Eli kandidaatintyöni :) Tänään oli palautus ja tokihan valvoin viime yönä neljään sitä viimeistellessä, mistä huolimatta vielä aamulla oli muuteltava muutamaa lausetta ja lisättävä pari pientä juttua. Minkä jälkeen kun sain sen eteeni tulostettuna paperiversiona ja olin jo palauttanut, huomasin yhä korjailtavaa. Mutta ehtiihän niitä sitten vielä ennen aivan lopullista palautusta. Nyt vaan jännityksellä odotan ensi viikon tiistain kandiseminaaria ja että mitä siitä kanssaopiskelijat ja ohjaaja sanovat...
Pää on yhtä aikaa tyhjä ja täysi, ajatuksia ei mahdu enää yhtään enempää, mutta silti mieli käy villinä ylikierroksilla viime päivien loppurutistuksesta ja aamusta iltaan filosofoinnista. Eilen kävin kokopäiväisen loppukirin lomassa lounastamassa yliopistolla ja paluumatkalla olisi houkutus ollut kova jatkaa vaan kaupungille aurinkoisessa ilmassa rauhassa kiertelemään vähän kauppoja. Tänään kun se olisi mahdollista, taitaakin loppuilta mennä nukkuessa...
Aamuyöllä neljältä kun lähdeluettelo ja loppusanat oli viilattu ja jokainen enterin painallus tarkistettu, ei väsyttänyt yhtään. Adrenaliini humisi korvissa ja tuuletin työn valmistumista olohuoneen hämärissä koneen ääressä koko muun maailman nukkuessa. Aamullakin oli vielä villi, vaikkakin viiden tunnin unien jälkeen väsynyt, into päällä. Mutta kun oli kuluttanut viimeiset voimansa niittikoneiden kanssa tapellessa ja vihdoin sitten työn päästänyt käsistään filosofianlaitoksen kopiohuoneen seminaarilokeroon, tuli outo olo. Tätä olen puurtanut syyskuusta asti, välillä enemmän, välillä en ollenkaan, mutta jatkuvasti mielessä kuitenkin työstänyt. Kaiken mitä työhöni kirjoitin opin tänä aikana. Vieraasta ja joskus epätoivoon ajavasta aiheesta on tullut kiehtova, tuttu ja oma. Mikä olisikaan filosofi ilman omaa tutkimusaihetta? :) Voittajafiilis on, mutta entä mitä nyt?
No, ei maailma, saati sitten opiskelut, tähän lopu. Ensinkin se on vain kohtalaisen pinnallinen kandi, joka saa jatkoa noin vuoden päästä kun pitää alkaa suunnitella gradua. Toiseksi sen loppuviilaukset täytyy vielä tehdä esityksen jälkeen, ja kolmanneksi ensi viikonloppuna olisi jo 12-sivuisen kansainvälisten suhteiden esseen palautus. Tänä iltana en aio tosin tehdä mitään, mutta sitten se alkaa taas. Silti, olen vihdoin saavuttanut jotain akateemisella "urallani". Ja onhan se kohta miljoona kertaa hienompaa olla kandidaatti, eikä enää vain ylioppilas.
Friday, April 13, 2007
Tuesday, April 10, 2007
Swimming upstream
I am an upstream swimmer, I have always been and I hope I always will stay as one. It could also be just the slightly rebellious and passionate character of mine, which will calm down by and by when I get older. But I truly wish it will never calm that much I would not be able to question and critisize when I see the need of it.
I talked about it with a friend who said it´s a good attribute to own. Moreover, it´s something to respect. Why would it be so in the world where a mass is the most respected and most heard actor? Commercial world, which comes in and out everywhere you go to, depends only on these masses who decide which CDs to buy, which kind of non-fat, low-sugar (but totally un-ethical??) food is now popular and which clothes are in. And there is mass-culture, mass-media, mass-consuming, mass-music, mass-this and mass-that. And people do go with the flow. Not everyone though and not always and in all cases. There are people who contradict in something but go without questionning in something else. And it is only human, believe me, but is that really a good explanation for not contradicting something one does not own into their principles?
