joku kappale, parhaassa tapauksessa koko albumi. En osaa sanoa onko se ihan normaalia. Ehkä se johtuu siitä, että olen kasvanut musikaalisessa perheessä, jossa on aina soitettu ja laulettu. Ja siitä, että kielellä ja teksteillä on niin suuri merkitys minulle. Hyvin valittuja sanoja voi lukea uudestaan ja uudestaan niihin koskaan kyllästymättä, samoin kuin hyvin tehtyyn melodiaan jää vain kiinni. Yhdistelmä näistä on suorastaan vastustamaton.

Lukion jälkeen vietin vuoden Etelä-Pohjanmaalla, kirjoittajakoulussa kansanopistossa. Elin kirjailijavuotenani melko yksin, löysin vahvana piilevän keskisuomalaisuuteni enkä ymmärtänyt koko vuonna yhtään vitsiä. Paitsi sen, että opistomme olisi ollut mäen päällä, tosin myöhemmin selvisi, että se taas oli vitsi vain minulle. Paikallisille se oli aivan selvää, minä huomasin vasta yli puoli vuotta koulumatkaa käveltyäni, että tosiaan tie menee jonkinlaisessa pienessä kulmassa alaspäin... Tunsin olevani enemmän keskisuomalainen kuin koskaan ennen tai sen jälkeenkään.

Asuin pienessä yksiössä sydämellisen sikatilallisen perheen omakotitalon päädyssä, keskellä avaria peltoja, joiden yllä taivas oli laajempi kuin koskaan olin nähnyt. Syksyllä taistelin kauhusta väristen suurimpia ikinä tapaamiani hämähäkkejä vastaan, kun ne tahtoivat kämpätä eteisessäni; keväällä myrkytin keittiössäni muurahaisarmeijan toisensa jälkeen. Kävin pitkillä lenkeillä, joilla ihmettelin kilometrin juostuani, että tuoltako lähdin ja miten ihmeessä se näkyy tänne asti. Pelkäsin joka pihassa (irrallaan) olevia haukkuvia koiria, mutta nautin välittömästä tervehdyskulttuurista ja yhteisöllisyydestä ympärilläni, vaikken siihen ottanut erityisemmin osaa.

Päivisin istuin vajaan parinkymmenen muun nuoren kirjoittajan kanssa opiskelemassa näkökulmatekniikkaa, kielioppia, aihevalintoja, metaforia, ajatuksenvirtaa; luokassamme oli takka ja suuret ikkunat, pöydät olivat piirissä ja luimme loputtomiin omia ja toistemme tekstejä proosaa, runoutta, draamaa... Iltaisin kuuntelin musiikkia, kirjoitin päiväkirjaa ja novelleja, esseetehtäviä, kirjeitä ja romaanikäsikirjoitustani. Kävin tanssimassa opiston liikuntasalissa ja pyöräilin kilpaa tuulen ja 80km/h kulkevien autojen kanssa, kun ajelin maantien reunaa viiden kilometrin päähän kylän keskustaan kauppaan. Olin yksinäinen, mutta itsenäinen ja se teki hyvää.

Sinä vuonna jo viimeisenä lukiovuotenani tutuksi tullut kappale, Juha Tapion Siinä kaikki, kypsyi mielessä. Kun koulu loppui, taakse jäi arki ja oma elämä, jollaisena sen olin tuntenut monet vuodet; suuri joukko tuttuja ihmisiä, ystäviä, vähän kuin yksi iso perhe, jonka kanssa olimme koulussa yhdessä kasvaneet. Samoin jäi taakse oma tanssikoulu ja siellä oma paikka, johon oli vuosien aikana kiinnittynyt. Tuntui yhtä aikaa siltä, että oli heitetty tyhjyyteen, jossa ei tiennyt kuinka aloittaa uudestaan, ja toisaalta, että eväät olivat kyllä valmiit, samoin kuin matkaseura, kunhan vain osaisi ne nähdä nyt uudestaan eri tilanteessa.
Tässä vain ensimmäinen säkeistö ja C-osa yllä mainitusta kappaleesta, ne minulle tärkeimmät kohdat:

Niin kuin sanat tyhjyyteen putoo hiljalleen,
ja osuu siihen mustaan
salatuimpaan pimeyteen, joka edelleen
olemistaan jatkaa.
Voiko meistä yksikään itse suuntaa kääntää?
Jos kapinoinkin, silti taas sun luoksesi mä kaipaan,
sun luokses haluan.

En enää tahdo piiloutua, en alistaa, en alistua,
eessäs vapaana kun seistä saan.
Sinun tiesi vieköön mua, siihen tahdon sitoutua...

Mihin voi sitoutua, ja mistä pitää pystyä päästämään irti?
Opin viimeistään vuotenani lakeuksilla, että vain Hänen tiehensä voin ja haluan todella sitoutua. Kaikki muu saattaa muuttua hetkessä, eikä paluuta aina ole.