Ei enää voikukanlehtiä

Ikkunani edessä omenapuu puhkesi valkoiseen kukkaan tänään. Valkoinen on hyvä väri muistella sitä, mikä ei enää ole vaikka juuri vielä olikin. Eilen menetin pienen, mutta hyvin rakkaan ystävän, joka kuoli aamulla syliini. Ei vielä osaa ymmärtää, kuinka jokin vain liukuu meistä lopulta muualle, eikä sitä voi pysäyttää. Voimaton ja avuton olo, liian pieni olo oli olla siinä, pienen kuolleen marsuni vierellä.

Tänään omenapuun kukat muuttuivat vaalenpunaisista nupuista valkoisiksi. Tänään äidin piti hakea meidät kotikaupunkiin ja meidän piti istua kotitalon pihalla ja nauttia auringosta ja tuoksuista ja tuoreista voikukanlehdistä. Sunnuntaina piti olla viisivuotissyntymäpäivä tuolle pienelle otukselle, joka tuli perheeseemme samana päivänä kun minulle aikanaan käytiin vuokraamassa ensimmäinen oma asuntoni Jyväskylästä. Viisi vuotta on pitkä aika ihmisenkin elämässä, ainakin vielä minun ikäisen.

Ikävä jää, ikävä jää meistä pienintäkin, kun sitä on rakastettu ja pidetty perheenjäsenenä. Kun se on ollut se, joka otetaan syliin kun kaipaa lämmintä läheisyyttä, jota ensimmäisenä tervehditään kun palataan kotiin, jonka hyvinvoinnista on huolehdittu ja huolestuttu.

Lähden kyllä tänään kotiin kuten suunniteltu, mutta jouduin tekemään matkan Lillin kanssa jo eilen. Siellä on nyt kaksi tyhjää isoa häkkiä, yksi hyvin jyrsimällä remontoitu pieni hirsitalo, paljon marsunruokaa jota kukaan ei enää tarvitse ja pihalla saavat rauhassa kasvaa voikukanlehdet, jotka olisivat ilahduttaneet kiharaviiksistä ystävääni. Pöydällä kukkivat eilen poimimani siniset lemmikit.

Kova maailma ei ehkä osaa ymmärtää, mutta sinua ei unohdeta, rohkea pieni Lillimarsuni.

Aatetta ja paloa

Viime aikoina on tullut pohdittua paljon taloudellista liberalismia. Useimmille lienee selvää, etten ole kyseisellä kannalla ja montaa ei ehkä epäilytä sekään, etteikö aatteenpalo iskisi helposti kun aiheesta tulee puhe.

Eilen keskusteltiin kouluarvosanoista ja etenkin käytösnumeroista. Kaikilla kilteillä tytöillä on tietenkin ollut kymppi, eipä tuota paljon tarvinnut kouluaikana edes miettiä. Opettajaystävämme valisti meitä, että nykyään pelkkä kiltteys ei enää riitä kymppiin. Jos olet rauhallinen ja siisti ja huolellinen, saat kasin. Jos viittaat ja autat muita, saat ehkä ysin. Kymppiin vaaditaan itsensä likoon laittamista, valmiutta esittää mielipiteensä, oli ne täsmälleen oikeita tai ei, esille tulemista. Ja kysehän on tosiaan lapsista.

Nousimme vastarintaan, entä jos oppilas on luonteeltaan ujo ja hiljainen? Tai entä jos dominoivammat, äänekkäämmät, luokan keskuudessa korkeaa mandaattia kantavat vievät muilta tilan sanoa oman mielipiteensä? Selittääkö opettaja perinteiselle kiltille, rauhalliselle ja tunnolliselle tytölle (tai miksei pojalle) että pahoitteluni, saat kasin (kuten aikoinaan pahimmat hulivilitapaukset), koska et markkinoi mielipiteitäsi luokan edessä? Edes ala-asteella ei saa enää olla rauhassa superhypertehoyhteiskunnalta.