Why should one then be brave and stand out? Why should we need to contradict the masses? Why an earth to swim upstream when you can easily float with the person next to you if you don´t bother yourself too much with it? As said, it is well human and I do not blame anyone. Neither do I always have the courage to say what I really think. Instead I come here and write all I should have actually said and done. But still there are lots of little cases where one should be able to think on their own, make their own conclusions and act on their own according to what they think right - as these little cases make a big wholesome thing called life. I try my best to do that, not even close to always succeeding, but I have felt the older I get, the more courage I have. I was never very depending on what people think, not that I wouldn´t care, but because I just felt I have to do on my own. But after growing more adult it´s easier. I don´t want to live my life going with the flow and see some day I did not live like I wanted.
I have some of the old rebellious spirit and I am proud of it, even though the way I show it is not very fashionable as it also costs me sometimes more than should. My parents laugh at it a little, maybe they are happy their daughter is thinking on her own but also little concerned whether one should always make things as hard as I have tendency to do. I do not want to give up on what I think really worthy and I would stand up till the last breath of life for something I value most. At least I hope I would have the courage. I do not always win and that is not the purpose either. What I most would like the world consider more is the question of selfishness. I am selfish, too, most of us are in some ways, but in some things it´s more visible and more harmful that in others. I already talked in some previous post about how I find it hard to understand that economy and our own comfortability should prevent us from seeing how other people are doing. Giving up on something that only serves our own good is alright, and I try to learn how to do it. But where we cannot and where we should not give up are the principles of our actions and seeing the consequences further than our own small world. Further even than our own lives. This considers small things in life where we can make desicions that show what we hold most valuable. If you pay a couple of cents more for buying fair trade instead of the other product, does it really matter to your economy? Probably, even if student, it does not. But for the other part it does and here is something I just cannot understand. Thinking it doesn´t matter so much in the big picture, I don´t feel like it, it´s all the same, other people go on buying not so fair products anyway so what difference can I make... You get my point I think, so I will stop now.
Swimming upstream is not always easy, but who said life was suppoused to be easy? Better make it a bit harder if it is the way to maintain respect for my own principles, knowing I have done the right thing. Swimming upstream is not only for the principles and the other people I may protect or help on the way but it´s mostly for my own sake, to keep myself the person I want to be and especially the person I want to grow to be some day. Also to be the person God made me have chances to be if I do my part and don´t just give up because it might be hard at times.
Swimming upstream sounds lonely, but I can tell you, I would not be here still doing it without a few dearly appreciated friends who have swum along with me and helped me up on times the stream seemed too strong for me. My rebellious nature is quite soft after all and I do believe we need each other. Actually, that is the whole point of this upstream swimming. See around, see more than your own life, see where you have not yet been and see the people in countries you don´t even know exist. That is when you really start seeing the world.
I talked about it with a friend who said it´s a good attribute to own. Moreover, it´s something to respect. Why would it be so in the world where a mass is the most respected and most heard actor? Commercial world, which comes in and out everywhere you go to, depends only on these masses who decide which CDs to buy, which kind of non-fat, low-sugar (but totally un-ethical??) food is now popular and which clothes are in. And there is mass-culture, mass-media, mass-consuming, mass-music, mass-this and mass-that. And people do go with the flow. Not everyone though and not always and in all cases. There are people who contradict in something but go without questionning in something else. And it is only human, believe me, but is that really a good explanation for not contradicting something one does not own into their principles?
Why should one then be brave and stand out? Why should we need to contradict the masses? Why an earth to swim upstream when you can easily float with the person next to you if you don´t bother yourself too much with it? As said, it is well human and I do not blame anyone. Neither do I always have the courage to say what I really think. Instead I come here and write all I should have actually said and done. But still there are lots of little cases where one should be able to think on their own, make their own conclusions and act on their own according to what they think right - as these little cases make a big wholesome thing called life. I try my best to do that, not even close to always succeeding, but I have felt the older I get, the more courage I have. I was never very depending on what people think, not that I wouldn´t care, but because I just felt I have to do on my own. But after growing more adult it´s easier. I don´t want to live my life going with the flow and see some day I did not live like I wanted.
