Hey, I am back. Unline you would think following the title, it is not yet fall though it seems like it, being inside most of the day, wearing woollen socks (the "Finnish socks" as my friends abroad like to call them) and listening to the endless pouring of rain. It is not just the weather but the feeling I am back to reality, back to normal life. Just one week ago I was still at my friend´s place in Paris, and it was almost +30C degrees and really the middle of summer warm evening as we went for an Indian restaurant on my last night there. Last Friday I returned from a trip of one month travelling in Central Europe, before that I spent almost one month in Helsinki teaching children, adults and everyone between to dance Irish dance. I had a great two months away from the life I normally live, away from my city, from the people I meet every day, from school and work and hobbies and responsabilities. It felt good, it did good to me, and surprisingly for a person who normally hates more coming back home than leaving it, I am happy to be back. But though it was still July today, it feels like the fall is here again. And so I have concluded: seasons are more about the state of mind than the time of year.
During travelling through the northern part of Central Europe, mostly Germany and after also Belgium and Luxembourg, before ending up to Paris for a couple of weeks, I met a lot of people. Some for only to ask directions, or even give them (oh yes, we were thought to be at least Franfurters and Belgians), some others for longer talks and changing views and experiences. We met people from Japan and Siberia, from the U.S. and Canada, from Sweden and Check Republic and Italy, and of course lot of citizens of those countries we visited. Even some Finns, though very unwillingly. Some days I tried my best to communicate with three different languages and hoped to cope the situations with one of them, some times we still needed to use sign language or even to draw. And they did the same to us, but we finally always found some way to communicate. It caused funny situations, some frustration as well, but most of all made us put our thoughts in the primary order. It´s good when you actually know the language of the majority, but it is not needed. And it´s good if you know the habits and customs and normal way of doing things in each place, but you can survive with less as well. It is more about the attitude, the amount how much you wish to be understood and understand. There is no doubt you wouldn´t learn, if you want to.
It is not so strange to go to Central Europe, sure it´s not that different from here. But it is different enough to make oneself realize the big picture better. Take off from your ordinary life, go to abroad, or even just outside your usual city and neighbourhood, somewhere you don´t feel all that comfortable and familiar. See what happens, see how little you need to be confused and then again, how little you need to survive and go through. It´s mostly about the attitude.
I have some friends who have come to Finland from abroad to live here. To see the attitude they have towards the life of the Finns, the country, the language which is probably not the easiest one (and at least not the most common and useful one being spoken by only us 5 million...), the customs and habits and all these little things each country and nation have without anyone paying attention to it; to see how they live here with all that is somehow different makes me wonder how one is able to do that from day to day during years. Once again it comes back to the attitude. One can make a place home if they want to. One can adjust, learn, familiarize and finally, integrate. I have met people who have lived here for years and do not feel like home ever, as well as people who love this country more than some of the Finns born here. It is all about the attitude, and attitude is what makes our life how it is.
My attitude is to go to bed now, and listen some more rain falling down. Hope you had a good summer, and still keep on having that (as "vielä on kesää jäljellä" as one of my friends always with enthusiasm reminds us:) ). This was to let you know that my thoughts are back from the holiday. I am here, hope you are too.
-----------------------------------
No way I´ll finish my first post of the new season without a piece of song here... this is the chorus of Incubus´s song Drive, which I got to know during June.
Whatever tomorrow brings I´ll be there,
with open arms and open eyes.
Whatever tomorrow brings I´ll be there,
I´ll be there.
-----------------------------------
This is the attitude I would like to possess.
Tuesday, July 31, 2007
Wednesday, May 30, 2007
Kesän tullen
Ensi viikolla lähden muutamaksi viikoksi Helsinkiin töihin. Tällä viikolla olen ollut ensin maanantain lomalla, sitten erinäisissä hommissa niin ylioppilaskunnassa kuin omassa tanssiprojektissakin. Loppuviikosta pääsen vihdoin käymään vanhempieni luona pitkästä aikaa ja sitten valmistaudunkin lähtemään pääkaupunkiseudulle. Kevään tulo ja kesän alku on aina yhtä tervetullutta, mutta siihen liittyy myös jonkun päättyminen. Kirjoitin muutama vuosi sitten erään opiskelijaseurakunnan lehteen, kuinka opiskelijan elämässä kuuden kuukauden välein vuosi päättyy ja alkaa. Joka toinen kerta se on kalenterivuosi, joka toinen lukuvuosi. Päättyminen ja alkaminen ovat elämän faktoja, jotka koskevat monia asioita ja joihin joutuu törmäämään usein, mutta koskaan ne eivät jätä kylmäksi. Kun kevät tulee, ei voi tietää ketkä ympärillä olevista ihmisistä ovat siinä vielä ensi syksynäkin ja ketkä ovat valmistuneet tai muuten vaihtaneet paikkakuntaa. Nyt kun omia opintoja on jo takana useampi vuosi, kavereiden hajaantuminen on entistä todennäköisempää. Kevään ja kesän tuloa tekisi mieli siksi viivyttää. Aivan kuin jotain jäisi kesken; aivan kuin elämä, jota oli juuri oppinut elämään, jäisi epävarmalle pohjalle, eikä takaisinpaluun mahdollisuus ole sataprosenttinen. Kaikesta huolimatta hengähdystauko ja irrottautuminen on tarpeen. Samaa arkea ei jaksaisi jatkaa enää kovin pitkään tätä rataa.
Alut ja loput tekevät kipeää mutta hyvää. Kuten jo aiemmin joskus totesin, niin monta kuin on jäähyväisiä, on myös jälleennäkemisiä. Joudun ehkä sanomaan kesän ajaksi hyvästit joillekin ystäville, mutta tulen toisaalta tapaamaan kesän aikana sellaisia, joita en ole nähnyt pitkään aikaan. Jälleennäkemisen iloa heinäkuussa Ranskassa odotan jo levottomana, sillä se tasapainottaa vuoden loppumisen jättämää tyhjää oloa.
---------------------------------
Olen taas kerran kuunnellut Stingiä...