Jo päiväkoti-ikäiset (eli periaatteessa kaikki jo alle vuoden ikäiset lapset) syötetään kahdeksasta-neljään -putkeen. Sama jatkuu pitkin matkaa kouluun ja sieltä opiskeluihin kunnes ollaankin jo työssä. Omia suurimpia haaveitani lapsuudessa (polvipituisten hiusten ja identtisen kaksoissisaren lisäksi) oli olla kotona päiväkodin sijaan. Elää välillä ilman tuota tasaisen tappavaa rytmiä, jota tuntuu olevan täydellisen mahdotonta vastustaa nykymaailmassa. Se on mahdotonta, koska ilman rahaa on mahdoton elää. Ilman rahaa ei voi asua, ei syödä, ei juoda, ei peseytyä, ei vaatettaa itseään, ei tehdä yksinkertaisesti mitään. Ilman rahaa! Ja mitä on raha? Paperisilppua.

Kerran utopisoitiin ystävän kanssa, että alamme omavaraisiksi. Perustamme yhteisön, jossa jokainen tuottaa jotakin välttämättömyystarviketta ja sitten niitä vaihdellaan reilusti keskenämme. No, pian toki tarvittaisiin jokin mittapuu, millä perusteella näitä vaihdoksia toteuttaa ja kohta oltaisiin, vaikka sitten oravannahkojen kautta, jälleen rahassa. Miten on mahdollista, että värikkäät paperinpalaset hallitsevat elämäämme, syöksevät ihmisiä ahdinkoon ja nostavat toisia maailmanvaltaan? Ja ahdistaa ettei tästä kapitalismista tunnu pääsevän eroon sitten millään.

"Ihmisarvo myydään tänään halvalla pois" lauletaan jossain, ja se on jo tehty, miljoonasti. Jos et istu markkinoihin, et istu elämään. Nyt se alkaa jo koulussa. Numeroilla ohjaillaan lapsia, jotka ottavat arvosanansa kovin herkästi, vertailevat niitä keskenään ja muistavat ne vielä pitkään jälkeenpäin. Jos jo ala-asteella annetaan ymmärtää, että vain suupaltit ja jatkuvasti omia näkemyksiään asiasta kuin toisestakin esille tuovat ihmiset ovat niitä, jotka ansaitsevat parhaimman osan, ei tämä nykyinen yhteiskunnan linja ainakaan paremmaksi muutu.

Ihmiset ovat erilaisia. Ihmiset ovat inhimillisiä. Nytkö halutaan lapsetkin (vanhempiensa lisäksi) polttaa loppuun stressaamalla, että kun et ole tarpeeksi pätevä ja pirtsakka? Se kun on niin trendikästä, tuo burn-out. Kyllä minäkin tiedän.

Jospa vain heitettäisiin markkina-arvo nurkkaan ja kaivettaisiin ihmisarvo kaapista. Jospa vain annettaisiin jokaisen olla erilainen, omanlainen, inhimillinen ja tehdä parhaansa ihan omista lähtökohdistaan. Jospa vain tukittaisiin joskus suut niiltä, jotka ovat jatkuvasti äänessä, ja kuultaisiin, mitä hyvää ovat löytäneet ne, jotka osaavat olla myös hiljaa.

Ja paasikset laulavat tuomissa.

Näin viime yönä unta, että Suomen unelmien poikamies (siis se tv-sarjan tyyppi) opetti minua tekemään emalikoruja. En oikein perustanut itse sarjassa mukana olemisesta, mutta halusin oppia käsityöläiseksi. Mistä ihmeestä näitä assosiaatioita oikein tulee?

Tein kyllä pari viikkoa sitten emalikorun ystäväni ohjauksessa, ja olen viime päivinä pohtinut käsityöläisuraa. (Ei huolta, käytännöllinen järkeni ei siihen ihan oikeasti kuitenkaan riittäisi, veikkaan.) Tänään luin vakuutusyhtiön lehdestä nuoresta kultasepästä ja olihan myös aikanaan se kahvimainos, jossa joku sympaattinen nuori nainen kultasi kirkon kupolia. Itsehän tosiaan kirjoitin tänään kandidaatin maturiteetin (kyllä, vuoden myöhässä) aiheesta auran käsite ja sen katoaminen taideteoksessa ja elokuvassa. Kyllä filosofikin tarvisi välillä jotain konkreettista, mistä ottaa kiinni. Olisi mahtavaa suunnitella koruja ja takoa rautaa.