I have some of the old rebellious spirit and I am proud of it, even though the way I show it is not very fashionable as it also costs me sometimes more than should. My parents laugh at it a little, maybe they are happy their daughter is thinking on her own but also little concerned whether one should always make things as hard as I have tendency to do. I do not want to give up on what I think really worthy and I would stand up till the last breath of life for something I value most. At least I hope I would have the courage. I do not always win and that is not the purpose either. What I most would like the world consider more is the question of selfishness. I am selfish, too, most of us are in some ways, but in some things it´s more visible and more harmful that in others. I already talked in some previous post about how I find it hard to understand that economy and our own comfortability should prevent us from seeing how other people are doing. Giving up on something that only serves our own good is alright, and I try to learn how to do it. But where we cannot and where we should not give up are the principles of our actions and seeing the consequences further than our own small world. Further even than our own lives. This considers small things in life where we can make desicions that show what we hold most valuable. If you pay a couple of cents more for buying fair trade instead of the other product, does it really matter to your economy? Probably, even if student, it does not. But for the other part it does and here is something I just cannot understand. Thinking it doesn´t matter so much in the big picture, I don´t feel like it, it´s all the same, other people go on buying not so fair products anyway so what difference can I make... You get my point I think, so I will stop now.
Swimming upstream is not always easy, but who said life was suppoused to be easy? Better make it a bit harder if it is the way to maintain respect for my own principles, knowing I have done the right thing. Swimming upstream is not only for the principles and the other people I may protect or help on the way but it´s mostly for my own sake, to keep myself the person I want to be and especially the person I want to grow to be some day. Also to be the person God made me have chances to be if I do my part and don´t just give up because it might be hard at times.
Swimming upstream sounds lonely, but I can tell you, I would not be here still doing it without a few dearly appreciated friends who have swum along with me and helped me up on times the stream seemed too strong for me. My rebellious nature is quite soft after all and I do believe we need each other. Actually, that is the whole point of this upstream swimming. See around, see more than your own life, see where you have not yet been and see the people in countries you don´t even know exist. That is when you really start seeing the world.
Thursday, April 5, 2007
Kevyt (?) filosofiapala
Kirjoitan parhaillani filosofian kandidaatintyötäni. Se on viime metreillä - tai sen pitäisi olla, sillä ensi viikon perjantaina on palautuspäivä. Eiköhän se siihen mennessä valmistu, tuskin kuitenkaan yhtään aiemmin.
Aiheeni on Walter Benjamin, nimi jonka muutamat ystäväni ovat joutuneet kuulemaan viime aikoina vähän liian monta kertaa. Benjamin on kiehtova, monipuolinen ja moniulotteinen filosofi. Hän oli omalaatuinen jäsen Frankfurtin koulukunnassa, mutta selkeästi kuitenkin kriittisen teorian vaikutuksessa. Hän yhdisteli marxilaisuutta, juutalaisuutta, estetiikkaa ja oli taidekriitikko, filosofi ja kirjoittaja. Hänellä kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen, ja mistään on vaikea sanoa mitään ennen kuin tuntee kaiken. Tai siltä tuntuu. En tuntenut häntä ennen työni aloittamista juuri ollenkaan ja kriittinen teoriakin on tullut todella tutuksi vasta viime aikoina, mutta valinta oli hyvä, sillä aihe on mielenkiintoinen ja monet ajatukset ovat osuneet yksiin omieni kanssa.
Olen jo pitkään yrittänyt hahmottaa kokonaisuuksia. Minulle ei riitä tietää pieniä paloja sieltä täältä; ei sillä etteikö ole mukavaa voittaa Trvial Pursuit pari kertaa vuodessa päässä lojuvalla nippelitiedolla, mutta todellinen tieto on minulle jotain, mikä yhdistää... no, suoraan sanottuna, kaiken. Tästä seuraa nopeasti, ettei mitään voi koskaan todella tietää. Turhauttavaa? No ei oikeastaan. Itseasiassa näen sen aika kristillisenäkin: "nyt katselemme kuin kuvastimesta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin, nyt tietomme on vielä vajavaista mutta kerran se on täydellistä..." Jos olisi mahdollista tietää kaikki ja selvittää kaikki mysteerit, mitä jäisi?