And if I told you that I loved you
You´d maybe think there´s something wrong
I´m not a man of too many faces
The mask I wear is one
Those who speak know nothing
And find out to their cost
Like those who curse their luck in too many places
And those who fear are lost
I know that the spades are the swords of a soldier
I know that the clubs are weapons of war
I know that diamonds mean money for this art
But that´s not the shape of my heart
That´s not the shape of my heart
(Sting: Shape of my heart)
Kesän aikana en todennäköisesti pääse kovin usein nettiin, en Helsingissä ollessani enkä varsinkaan sen jälkeen kuukauden Euroopan -reissullani. Ehkäpä jossain välissä löydän hetken päivittää ajatuksiani tännekin, mutta sillä välin toivotan kesääsi iloa ja aurinkoa, sekä ennen kaikkea hetkiä hengähtää talven työn jälkeen. Sellaisia minäkin aion ottaa :)
Alut ja loput tekevät kipeää mutta hyvää. Kuten jo aiemmin joskus totesin, niin monta kuin on jäähyväisiä, on myös jälleennäkemisiä. Joudun ehkä sanomaan kesän ajaksi hyvästit joillekin ystäville, mutta tulen toisaalta tapaamaan kesän aikana sellaisia, joita en ole nähnyt pitkään aikaan. Jälleennäkemisen iloa heinäkuussa Ranskassa odotan jo levottomana, sillä se tasapainottaa vuoden loppumisen jättämää tyhjää oloa.
---------------------------------
Olen taas kerran kuunnellut Stingiä...
And if I told you that I loved you
You´d maybe think there´s something wrong
I´m not a man of too many faces
The mask I wear is one
Those who speak know nothing
And find out to their cost
Like those who curse their luck in too many places
And those who fear are lost
I know that the spades are the swords of a soldier
I know that the clubs are weapons of war
I know that diamonds mean money for this art
But that´s not the shape of my heart
That´s not the shape of my heart
(Sting: Shape of my heart)
Kesän aikana en todennäköisesti pääse kovin usein nettiin, en Helsingissä ollessani enkä varsinkaan sen jälkeen kuukauden Euroopan -reissullani. Ehkäpä jossain välissä löydän hetken päivittää ajatuksiani tännekin, mutta sillä välin toivotan kesääsi iloa ja aurinkoa, sekä ennen kaikkea hetkiä hengähtää talven työn jälkeen. Sellaisia minäkin aion ottaa :)
Sunday, May 27, 2007
Dance teacher´s year is completed
Finally it is here! Summer. I say I love every season as dearly as the next one, the best one is always the one at hand. But there is something about summer and during the last couple of years it has been such joy to have long warm summer months even here in the upmost north.
On Friday I had my last exam of philosophy for this semester so finally school is done for a while. Then today it was the big spring performance of the dance school where I teach. It was good to see with which enthusiasm the dance pupils, from the youngest ones all the way through the adult new beginners were preparing for their couple of minutes on stage, getting ready and remembering their steps and talking exitedly while the time for them to step out on the stage got closer. I am always so exited for my own pupils, I barely get nervous if I myself have to dance on stage, but when it´s my pupils, I feel like mother proud of her little ones trying their own wings...
And sure they were all so good! I was proud to give Jyväskylä its first Irish dancers and what kind of dancers they were! At this point one forgets all the desperate hours of trying to figure out how to fit some 10-20 dancers of almost as many different levels into a two-minute piece so that everyone feels good about it and can show the best they can. Try to do it in an-hour-once-a-week -pace where there is never a time that everyone would be at the same time at class. And try to fit in all the different steps and techniques you have taught them during the year and make it all go smoothly and be a good wholesome performance and even have some energy to think and put some of your own choreographic ideas and ambitions into the dance... It is all possible and every teacher in the dance school I work in had managed to do it once again, many of them numerous times. Best feeling is, when it´s all done and you can just admire your
dancers flying about on stage. They are proud to show what they have learned from you. And you are just so proud to watch them manage on their own the steps they only yesterday needed your help with. The work in dance training is never complete, one can always get better but there are times when one has to stop and see where the road has led so far. Dance school spring shows are exactly those moments. At classes you can correct your pupils over and over again, that is your job after all, but on that day you only encourage them with smiles and "you´ll be fine"´s and you feel relieved. Another piece of your work has been done.
Teaching is lovely work and gives much more than it takes but still... thank you for the summer holidays of dance schools.
On Friday I had my last exam of philosophy for this semester so finally school is done for a while. Then today it was the big spring performance of the dance school where I teach. It was good to see with which enthusiasm the dance pupils, from the youngest ones all the way through the adult new beginners were preparing for their couple of minutes on stage, getting ready and remembering their steps and talking exitedly while the time for them to step out on the stage got closer. I am always so exited for my own pupils, I barely get nervous if I myself have to dance on stage, but when it´s my pupils, I feel like mother proud of her little ones trying their own wings...
And sure they were all so good! I was proud to give Jyväskylä its first Irish dancers and what kind of dancers they were! At this point one forgets all the desperate hours of trying to figure out how to fit some 10-20 dancers of almost as many different levels into a two-minute piece so that everyone feels good about it and can show the best they can. Try to do it in an-hour-once-a-week -pace where there is never a time that everyone would be at the same time at class. And try to fit in all the different steps and techniques you have taught them during the year and make it all go smoothly and be a good wholesome performance and even have some energy to think and put some of your own choreographic ideas and ambitions into the dance... It is all possible and every teacher in the dance school I work in had managed to do it once again, many of them numerous times. Best feeling is, when it´s all done and you can just admire your
dancers flying about on stage. They are proud to show what they have learned from you. And you are just so proud to watch them manage on their own the steps they only yesterday needed your help with. The work in dance training is never complete, one can always get better but there are times when one has to stop and see where the road has led so far. Dance school spring shows are exactly those moments. At classes you can correct your pupils over and over again, that is your job after all, but on that day you only encourage them with smiles and "you´ll be fine"´s and you feel relieved. Another piece of your work has been done.