Tälläkään viikolla luokseni jälleen muuttanut marsu ei opiskellut puolestani, ja niinpä saldo jäi maturiteettia lukuunottamatta aika vähäiseksi. Syyksi olemme jo parin ystävän kanssa arvelleet kevätlopahdusta. Töitä olisi vielä kasa odottamassa ja oikeastaan niiden tekemiseen menisi paljon vähemmän aikaa kuin niistä stressaamiseen, mutta kun ei vaan saa aikaiseksi. Vuosi on ollut pitkä ja tämä vuosi vasta pitkä olikin.

Tällä viikolla satoi lumipalloja; opin, että Lahden suunnalla on sanonta "paasiksista ei päivääkään", ja katselin muumeja ensi kerran sitten 1900-luvun. Viimeisin oli ehkä virhe, sillä lapsena ei tajunnutkaan, kuinka jäykkiä ja japanilaisia meidän ikiomat piirretyt muumimme ovat. Myös yhdennäköisyyden vuoksi (ruskeat silmät ja vaaleat hiukset) silloinen suosikkini Niiskuneiti oli nyt väistämättä kaikista rasittavin henkilöhahmo ("tahdon oppia keittämään, sillä olen tullut naimaikään, hihi!"). Kunpa voisin unohtaa futuristisen aikamatkan aavikolle ja hattivattien hehkuvat silmät, ja palata muistikuvaan lempeästä elämästä Muumilaaksossa, missä kaikki on kohdallaan eikä yhteiskuntakritiikille ole sijaa.

Naapurissa luvattiin jääkiekonkatseluseuraa. Tai minä kai olen se seura, naapurit ehkä sitä kiekkoa katsovatkin. Oli miten oli, suuntaan sinne.

Vappuamista

Ja niin alkoi toukokuu.

Vappu on tunnetusti ehkä turhimpia juhlia mitä Suomi ja maa päällään kantaa. Tänään keksin jotain uutta sen vieton mahdollisesta syystä. Jätän suosiolla väliin politiikan, työväen ja muutkin aatteet, kaikkihan tietävät kumpaan suuntaan minä kallistun eikä se edes ole tässä pointtina - vaikka (asiaankuuluvista) vappupuheista pidänkin. Niitäkin kuultiin tänä vappuna onneksi pari.

Eilen taisi olla se päivä kun olin ensi kerran ulkona lyhythihaisissa. Kämppiksen kanssa suunnattiin kasvisravintolaan lounastamaan ja meksikolaisiksi pukeutuneet Amazing Race Jyväskylä -kisailijat huutelivat meille señorinaa Voionmaankadulla.

Tänään istuttiin tuntikaupalla Harjun päällä kuten kaikki muutkin ja syötiin, pelattiin ja nautittiin auringosta. Kevät on saapunut, lähes kesä, ja se jos mikä antaa aihetta juhlaan. Teoriani kuuluukin, että suomalaiset eivät tiedä kuinka päästää ulos nuo pakahduttavat ilon ja hämmennyksen tunteet, jotka valtaavat kun pitkän ja pimeän talven jälkeen koittaa taas valoisa ja lämmin aika, ulkoilma ei olekaan enää jäätävä vihollinen ja luonto tuoksuu ja näkyy huumaten kaikki mahdolliset aistit. Vapulle ja juhlalle on siis selvä markkinarako.

Tämä vappu oli vastoin yleisiä odotuksiani positiivinen. Piknik, ystävät, kesäinen ilma ja tiukan opiskeluputken jälkeen sopivasti tulleet pari lomapäivää olivat hyvä yhdistelmä. Sisustin minikokoista parvekettakin hieman ja siellä jos missä kelpaa nyt lukea maailmanmatkailulehtiä. Loppuilta sujui hilpeissä merkeissä etsien sadan ja neljän muistikortin joukosta aina niitä kahta samanlaista naapuritalon hyvien ystävien parvekkeella.

Alkaa vihdoin tuntua taas siltä että ei vain hengitä, vaan myös elää. Mahtava on auringon voima.