Olen perfektionisti lähes kaikessa, mihin tartun (lähes vain siksi, että aikanaan lukiossa matikan kursseista riitti jopa ehkä vain kasi, jos meni huonosti.) Kuitenkin vähintään kaikessa, mitä vähänkään arvostan ja mistä olen kiinnostunut, minun on oltava hyvä. Se on rasittavaa ja stressaavaa, mutta antaa myös tiettyä itseluottamusta. En hae onnistumisia kenenkään muun vuoksi, vaan itselleni, vain omaksi tiedokseni, ja siksi näen sen kohtuu terveenä. Tai no, niin terveenä kuin vain perfektionismi voi olla.
Tähän väliin täytyy kertoa anekdootti yläasteelta. Seiska- ja kasiluokkieni äidinkielen opettaja oli mahtava persoona, pieni ja pippurinen täti, joka jäi sitten eläkkeelle ennen kuin siirryin lukioon. Hän opetti meille elävästi aktiivin ja passiivin eron tarpomalla ympäri luokkaa; samoin hän yritti painaa kieliopin päähämme mitä erilaisimmilla kaavioilla, jotka täyttivät kaksi seinällistä liitutauluja. Hänen luokkansa ovessa oli aina kulloisenkin viikon TV-elokuvat arvosteluineen, ja usein olin mukana kun hän vaihtoi niitä, sillä halusin ottaa itselleni edellisen viikon elokuvien tiedot (keräsin lapsena mitä ihmeellisimpiä asioita, tällä kertaa elokuva-arvosteluita pieneen vihkoon). Kerran teippasin näitä lehtileikkeitä luokan oveen ihan vinoon ja päätin irrottaa ne laittaakseni uudestaan. Opettaja tuli luokasta samalla hetkellä ja katseltuaan puuhaani hetken, totesi: "taidatkin olla aika perfektionisti". En tiennyt, mitä sana tarkoitti ja melkein suutuin ennen kuin sain selvennyksen. En tunnustanut mitään, mutta siitä asti olen tuntenut käsitteen loputtomille tavoitteilleni. Se merkitsee samaa kuin täydellisyyden tavoittelija. Eikä voi kuin huokaista: olen NIIN kaukana tavoitteestani...
Täydellisyyden tavoittelija, joka haluaa siis tavoittaa kokonaiskuvan kaikesta. Huolestuttava ajatus, varsinkin kun uskon, ettei sitä ole mahdollista tehdä. Eikö silloin aina elä jonkinlaisessa pettymyksen tilassa ja ole vaarassa upota nihilismiin? Ei. Ennemminkin aina riittää tekemistä, aina riittää ajattelemista, oppimista, lukemista, näkemistä, kokemista. Lisäksi on kristityn turva siinä, ettei kaikkea todella tarvitse eikä edes voi vielä tietää, mutta joskus senkin aika tulee. Se ei estä kuitenkaan yrittämästä parastaan.
Jotkut kristityt suhtautuvat vähän oudosti opiskelualaani. Aivan kuin se, että tietää jostain muustakin, veisi pohjan siltä, mihin uskoo. Ei lainkaan näin! Ei filosofiaa voisikaan opiskella, jos ottaisi täysin todesta kaiken, mitä joku on ajatellut, ja yrittäisi soveltaa sitä omaan ajatusmaailmaansa. Ennemminkin on mielenkiintoista tietää ja oppia, mitä joku on saattanut ajatella, ja miksi, ja sen jälkeen käydä keskustelua itsensä kanssa, onko tämä lähellä vai kaukana omaa ajatteluani, miksi näin on, ja onko mahdollista, että jokin tästä istuu minullekin. Filosofit kautta aikojen ovat ottaneet ajatuksia toisiltaan ja muokanneet ne uuteen uskoon. Lisäksi ymmärtääkseni oman ajatteluni historiaa on opittava muiden ajattelua, eikö? Olen historiallinen henkilö, kuten kaikki meistä, ja tulivat ne mistä tahansa, minullakin on historiallisia ajatuksia.