Teaching is lovely work and gives much more than it takes but still... thank you for the summer holidays of dance schools.
Monday, May 21, 2007
Marsujuttuja
En ole tainnut ennen mainita että minulla on marsu: pieni, värikäs ja pörröinen karvapallo nimeltä Lilli. Oikeastaan se on vanhempieni marsu, mutta sen jälkeen kun siskoni muutti pois kotoa viime vuonna, marsu on majaillut luonani enemmän tai vähemmän koko tämän vuoden. Minä olen kasvanut marsujen kanssa siitä asti, kun olin yhdeksänvuotias: ensin oli rauhallinen, tyyni herra Tessu ja sen jälkeen temperamenttinen ja omistushaluinen pikkuinen Nelly. Lilli, kohta neljä vee, on jotain näiden kahden väliltä. Alkujaan arka ja pieni kuin mikä, viihtyy sylissä vaikka tuntikausia, mutta ilmaisee oman päänsä terävästi, jos ei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Kun muut puhuvat koiristaan ja kissoistaan, minä saatan heittää väliin jotain marsujuttuja. Silloin saan hassuja katseita, mutta olen jo tottunut siihen. Ja lähipiirini on tottunut minun marsunelämääni.
Marsut ovat kohtuullisen yksinkertaisia tapauksia: ne syövät, nukkuvat, leikkivät, syövät, nukkuvat, syövät taas. Ne vaativat ruokaa kovalla korkealla äänellä, ilmaisevat tyytyväisyyttään pehmeällä hurinalla ja vaimealla piipityksellä. Niillä on hellyttävän pienet jalat ja päärynänmuotoinen tanakka vartalo, isot korvat ja pyöreä kuono joka on liikkeellä koko ajan. Lillillä on lisäksi kiharaiset viikset, jotka sojottavat joka suuntaan ja valtavan isot mustat silmät, jotka huomaavat kaiken. Kun katselee hetken aikaa marsun puuhia, tulee tyyni olo. Miten pienestä voikaan olla iloinen ja kiitollinen! Viikset värisevät tyytyväisyydestä kun tulee rapsutuksia, ja syliin päästessä koko kerä nukahtaa usein kellottelemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Oikeanlaisten kuivien heinien tai herkkupalan, salaatin, tuoja saa välittömästi marsusta sydänystävän.
Kun stressaa ja jatkuva suorituskeskeisyys ahdistaa, tekee hyvää istua hetkeksi marsun seuraan ja seurata tuota välitöntä, yksinkertaista, tyytyväistä elämää. Kunpa osaisi itsekin nauttia yhtä pienistä asioista yhtä vilpittömästi.
Marsut ovat kohtuullisen yksinkertaisia tapauksia: ne syövät, nukkuvat, leikkivät, syövät, nukkuvat, syövät taas. Ne vaativat ruokaa kovalla korkealla äänellä, ilmaisevat tyytyväisyyttään pehmeällä hurinalla ja vaimealla piipityksellä. Niillä on hellyttävän pienet jalat ja päärynänmuotoinen tanakka vartalo, isot korvat ja pyöreä kuono joka on liikkeellä koko ajan. Lillillä on lisäksi kiharaiset viikset, jotka sojottavat joka suuntaan ja valtavan isot mustat silmät, jotka huomaavat kaiken. Kun katselee hetken aikaa marsun puuhia, tulee tyyni olo. Miten pienestä voikaan olla iloinen ja kiitollinen! Viikset värisevät tyytyväisyydestä kun tulee rapsutuksia, ja syliin päästessä koko kerä nukahtaa usein kellottelemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Oikeanlaisten kuivien heinien tai herkkupalan, salaatin, tuoja saa välittömästi marsusta sydänystävän.
Kun stressaa ja jatkuva suorituskeskeisyys ahdistaa, tekee hyvää istua hetkeksi marsun seuraan ja seurata tuota välitöntä, yksinkertaista, tyytyväistä elämää. Kunpa osaisi itsekin nauttia yhtä pienistä asioista yhtä vilpittömästi.
Tuesday, May 8, 2007
Thoughts about Rwanda
Enough of me! Enough of my country, my dear white well-doing brothers and sisters, enough of me and my dreams and hopes and fears, enough of all!
I had a bad day today, so I thought. Then I went to see the movie Hotel Rwanda. I have seen quite a few movies about the World War II, ones like Schindler´s List and The Pianist which show the victims as well as some like Conspiracy and Der Untergang/The Downfall which show the other side. This was something different but familiar as well. It is called the "African Schindler´s List" and so it was. It changed my perspective and turned the bad egoist day to something else.
How can man be so violent to another fellow being? How can one kill what was a brother, a neighbour, a friend? Never mind if you knew that person or not, just how can one get into that state of mind and no more care at all? And how can one, even if far away and a stranger, leave other fellow men and women to die when one could have the power to stop it all?
I have felt so many times ashamed being a Finn. I am proud of my home country and its achievements, I own huge respect for our grandparents who fought to keep the land free. But to be a European, a white person of good family, have a life never knowing fear, want, fight for the right to live... I have had my fights, we all have. And we have the right to feel anger and pain because of those even though they are of quite different scale and quality compared to those of some others. I do not want anyone say I have never felt sorrow or troubles because I live in a country that does fairly well. But I feel ashamed to forget it and keep on complaining about things that have no meaning in the bigger scale, not even to my own life.
During the massacre of Rwanda in 1994 they did not show many things on TV about it. Actually the Western world went on living quite happy for a time not knowing what was really going on. I was eleven at the time and even if they had showed something, it was forbidden from me to watch the TV news. But all the same while watching the movie today I felt the shame and anger arising - yes we did not know but we could have known if we cared any more than we did. We could have done great many things. Well not me, but some, it´s easy to say. But I take the blame as well.