Weltschmertz

Kävin tänään kirjastossa, nimenomaan kaupunginkirjastossa, hyvin pitkästä aikaa. Ajanjaksoa kuvaa se, että kun yritin lainata automaatista kirjan, kuului kova piip. Viime keväältä oli jäänyt enemmänkin sakkoja maksamatta, eikä auttanut kuin käydä kassan kautta. Rahoitan tahtomattani kirjastojen toimintaa vähän liikaakin, mutta onhan se toisaalta ihan hyvä kohde. Ei tosin ehkä osu kirjaston ensitarkoituksen kanssa ihan yksiin.

Kirjastossa käyminen tekee hyvää mielelle ja sielulle. Selailla kirjoja kaikessa rauhassa, paljon tilaa, paljon hyllyjä, joiden välissä seikkailla, lukemattomia maailmoja ympärillä avaamista odottamassa. Mukaan olisi tarttunut montakin, jos en olisi järkeillyt, että kotona kirjahyllyssä odottaa yhä useampi avaamaton omakin, joita ei niitäkään ehdi lukea. Aina vaan tekisi mieli hamstrata lisää. Kirjat tekevät kodin.

Kaupunginkirjastossa oli meneillään kansalaisopiston näyttely, jossa oli esillä huonekaupalla eri tekniikoin tehtyä kuvataidetta, veistostaidetta, valokuvia, käsitöitä, käyttöesineitä ja vaikka mitä. Vaikutuksen tekivät muun muassa itsetehdyt suuret kaappikellot. Sellaisen kun joskus saisi kotiinsa aikaa mittaamaan, tulisi mukavan vanhanaikainen tunnelma. Myös valokuvat, jotka oli otettu itsetehdyillä neulansilmäkameroilla innostivat osallistumaan heti seuraavalle vastaavalle kurssille. Niitä katsellessa unohti hetkeksi ajan ja paikan. Ajattelin, että haluaisinkin ammattivalokuvaajaksi.

Olen viime päivinä pohtinut, olenko ihan väärällä alalla. Sinänsähän filosofina ei voi olla väärällä alalla, kun ei tavallaan ole alalla ollenkaan. Arvostan suuresti saamaani koulutusta ja toivon kaikesta sydämestäni, että osaisin sitä joskus myös käyttää. Samalla näen kuitenkin, kun ympärilläni ihmiset valmistuvat ja menevät töihin ja tietävät suurinpiirtein minne ja miten ja itse on yhä hukassa kuin ei olisi koskaan edes aloittanutkaan. Koko ajan mielessä on miljoona suunnitelmaa ja unelmaa ja ajatusta siitä, mitä ehkä haluaisi tehdä ja millä tavalla, mutta tuntuu, että kaikkeen tarvittaisiin silti jokin muukin koulutus kuin tämä yhteiskuntafilosofin, johon jo pian viisi vuotta elämästäni olen käyttänyt. Palopuheissa filosofiystävien kanssa nostamme itsemme kaikkien edelle - me sentään tiedämme jotain elämästä ja ajattelusta - mutta vähemmän aatteellisina hetkinä ahdistumme kollektiivisesti, kun mietimme, ettei meistä oikeasti koskaan tule mitään, minkä kukaan muu kuin me itse ja se pieni porukka laitoksellamme ymmärtäisi. Hienoja yritysideoita tosin ollaan viime aikoina heitelty, ja minäkin, kahden yrittäjän tyttärenä ja ikuista epäyrittäjyyttäni vannoneena, olen sitä toisinaan taipunut pohtimaan.

Haluaisin tehdä jotain hyvää ja hyödyllistä sillä kaikella, mitä vuosien ajattelu on opettanut ja vielä ennen valmistumistani ehtii opettaa, haluaisin käyttää hyväksi kaikkea sitä maailman näkemisen ja kysymisen taitoa, tehdä jotain konkreettista maailmanparannuksen eteen sen sijaan, että vain bloggaan ja lobbaan pienissä piireissä. Pelkään, että filosofian papereilla, vaikka kuinka pitäisin sitä yhtenä yliopistomme parhaimmista mahdollisuuksista, ei kukaan edes halua minua työhaastatteluun. Ja vaikka haastatteluunkin pääsisin, joku leveämmin hymyilevä vie aina lopulta paikan, koska en ole tarpeeksi kova pätemään ja markkinoimaan itseäni. Niin on jo käynytkin.