Takaisin kriittiseen teoriaan. Se, että yritetään löytää kokonaiskuva yhteiskunnasta ja historiasta, ihmisestä ja siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty, on ollut mielessäni jo vuosia, jo ennen kuin tutustuin Frankfurtin kouluun ja näin, että haa, täällähän ajatellaan samoin. Ei minua haittaa juutalaisuus, ei Marxin ateismi eikä moni muukaan asia, mistä voisi kritisoida kristittyä, jota kiinnostaa kriittinen teoria. Mielestäni sen voi nähdä myös omasta arvomaailmastani käsin. Kenen tahansa, oli mikä tausta, uskonto ja maailmankatsomus hyvänsä, on syytä tuntea historiansa. Oma historiansa samoin kuin toisten. Ei kukaan voi ymmärtää tämän hetken kriisejä, ongelmia ja hyviä puolia, jos ei tunne tietä, joka niihin on johtanut. Eikä kukaan voi estää tulevia katastrofeja, jos ei katsota taakse päin ja nähdä edes niitä virheitä, jotka on jo tehty. Tulevia virheitä voi olla vaikea välttää, mutta etteivät ainakaan samat toistuisi uudestaan...
Nyt taisin päästä niin hyvään vauhtiin, että palaan Benjaminin pariin. Asiasta saa kysyä lisää, jos kiinnostaa tai ei ymmärtänyt jotain. Tai saa myös vaatia minua olemaan filosofoimatta enempää. En silti ehkä lupaa lopettaa. Yhteiskunta, historia, kulttuuri ja tulevaisuus on meidän käsissämme. Vastuu on kova, mutta en oikeastaan edes halua ymmärtää sitä, joka vastuuta tietoisesti pakenee.
Aiheeni on Walter Benjamin, nimi jonka muutamat ystäväni ovat joutuneet kuulemaan viime aikoina vähän liian monta kertaa. Benjamin on kiehtova, monipuolinen ja moniulotteinen filosofi. Hän oli omalaatuinen jäsen Frankfurtin koulukunnassa, mutta selkeästi kuitenkin kriittisen teorian vaikutuksessa. Hän yhdisteli marxilaisuutta, juutalaisuutta, estetiikkaa ja oli taidekriitikko, filosofi ja kirjoittaja. Hänellä kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen, ja mistään on vaikea sanoa mitään ennen kuin tuntee kaiken. Tai siltä tuntuu. En tuntenut häntä ennen työni aloittamista juuri ollenkaan ja kriittinen teoriakin on tullut todella tutuksi vasta viime aikoina, mutta valinta oli hyvä, sillä aihe on mielenkiintoinen ja monet ajatukset ovat osuneet yksiin omieni kanssa.
Olen jo pitkään yrittänyt hahmottaa kokonaisuuksia. Minulle ei riitä tietää pieniä paloja sieltä täältä; ei sillä etteikö ole mukavaa voittaa Trvial Pursuit pari kertaa vuodessa päässä lojuvalla nippelitiedolla, mutta todellinen tieto on minulle jotain, mikä yhdistää... no, suoraan sanottuna, kaiken. Tästä seuraa nopeasti, ettei mitään voi koskaan todella tietää. Turhauttavaa? No ei oikeastaan. Itseasiassa näen sen aika kristillisenäkin: "nyt katselemme kuin kuvastimesta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin, nyt tietomme on vielä vajavaista mutta kerran se on täydellistä..." Jos olisi mahdollista tietää kaikki ja selvittää kaikki mysteerit, mitä jäisi?