I take the blame as well, maybe that is my problem. I think too much and I tend to take all the troubles of the world onto my personal care. But what I think is that one cannot care too much and hardly I do that either. How can I be miserable of some, even though they feel now big, problems of my life, when all that really matters is that not everyone can do the same? Some one actually worries his or her day how to simply survive. Some people actually rely completely on the benevolence of others. I am one of those who were expected and wished and desperately waited to come and help while people were losing their hopes of future in the hotel Rwanda. And I just did not care.
I tend to make the world better place by saying and thinking. And so what. It is better than say nothing, think nothing and do nothing. Saying and thinking is not much use without doing but it is a start from where useful, thought-through action grows. And maybe after hearing what some others say, also others will do something.
I had a bad day today, so I thought. Then I went to see the movie Hotel Rwanda. I have seen quite a few movies about the World War II, ones like Schindler´s List and The Pianist which show the victims as well as some like Conspiracy and Der Untergang/The Downfall which show the other side. This was something different but familiar as well. It is called the "African Schindler´s List" and so it was. It changed my perspective and turned the bad egoist day to something else.
How can man be so violent to another fellow being? How can one kill what was a brother, a neighbour, a friend? Never mind if you knew that person or not, just how can one get into that state of mind and no more care at all? And how can one, even if far away and a stranger, leave other fellow men and women to die when one could have the power to stop it all?
I have felt so many times ashamed being a Finn. I am proud of my home country and its achievements, I own huge respect for our grandparents who fought to keep the land free. But to be a European, a white person of good family, have a life never knowing fear, want, fight for the right to live... I have had my fights, we all have. And we have the right to feel anger and pain because of those even though they are of quite different scale and quality compared to those of some others. I do not want anyone say I have never felt sorrow or troubles because I live in a country that does fairly well. But I feel ashamed to forget it and keep on complaining about things that have no meaning in the bigger scale, not even to my own life.
During the massacre of Rwanda in 1994 they did not show many things on TV about it. Actually the Western world went on living quite happy for a time not knowing what was really going on. I was eleven at the time and even if they had showed something, it was forbidden from me to watch the TV news. But all the same while watching the movie today I felt the shame and anger arising - yes we did not know but we could have known if we cared any more than we did. We could have done great many things. Well not me, but some, it´s easy to say. But I take the blame as well.
I take the blame as well, maybe that is my problem. I think too much and I tend to take all the troubles of the world onto my personal care. But what I think is that one cannot care too much and hardly I do that either. How can I be miserable of some, even though they feel now big, problems of my life, when all that really matters is that not everyone can do the same? Some one actually worries his or her day how to simply survive. Some people actually rely completely on the benevolence of others. I am one of those who were expected and wished and desperately waited to come and help while people were losing their hopes of future in the hotel Rwanda. And I just did not care.
I tend to make the world better place by saying and thinking. And so what. It is better than say nothing, think nothing and do nothing. Saying and thinking is not much use without doing but it is a start from where useful, thought-through action grows. And maybe after hearing what some others say, also others will do something.
Friday, May 4, 2007
Elä pelotta varassa yhden kortin
Kirjoitin pitkän pohdinnan relativismin vaikutuksista nyky-yhteiskuntaan, mutta lopulta päätin muokata sitä vielä ja antaa aiheen hautua. Niinpä jaan kanssanne vain kauniin kappaleen, joka on ollut ajankohtainen elämässäni jo vuosia. Tuli mitä tuli, ei elämää voi pelätä. Pointtini oli se, että varassa yhden kortin on elettävä, varassa sen, minkä uskoo oikeaksi. Jos ei tunne omaa korttiaan, minkä varassa sitten olla? Pohdinpahan vain taas...
Kommentaattorini näyttävät kadonneen. Tai ehkä olen kirjoittanut liian tiheästi liian paljon taikka liian tylsää tekstiä. Oli miten oli, olen hiljaa niin kauan kunnes joku taas sanoo jotain.
Älä elämää pelkää (san. Kaarlo Sarkia, säv. Kaj Chydenius)
Älä elämää pelkää
älä kauneutta sen kiellä.
Suo sen tupaasi tulla,
tai jos liettä ei sulla:
sitä vastaan käy tiellä, älä käännä sille selkää,
sitä vastaan käy tiellä, älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje,
ei kuolema sinulta oveaan sulje.
Älä elämää pelkää, älä pelkää.
Kuin lintunen lennä,
älä viivy raunioilla,
älä nykyhetkeä häädä,
suo jääneen jäädä.
Suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä,
suo olleen olla, tulevaa mene vastaan.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin,
on kuoleman portti aina avoin.
Kuin lintunen lennä, kuin lintu.
Älä milloinkaan sano:
tämä on iäti minun.
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun, kun mitään et omakses ano,
on maailman rikkaus sinun, kun mitään et ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin,
näet avoinna aina kuoleman portin.
Älä elämää pelkää, älä pelkää.
Kommentaattorini näyttävät kadonneen. Tai ehkä olen kirjoittanut liian tiheästi liian paljon taikka liian tylsää tekstiä. Oli miten oli, olen hiljaa niin kauan kunnes joku taas sanoo jotain.
Älä elämää pelkää (san. Kaarlo Sarkia, säv. Kaj Chydenius)
Älä elämää pelkää
älä kauneutta sen kiellä.
Suo sen tupaasi tulla,
tai jos liettä ei sulla:
sitä vastaan käy tiellä, älä käännä sille selkää,
sitä vastaan käy tiellä, älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje,
ei kuolema sinulta oveaan sulje.
Älä elämää pelkää, älä pelkää.
Kuin lintunen lennä,
älä viivy raunioilla,
älä nykyhetkeä häädä,
suo jääneen jäädä.
Suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä,
suo olleen olla, tulevaa mene vastaan.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin,
on kuoleman portti aina avoin.
Kuin lintunen lennä, kuin lintu.
Älä milloinkaan sano:
tämä on iäti minun.
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun, kun mitään et omakses ano,
on maailman rikkaus sinun, kun mitään et ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin,
näet avoinna aina kuoleman portin.
Älä elämää pelkää, älä pelkää.
Saturday, April 28, 2007
Nostalgy...