Filosofi ei kuitenkaan voi heittää pyyhettä kehään. Maailma kaipaa parantajaa. Olo on kuin muumipapalla.

Tänä keväänä tekisi jälleen mieli alkaa esikoiskirjailijaksi.

Aamukahvia

En saanut illalla unta ja lueskelin Eero Balkin ja Tapani Kärkkäisen toimittamaa Kadonnutta kahvilaa etsimässä. Se on kokoelma tarinoita kahviloista Keski-Euroopasta, tarinoita heiltä, joiden elämä kulki tietyn kahvilan elämän kanssa rinnakkain. Kirjailijoita, toimittajia, taiteilijoita, poliitikkoja, Wienistä, Prahasta, Krakovasta, Triestenistä...

Kahvila on paikka niille,
jotka haluavat olla yksin mutta tarvitsevat sitä varten seuraa.
Se on turvapaikka niille, joiden on tapettava aikaa,
jotta aika ei tappaisi heitä.

On rauhallinen sunnuntaiaamu, ja elämä haluaisi vihdoin voittaa sen, mikä pimeästä talvesta vieläkin kummittelee. Linnut laulavat jo omenapuissa.

Chocolat, olé!

Amerikan Yhdysvalloissa oli tehty tieteellinen tutkimus, josta Keskisuomalainen uutisoi tällä viikolla pienesti, mutta silmiini arventenkin osuvasti seuraavaa:

"Suklaakuuri ei tee terveestä yhtään terveempää. Puolentoista kuukauden kuuri flavonoidipitoista tummaa suklaata ja kaakaota ei tee tervettä ihmistä yhtään terveemmäksi, käy ilmi yhdysvaltalaistutkimuksesta. Aikaisemmat tutkimukset ovat vihjanneet flavonoidipitoisen kaakaon ja suklaan parantavan verisuonten toimintaa. Yhdysvaltaisten tutkimuksessa 41 yli 60-vuotiasta miestä ja 60 naista sai kuuden viikon ajan päivittäin 37 grammaa flavonoidipitoista tummaa suklaata ja runsaat kaksi desilitraa kaakaojuomaa tai suklaata ja kaakaota, joissa oli vain vähän flavonoideja."

Tutkimuksessa selvisi, että syke oli hieman korkeampi näillä flavonoidipitoisempaa suklaata saaneilla kuin vertaisryhmällä, muita vaikutuksia ei juuri huomattu. Hauskinta jutussa oli kuitenkin ilmaista suklaansyönti tietellisesti (huomatkaa ironia, käytän sanaa tieteellinen jo toisen kerran) grammoissa ja nestepitoisen suklaan annostelu desilitroissa. Vastaavia vitsejä olen lähipiiriltäni kuullut aika ajoin, minulla ja suklaalla kun nyt sattuu olemaan kohtalaisen läheiset välit. Harmillista sinänsä, ettei suklaansyöntiä voi tämänkään jälkeen perustella terveysvaikutuksilla, mutta olihan tutkimuksesta aiheelleen omistautuneen bloggaajan tehtävä huomio.

Kotini eteisessä tulijaa tervehtää pienellä liitutaululla teksti Chocolat, olé! Ensimmäinen on ranskaa, jälkimmäinen ehkä espanjaa (mikäli mitään). Perimmäinen tarkoitus on kuitenkin kaksoismerkitys, jonka voi foneettisesti tulkita maitosuklaaksi ja kirjallisesti hurraahuudoksi suklaalle. Kaiken lähtökohtana on maitokahvi, joka ranskaksi kirjoitetaan café au lait, mutta lausutaan [kafe o le]. Gilmoren tytöissä Lorelai (ja minä tosielämässä joskus nuorempana) uskoi juoman tulevan espanjasta, "café, olé!" Näin meillä.