Olen perfektionisti lähes kaikessa, mihin tartun (lähes vain siksi, että aikanaan lukiossa matikan kursseista riitti jopa ehkä vain kasi, jos meni huonosti.) Kuitenkin vähintään kaikessa, mitä vähänkään arvostan ja mistä olen kiinnostunut, minun on oltava hyvä. Se on rasittavaa ja stressaavaa, mutta antaa myös tiettyä itseluottamusta. En hae onnistumisia kenenkään muun vuoksi, vaan itselleni, vain omaksi tiedokseni, ja siksi näen sen kohtuu terveenä. Tai no, niin terveenä kuin vain perfektionismi voi olla.
Tähän väliin täytyy kertoa anekdootti yläasteelta. Seiska- ja kasiluokkieni äidinkielen opettaja oli mahtava persoona, pieni ja pippurinen täti, joka jäi sitten eläkkeelle ennen kuin siirryin lukioon. Hän opetti meille elävästi aktiivin ja passiivin eron tarpomalla ympäri luokkaa; samoin hän yritti painaa kieliopin päähämme mitä erilaisimmilla kaavioilla, jotka täyttivät kaksi seinällistä liitutauluja. Hänen luokkansa ovessa oli aina kulloisenkin viikon TV-elokuvat arvosteluineen, ja usein olin mukana kun hän vaihtoi niitä, sillä halusin ottaa itselleni edellisen viikon elokuvien tiedot (keräsin lapsena mitä ihmeellisimpiä asioita, tällä kertaa elokuva-arvosteluita pieneen vihkoon). Kerran teippasin näitä lehtileikkeitä luokan oveen ihan vinoon ja päätin irrottaa ne laittaakseni uudestaan. Opettaja tuli luokasta samalla hetkellä ja katseltuaan puuhaani hetken, totesi: "taidatkin olla aika perfektionisti". En tiennyt, mitä sana tarkoitti ja melkein suutuin ennen kuin sain selvennyksen. En tunnustanut mitään, mutta siitä asti olen tuntenut käsitteen loputtomille tavoitteilleni. Se merkitsee samaa kuin täydellisyyden tavoittelija. Eikä voi kuin huokaista: olen NIIN kaukana tavoitteestani...
Täydellisyyden tavoittelija, joka haluaa siis tavoittaa kokonaiskuvan kaikesta. Huolestuttava ajatus, varsinkin kun uskon, ettei sitä ole mahdollista tehdä. Eikö silloin aina elä jonkinlaisessa pettymyksen tilassa ja ole vaarassa upota nihilismiin? Ei. Ennemminkin aina riittää tekemistä, aina riittää ajattelemista, oppimista, lukemista, näkemistä, kokemista. Lisäksi on kristityn turva siinä, ettei kaikkea todella tarvitse eikä edes voi vielä tietää, mutta joskus senkin aika tulee. Se ei estä kuitenkaan yrittämästä parastaan.
Jotkut kristityt suhtautuvat vähän oudosti opiskelualaani. Aivan kuin se, että tietää jostain muustakin, veisi pohjan siltä, mihin uskoo. Ei lainkaan näin! Ei filosofiaa voisikaan opiskella, jos ottaisi täysin todesta kaiken, mitä joku on ajatellut, ja yrittäisi soveltaa sitä omaan ajatusmaailmaansa. Ennemminkin on mielenkiintoista tietää ja oppia, mitä joku on saattanut ajatella, ja miksi, ja sen jälkeen käydä keskustelua itsensä kanssa, onko tämä lähellä vai kaukana omaa ajatteluani, miksi näin on, ja onko mahdollista, että jokin tästä istuu minullekin. Filosofit kautta aikojen ovat ottaneet ajatuksia toisiltaan ja muokanneet ne uuteen uskoon. Lisäksi ymmärtääkseni oman ajatteluni historiaa on opittava muiden ajattelua, eikö? Olen historiallinen henkilö, kuten kaikki meistä, ja tulivat ne mistä tahansa, minullakin on historiallisia ajatuksia.