...so very familiar feeling for me as many of those who know me know. I feel nostalgy for almost everything, for even places and times I never lived or saw. I feel nostalgy when hearing music from the 60´s, can you believe it of a person who barely is old enough to remember even from 80´s more than a kindergarten. But I do. And I never hoped nothing more than an invention of a time machine.
Right now, or well for a year right now I have felt nostalgy for my exchange time. Some of you may have got a bit too much of Canada at some points, I am sorry for that and only excuse to be given is that even it has been a lot, yet I never told even half of all that I thought about it. It was simply a very good time of life.
This morning I went to swimming. Very recommendable hobby. I live fairly close to the swimming hall and planned for this a year, I hope it won´t take another year to go again. It is hard to imagine anything more relaxing than to float on your back, ears under water so that you do not hear a thing but the soothing sound of water going about. I am a poor swimmer, really, and all the elderly ladies and gentlemen having a morning swim went past me, some with a speed. But swimming pool for me is not for exercice, at least not for speedy exercice. I get soon tired if I need to swim the normal way (because of my poor arms or my poor technique or don´t know what) and even though I try that once in a while, I love to let my much stronger legs give me the easy speed and just float away under the morning sun coming down from the windows. This is what a student with stressing life needs... very recommendable hobby as said. Hopefully more than once a year.
Right now, or well for a year right now I have felt nostalgy for my exchange time. Some of you may have got a bit too much of Canada at some points, I am sorry for that and only excuse to be given is that even it has been a lot, yet I never told even half of all that I thought about it. It was simply a very good time of life.
This morning I went to swimming. Very recommendable hobby. I live fairly close to the swimming hall and planned for this a year, I hope it won´t take another year to go again. It is hard to imagine anything more relaxing than to float on your back, ears under water so that you do not hear a thing but the soothing sound of water going about. I am a poor swimmer, really, and all the elderly ladies and gentlemen having a morning swim went past me, some with a speed. But swimming pool for me is not for exercice, at least not for speedy exercice. I get soon tired if I need to swim the normal way (because of my poor arms or my poor technique or don´t know what) and even though I try that once in a while, I love to let my much stronger legs give me the easy speed and just float away under the morning sun coming down from the windows. This is what a student with stressing life needs... very recommendable hobby as said. Hopefully more than once a year.
Sunday, April 22, 2007
Liminaalielämää liian korkean taivaan alla
Walter Benjamin oli kiinnostunut kaupunkielämästä. Hän puhui flâneureista, ohikulkijoista ja sivustaseuraajista, jotka elävät muiden keskellä kaupungissa katsellen kaikkea hieman sivusta. Olen toisinaan tuntenut olevani samanlainen. Olen aina ollut enemmän sivustaseuraaja kuin ainakaan yliaktiivinen osallistuja. Katselen mielelläni ihmisiä ja huomioin heistä pieniä asioita, miten puhuvat, miten liikkuvat ja elehtivät, kuinka käyttäytyvät missäkin tilanteessa. Toisinaan keskellä isoakin ystäväjoukkoa olen tuntenut itseni yhtäkkiä yksinäiseksi ja sivulliseksi, kun on havahtunut seuraamasta muita, olemasta itse oikeastaan millään tavalla osallinen. Sellainen yksinäisyys voi olla hyvää tai huonoa, riippuen tilanteesta. Usein tuntuu, että tuollainen yksinäisyys on myös itse luotua, ehkä tiedostamaton, mutta silti oma valinta.
Ollessani kävelyllä ei mikään ole parempaa kuin pysähtyä hetkeksi ja katsella vain ympärilleen. Silloin on parhaimmillaan jonkinlainen flâneur-olotila, jossa on yhtäaikaa osallinen kaikesta ympärillä tapahtuvasta ja silti vain sivustaseuraaja. Oikeastaan tuntee olevansa enemmän kotonaan kuin oikeasti kotona ollessani. Ehkä siinä hetkessä tiivistyy jokin vapauden tunne, jota on vaikea saavuttaa ollessaan itse jossakin todella. Tuntuu hyvältä olla hetken ajan "ei-missään" ja silti jossain.
Tähän liittyy viime viikolla oppimani ajatus liminaalitilasta, jota kuulin mm. Alvar Aallon käyttäneen arkkitehtuurissaan. Liminaalitila on se tila, kun on matkalla jonnekin, ei enää alkupisteessä, ei myöskään päätepisteessä, ja tästä seuraa vapauden tuntemus. Pohdimme tätä tänään filosofiystäväni kanssa. Muistan tämän vapauden kokemuksen jo lapsuudestani. Kun olimme muuttaneet Helsingistä Keski-Suomeen, kävin sisareni kanssa usein lomilla Helsingissä isovanhempien luona. Muistan jonkun junareissun, jonka tein yksin, ehkä noin 11-vuotiaana, Jyväskylästä vanhempieni lähettämänä pääkaupunkiin, jossa mummi oli vastassa. Yhtäaikaa minua jännitti ja huolestutti, olinhan ihan ylihuolehtivainen lapsi, mutta samalla muistan pohtineeni sitä kummallista tunnetta, kun toivoin matkan vielä jatkuvan hetken pitempään. Istuessani junassa, ei varsinaisesti missään sillä hetkellä, olin vapaa ja mielikuvituksen siivin saatoin olla ihan missä vain, menossa ihan minne vain.
Filosofitoverini esitti että samaisen liminaalitilan huumaavan vapauden saattaa kokea myös ihan vain kävellessä vaikkapa koulusta kotiin päin. Olen tätäkin joskus miettinyt. Senhän voi tuntea jos sitä vain havahtuu ajattelemaan, mutta kuitenkin se kestää vain niin kauan kuin tila on todellinen. Jos matkaa tahallaan pitkittää kävelemällä kodin ohi siinä kohtaa, kun oikeasti olisi pitänyt kääntyä pihaan, lumous on poissa.
---------------------------------------------
Liian korkean taivaan alle taas mä leirini teen,
minä tulen sytytän ja hiljaa itken kyyneleen.