Ruoan jälkeen minun on yleensä saatava jotain makeaa, edes ihan vähän. Ilokivessä vihreä minttutee ja Fazerina -suklaapatukka ovat lähes ehdoton jälkiruokayhdistelmä, jota etenkin hallitusvuonna toteutin kohtalaisen usein. Pienissä piireissä käsitteet syntyvät nopeasti. Olen kuullut useammin kuin kerran JYY-kavereilta, että joku teki lounaan päälle "piiamariat".

Joskus pohdin, onkohan maineeni suklaansyöjänä saavuttanut jo kyseenalaisen asteen. Toisaalta, onhan se hyvä että jostain tunnetaan.

Pellejä, TV-taisto ja metafysiikkaa.

Luin uutisotsikosta "arpajaispeleille haetaan 18 vuoden ikärajaa", että arpajaispelleille. Huomautin tästä ystävälle, joka koki saman lukihäiriön välittömästi. Epäilimme syyksi Saimi Nousiaisen ylirajattuja kirkkaanpunaisia huulia juuri äskettäin katsotussa Suomen huippumalli haussa -ohjelmassa. Pellet jää päälle. Vaan olisihan se aika hupaisa ajatus että arpajaispellejä on. Saati että niille haetaan lakimuutoksella ikärajaa.

Pakko toki kommentoida, että minulla taikka ystävälläni ei tietenkään ole enää TV:tä, joka näkyisi. Netti-tv onneksi palvelee silloin kun on ihan pakko katsoa turhia ohjelmia ja ahdistua siitä, kuinka moneen junaan meitä oikein mahtuukaan. (Tai taitoluistelua, joka on ehdoton suosikkini kaikista penkkiurheilulajeista.) Digiboksia vastaan taistelen yhä, ja toisin kuin olen luullut, se ei olekaan ihan pelkkä tuulimyllyottelu. Viikonloppuna kuulin filosofiseurassa, että meitä on enemmänkin ja asia on ollut ihan esillä mediassa. Mahtavaa.

Pääsisiköhän metafysiikan tentistä läpi, jos epäilisi koko tenttisalin olemassaoloa? Olisi myös hienoa, jos tenttikirjan olemassaolo olisi juuri nyt kyseenalaistettavissa. Ei auta, metafysiikkaa saa (ja pakollisen tentin alla pitääkin) opiskella, vaan ei soveltaa käytäntöön. Tästä valtio meille maksaa.

Nukkukaa pommiin menestyjät, tämä tyttö lähtee vielä hetkeksi nominalismin ja realismin innoittavaan maailmaan. (Jonna Järnefeltiä mukaillen.)

Artistic try-outs

Rainy evening of the rainy day. Tired of metaphysics. Listening to the music by Nina Ramsby and Martin Hederos made me feel Swedishly poetic and behold: I am expanding my language repertoire. I made a poem in Swedish, not in my own words though but using only the names of their songs on two albums. And here it goes:


*****************************
och nu gör ingenting ont
jag har en vän

kanske jag kommer hem
när ingen visste
alla som jag glömmer
innan klockan slagit tolv

hon går nu
stänger min dörr
jag vet en dejlig rosa
med ögon känsliga för grönt
****************************

Pretty good, eh? :)

That fresh rain feeling

There's something about rainy mornings, drinking tea in front of a window to the fresh and gloomy weather, knowing it's spring and listening to Bruce Springsteen's Streets of Philadelphia... The goal of the day is to sit in the library and study study study.

This kind of mornings remind me of the summers of my childhood, those eternally long two and a half months of freedom between each school year. Many a June was like this: rainy, a little cold, and we did not really know what to do with all this free time we suddenly possessed. With my sister we built comfy small huts under tables, coloured picturebooks for hours and listened to cassettes. Favourite hobby was to make up new role plays and games and one great way of spending time was to list all of those up and vote which one we wanted to play next. We each had two votes: one for each hand. Occationally at the end of the long voting process we had been worn out by the overwhelming democracy of our sisterhood and did not play anything at all... Around Christmas I was going through my drawers in my old room at home and found some of the numerous little notebooks filled with these lists, among them poems, small stories, memories, notes, apologies and bursts of childish anger. We were only two but at times the temperament we had could have been enough for at least a couple more.

Now, off to the card shop. A small joy before spending the day with Heidegger and/or metaphysics.