Nämä tulet tämän maan ei tulta sieluun saa,
niin kuin muisto siitä maasta, jossa meitä ootetaan.
(Juha Tapio: Minun ikäväni näyt)
Mitä on elää liian korkean taivaan alla? Elää taivaan alla, mutta sellaisen taivaan joka on korkealla, vähän liian korkealla ollakseen ihmisen tavoitettavissa. Elämme taivaan alla, luodulla maalla, jossa ei ole ikävä kuin ylös. Josta ei ole muuta suuntaa kuin ylös, mutta se ylös on liian ylhäällä. Ehkä koko elämä onkin yhtä suurta liminaalitilaa matkalla täältä sinne. Siksi liian korkea taivas tekee niin surulliseksi toisinaan.
Ollessani kävelyllä ei mikään ole parempaa kuin pysähtyä hetkeksi ja katsella vain ympärilleen. Silloin on parhaimmillaan jonkinlainen flâneur-olotila, jossa on yhtäaikaa osallinen kaikesta ympärillä tapahtuvasta ja silti vain sivustaseuraaja. Oikeastaan tuntee olevansa enemmän kotonaan kuin oikeasti kotona ollessani. Ehkä siinä hetkessä tiivistyy jokin vapauden tunne, jota on vaikea saavuttaa ollessaan itse jossakin todella. Tuntuu hyvältä olla hetken ajan "ei-missään" ja silti jossain.
Tähän liittyy viime viikolla oppimani ajatus liminaalitilasta, jota kuulin mm. Alvar Aallon käyttäneen arkkitehtuurissaan. Liminaalitila on se tila, kun on matkalla jonnekin, ei enää alkupisteessä, ei myöskään päätepisteessä, ja tästä seuraa vapauden tuntemus. Pohdimme tätä tänään filosofiystäväni kanssa. Muistan tämän vapauden kokemuksen jo lapsuudestani. Kun olimme muuttaneet Helsingistä Keski-Suomeen, kävin sisareni kanssa usein lomilla Helsingissä isovanhempien luona. Muistan jonkun junareissun, jonka tein yksin, ehkä noin 11-vuotiaana, Jyväskylästä vanhempieni lähettämänä pääkaupunkiin, jossa mummi oli vastassa. Yhtäaikaa minua jännitti ja huolestutti, olinhan ihan ylihuolehtivainen lapsi, mutta samalla muistan pohtineeni sitä kummallista tunnetta, kun toivoin matkan vielä jatkuvan hetken pitempään. Istuessani junassa, ei varsinaisesti missään sillä hetkellä, olin vapaa ja mielikuvituksen siivin saatoin olla ihan missä vain, menossa ihan minne vain.
Filosofitoverini esitti että samaisen liminaalitilan huumaavan vapauden saattaa kokea myös ihan vain kävellessä vaikkapa koulusta kotiin päin. Olen tätäkin joskus miettinyt. Senhän voi tuntea jos sitä vain havahtuu ajattelemaan, mutta kuitenkin se kestää vain niin kauan kuin tila on todellinen. Jos matkaa tahallaan pitkittää kävelemällä kodin ohi siinä kohtaa, kun oikeasti olisi pitänyt kääntyä pihaan, lumous on poissa.
---------------------------------------------
Liian korkean taivaan alle taas mä leirini teen,
minä tulen sytytän ja hiljaa itken kyyneleen.
Nämä tulet tämän maan ei tulta sieluun saa,
niin kuin muisto siitä maasta, jossa meitä ootetaan.
(Juha Tapio: Minun ikäväni näyt)
Mitä on elää liian korkean taivaan alla? Elää taivaan alla, mutta sellaisen taivaan joka on korkealla, vähän liian korkealla ollakseen ihmisen tavoitettavissa. Elämme taivaan alla, luodulla maalla, jossa ei ole ikävä kuin ylös. Josta ei ole muuta suuntaa kuin ylös, mutta se ylös on liian ylhäällä. Ehkä koko elämä onkin yhtä suurta liminaalitilaa matkalla täältä sinne. Siksi liian korkea taivas tekee niin surulliseksi toisinaan.
Friday, April 20, 2007
Sivistyksen puolesta
Kirjoitin uusimpaan ylioppilaslehteemme eli Jylkkäriin ylioppilaskuntatoimijan kolumnin, JYYpään. Ajattelin sitten sen julkaista täälläkin. Se on idealistin ja nykymaailmassa hieman ahdistuneen filosofianopiskelijan (sekä ylioppilaskunnan hallituksen kv-vastaavan) ei ehkä kaikilta osiltaan vakavasti otettava puhe sellaisen yliopiston puolesta, jossa sivistys ja yhteiskunnan kehittäminen on yhä tärkein päämäärä. Markkinataloudelliset aspektit eivät kuulu minun yliopistooni. Se ei ole ehkä realismia, mutta pakkohan sitä on ylläpitää, kun taas taloudellisen näkökulman kannattajien mielestä minun koulutukseni on turhaa. Epähyödyllistä ja tuottamatonta. Perustuu pelkkään sivistykseen, kriittisen ajattelun opetteluun ja historian tuntemukseen. Vielä meitä ei ole sentään pois potkittu. Jos uhka tulee, heitän heitä Aristoteleella. Filosofithan ne keksivät koko laitoksen.
-----------------------------------------------------------------------------
Sivistystä (yli)varjelemassa
Kevät tuli, lumi suli, kansanedustajaehdokkaat sanoi puli puli.
Mitä sanovat valitut edustajat ja tulevat ministerit? Ainakin opintorahaa tullaan korottamaan ja opiskelijan tulorajoja nostamaan. Joululahja on ehkä myöhässä pari kuukautta, ellei pari vuotta, mutta kiltit lapset jaksavat odottaa. Kiitos niin kotiväelle kuin muillekin tällä matkalla tukeneille!
Ihan niin mukava paketti ei tullut kansainvälisille opiskelijoillemme. Kompromisseja on tehty puolin ja toisin, ja pahin näyttää olevan vasta edessäpäin, mutta ei tuleva kokeilu silti mieltä lämmitä. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusta on korkea sivistys ja maksuton koulutus, mutta logiikka menee jotenkin niin, että jos tätä sivistystä liian avokätisesti tuhlaa, se loppuu kesken. Ne, jotka onnekseen ovat osuneet EU:n alueelle asumaan, kuluttavat sitä kohtuullisesti. Ne taas, jotka sattuvat tulemaan EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta, ovat suurempi riski. Ottavat sivistyksen ja vievät täältä pois. Onhan syytä sentään laittaa lasku perään.
Filosofina paasaan aina kokonaiskuvan näkemisestä. Kansainvälistyminen on tavoite, jota toistellaan. Lukeepa hallitusohjelmassa, että pyritään nopeuttamaan kotouttamista ja parannetaan ulkomaalaisten opiskelijoiden työnsaantimahdollisuuksia samalle tasolle suomalaisten kanssa. Nämä ovat konkreettisia ja oikeita keinoja matkalla tavoitteeseen. Ongelmaksi muodostunee se, kuinka näitä kotoutettavia kansainvälisiä opiskelijoita tänne enää saadaan, kun suomalaisessa maisterintutkinnossa on hintalappu. Sehän ei ole mikään uusi kilpailuvaltti.
Halutaanko todella kansainvälistyä, vai halutaanko vain eurooppalaistua? Toistaiseksi vaarattomalla vyöhykkeellä ovat yhä eurooppalaiset opiskelijat. Heistä suomalainen sivistys saa edelleen laajempaa vastaanottomateriaalia kuin lukioidemme kasvatit. Heistä saa myös taattua laatua, eurooppalaista henkeä. Suomi kansainvälistyy turvalliseen suuntaan ja huhu suomalaisesta sivistyksestä kulkeutuu kuulumisten mukana opiskelijoiden kotimaihin.
Kuinka hyvinvointia levittävälle sivistykselle voidaan laittaa hintaa? Suomalaisessa yhteiskunnassa on monta asiaa, joita ihaillaan muualla maailmassa. Jos hyvinvointimme perusta on koulutus, jota täällä jaamme ja saamme, eikö sen juuri soisi leviävän laajemmallekin?
Monday, April 16, 2007
Ihminen, aava ja rannikko
Neljä vuotta sitten, sinä samaisena vuotena, jolloin elin kirjoittajana Pohjanmaalla, kävin vanhempieni ja sisareni kanssa Wienissä tapaamassa ystäväperhettä, joka asui silloin siellä. Oli hiihtoloma, eli helmi-maaliskuun vaihde, kotona vielä lunta ja pakkasta, mutta Keski-Euroopassa jo kevät vihersi ja aurinko oli lämmin. Lähtöä edeltävänä iltana isäni oli tullut minua Jyväskylään junalle vastaan, ja kotimatkalla autossa soi hassu kappale.
Lauloin tuota samaista kappaletta vielä samana iltana siskolleni, joka tietenkin heti lähti mukaan juttuun. Hänkin tiesi sen, se oli Zen Cafen uusi biisi Ihminen. Oudot sanoitukset ja tiukka rytmi jäivät päähän. Koko lentomatkan Müncheniin hyräilimme tuota kappaletta, ja vielä kun olimme vuokra-autolla ajaneet yöpaikkaamme Linziin, josta jatkoimme seuraavana aamuna Wieniin, ja olimme jo syvällä siskonpedissä peiton alla ja kello oli ehkä yksi yöllä, vielä silloinkin kuiskailimme "kello käy, kello käy, kello käy..."
Paitsi että kappale on hassu ja outo, siinä on paljon ajatusta.
Sinä olet ihminen, muistatko,
sinä olet aava ja rannikko,
sinä olet tuulia latvoissa,
natiseva silta ja nauloja,
sinä olet ihminen muistatko?
Aina sitä ei tahdo muistaa, että on ihminen. Että on vain ihminen. Että on ihminen.
Aina ei tahdo jaksaa, ei tahdo kuulla, ei tahdo tuntea mitään, tahtoo vaan olla ja elää eteen päin, tuntematta, kuulematta, kuuntelematta, näkemättä ja tietämättä mitään muuta kuin sen, että jalat vieläkin osuvat maahan ja hengitys kulkee sisään ja ulos. Ihminen on heikko ja sittenkin niin vahva, että vaikka mitään ei tuntisi, mitään ei enää päästäisi sisään tai ulos, silti vielä sydän lyö niin kuin kello käy, kello käy, kello käy...
------
Kun palasimme Wienistä, minulla oli kolme viikkoa kirjoitusvapaata koulusta, tarkoitus oli työstää romaanikäsistäni. Olin tehnyt yhden suunnitelman, mutta pari kappaletta sitä jo kirjoittaneena se ei sittenkään tuntunut omaltani. Sen sijaan Wien ja siellä vietetyt muutama päivää olivat jääneet mieleen kummittelemaan. En ole sen jälkeen käynyt Wienissä, mutta se on jäänyt haaveisiin yhtenä unelmakaupunkinani - kuten Vancouver nyt sitten myöhemmin. Etenkin kahvilat ja niiden ympärille rakentuva kulttuuri kiehtoi minua: ihmiset, jotka aamulla tulivat ja illalla lähtivät, istuivat kantapöydässään ja lukivat lehtiä, tapasivat ystäviään, keskustelivat, kirjoittivat, katselivat elämää ympärillään ja viettivät koko päivän siellä, omassa kahvilassaan, jossa heidät tunnettiin ja jossa he tunsivat kaikki.
Olin jo aiemmin johonkin kirjoitusharjoitukseen kirjoittanut pätkän tarinaa, joka oli alkanut elää mielessäni, ja nyt sen liitin tähän maailmaan. Pienen, mielikuvitusrikkaan tytön elämä noin 50-luvulla kaupungissa, joka paljon muistutti Wieniä; hänen isovanhempansa, jotka omistivat kahvilan ja siellä vierailevat erikoiset ihmiset, joille tyttö keksi elämäntarinoita, se kaikki oli silmieni edessä ja siitä tuli vähitellen romaanini. Tai sen käsikirjoitus, joka on yhä pahasti kesken, ja johon en monista yrityksistäni huolimatta ole onnistunut palaamaan sitten sen kevään. Joka kevät ajattelen, että tänä kesänä, kunhan opiskelut hellittää, minä alan kirjoittaa. Ja yhtä monta kesää olen ehkä kerran pari vilkaissut tekstiäni ja sitten se on jäänyt. Kesät menevät niin nopeaan, vaikka kesäloma on puolet pitempi kuin silloin lapsena, jolloin kaksi kuukautta oli ikuisuus...
Tänäkin vuonna olen sitä ehtinyt jälleen jo suunnitella. Työskentelen vain iltaisin, onhan minulla siis kaikki päivät aikaa kirjoittaa? Katsotaan miten käy.
--------
Sinä olet ihminen, muistatko? Romaanini tyttö on yhä kasvunsa tiellä, kun en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa hänelle elämää valmiiksi. Hän on kuitenkin syntynyt juuri sinä keväänä, kun toistelin usein noita sanoja. Hän on ihminen, mutta unohtaa sen toisinaan. Ehkäpä juuri se teki hänestä minulle niin läheisen ja tutun. Minäkin unohdan sen, aika usein vieläpä. Palautus maan pinnalle on tarpeen, mutta toisinaan liian kova.
Lauloin tuota samaista kappaletta vielä samana iltana siskolleni, joka tietenkin heti lähti mukaan juttuun. Hänkin tiesi sen, se oli Zen Cafen uusi biisi Ihminen. Oudot sanoitukset ja tiukka rytmi jäivät päähän. Koko lentomatkan Müncheniin hyräilimme tuota kappaletta, ja vielä kun olimme vuokra-autolla ajaneet yöpaikkaamme Linziin, josta jatkoimme seuraavana aamuna Wieniin, ja olimme jo syvällä siskonpedissä peiton alla ja kello oli ehkä yksi yöllä, vielä silloinkin kuiskailimme "kello käy, kello käy, kello käy..."
Paitsi että kappale on hassu ja outo, siinä on paljon ajatusta.
Sinä olet ihminen, muistatko,
sinä olet aava ja rannikko,
sinä olet tuulia latvoissa,
natiseva silta ja nauloja,
sinä olet ihminen muistatko?
Aina sitä ei tahdo muistaa, että on ihminen. Että on vain ihminen. Että on ihminen.
Aina ei tahdo jaksaa, ei tahdo kuulla, ei tahdo tuntea mitään, tahtoo vaan olla ja elää eteen päin, tuntematta, kuulematta, kuuntelematta, näkemättä ja tietämättä mitään muuta kuin sen, että jalat vieläkin osuvat maahan ja hengitys kulkee sisään ja ulos. Ihminen on heikko ja sittenkin niin vahva, että vaikka mitään ei tuntisi, mitään ei enää päästäisi sisään tai ulos, silti vielä sydän lyö niin kuin kello käy, kello käy, kello käy...
------
Kun palasimme Wienistä, minulla oli kolme viikkoa kirjoitusvapaata koulusta, tarkoitus oli työstää romaanikäsistäni. Olin tehnyt yhden suunnitelman, mutta pari kappaletta sitä jo kirjoittaneena se ei sittenkään tuntunut omaltani. Sen sijaan Wien ja siellä vietetyt muutama päivää olivat jääneet mieleen kummittelemaan. En ole sen jälkeen käynyt Wienissä, mutta se on jäänyt haaveisiin yhtenä unelmakaupunkinani - kuten Vancouver nyt sitten myöhemmin. Etenkin kahvilat ja niiden ympärille rakentuva kulttuuri kiehtoi minua: ihmiset, jotka aamulla tulivat ja illalla lähtivät, istuivat kantapöydässään ja lukivat lehtiä, tapasivat ystäviään, keskustelivat, kirjoittivat, katselivat elämää ympärillään ja viettivät koko päivän siellä, omassa kahvilassaan, jossa heidät tunnettiin ja jossa he tunsivat kaikki.
Olin jo aiemmin johonkin kirjoitusharjoitukseen kirjoittanut pätkän tarinaa, joka oli alkanut elää mielessäni, ja nyt sen liitin tähän maailmaan. Pienen, mielikuvitusrikkaan tytön elämä noin 50-luvulla kaupungissa, joka paljon muistutti Wieniä; hänen isovanhempansa, jotka omistivat kahvilan ja siellä vierailevat erikoiset ihmiset, joille tyttö keksi elämäntarinoita, se kaikki oli silmieni edessä ja siitä tuli vähitellen romaanini. Tai sen käsikirjoitus, joka on yhä pahasti kesken, ja johon en monista yrityksistäni huolimatta ole onnistunut palaamaan sitten sen kevään. Joka kevät ajattelen, että tänä kesänä, kunhan opiskelut hellittää, minä alan kirjoittaa. Ja yhtä monta kesää olen ehkä kerran pari vilkaissut tekstiäni ja sitten se on jäänyt. Kesät menevät niin nopeaan, vaikka kesäloma on puolet pitempi kuin silloin lapsena, jolloin kaksi kuukautta oli ikuisuus...
Tänäkin vuonna olen sitä ehtinyt jälleen jo suunnitella. Työskentelen vain iltaisin, onhan minulla siis kaikki päivät aikaa kirjoittaa? Katsotaan miten käy.
--------
Sinä olet ihminen, muistatko? Romaanini tyttö on yhä kasvunsa tiellä, kun en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa hänelle elämää valmiiksi. Hän on kuitenkin syntynyt juuri sinä keväänä, kun toistelin usein noita sanoja. Hän on ihminen, mutta unohtaa sen toisinaan. Ehkäpä juuri se teki hänestä minulle niin läheisen ja tutun. Minäkin unohdan sen, aika usein vieläpä. Palautus maan pinnalle on tarpeen, mutta toisinaan liian kova.
Subscribe to:
Posts (Atom)