Takaisin kriittiseen teoriaan. Se, että yritetään löytää kokonaiskuva yhteiskunnasta ja historiasta, ihmisestä ja siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty, on ollut mielessäni jo vuosia, jo ennen kuin tutustuin Frankfurtin kouluun ja näin, että haa, täällähän ajatellaan samoin. Ei minua haittaa juutalaisuus, ei Marxin ateismi eikä moni muukaan asia, mistä voisi kritisoida kristittyä, jota kiinnostaa kriittinen teoria. Mielestäni sen voi nähdä myös omasta arvomaailmastani käsin. Kenen tahansa, oli mikä tausta, uskonto ja maailmankatsomus hyvänsä, on syytä tuntea historiansa. Oma historiansa samoin kuin toisten. Ei kukaan voi ymmärtää tämän hetken kriisejä, ongelmia ja hyviä puolia, jos ei tunne tietä, joka niihin on johtanut. Eikä kukaan voi estää tulevia katastrofeja, jos ei katsota taakse päin ja nähdä edes niitä virheitä, jotka on jo tehty. Tulevia virheitä voi olla vaikea välttää, mutta etteivät ainakaan samat toistuisi uudestaan...
Nyt taisin päästä niin hyvään vauhtiin, että palaan Benjaminin pariin. Asiasta saa kysyä lisää, jos kiinnostaa tai ei ymmärtänyt jotain. Tai saa myös vaatia minua olemaan filosofoimatta enempää. En silti ehkä lupaa lopettaa. Yhteiskunta, historia, kulttuuri ja tulevaisuus on meidän käsissämme. Vastuu on kova, mutta en oikeastaan edes halua ymmärtää sitä, joka vastuuta tietoisesti pakenee.
Sunday, April 1, 2007
Aina oppii uutta...
Jos olet ihmetellyt aikoja kirjoitusteni perässä, nyt selviää totuus: tässä oli asetuksissa päällä joku Western Pacific time... ehkäpä koska loin profiilini ekan kerran Kanadan -blogiani varten. Nyt kuitenkin oikeassa ajassa :)
Muistoja lakeuksilta
Minun elämäni soundtrack ei mahtuisi yhdelle tai kahdelle levylle. Se olisi vähintään kymmenosainen sarjajulkaisu, jota ihmiset katsoisivat silmiään pyöritellen: "vieläkö noita tulee lisää?" Jokaiseen muistoon, tunteeseen, elämän käänteeseen tai vain pieneen yksittäiseen hetkeen liittyy joku kappale, parhaassa tapauksessa koko albumi. En osaa sanoa onko se ihan normaalia. Ehkä se johtuu siitä, että olen kasvanut musikaalisessa perheessä, jossa on aina soitettu ja laulettu. Ja siitä, että kielellä ja teksteillä on niin suuri merkitys minulle. Hyvin valittuja sanoja voi lukea uudestaan ja uudestaan niihin koskaan kyllästymättä, samoin kuin hyvin tehtyyn melodiaan jää vain kiinni. Yhdistelmä näistä on suorastaan vastustamaton.
Lukion jälkeen vietin vuoden Etelä-Pohjanmaalla, kirjoittajakoulussa kansanopistossa. Elin kirjailijavuotenani melko yksin, löysin vahvana piilevän keskisuomalaisuuteni enkä ymmärtänyt koko vuonna yhtään vitsiä. Paitsi sen, että opistomme olisi ollut mäen päällä, tosin myöhemmin selvisi, että se taas oli vitsi vain minulle. Paikallisille se oli aivan selvää, minä huomasin vasta yli puoli vuotta koulumatkaa käveltyäni, että tosiaan tie menee jonkinlaisessa pienessä kulmassa alaspäin... Tunsin olevani enemmän keskisuomalainen kuin koskaan ennen tai sen jälkeenkään.
Asuin pienessä yksiössä sydämellisen sikatilallisen perheen omakotitalon päädyssä, keskellä avaria peltoja, joiden yllä taivas oli laajempi kuin koskaan olin nähnyt. Syksyllä taistelin kauhusta väristen suurimpia ikinä tapaamiani hämähäkkejä vastaan, kun ne tahtoivat kämpätä eteisessäni; keväällä myrkytin keittiössäni muurahaisarmeijan toisensa jälkeen. Kävin pitkillä lenkeillä, joilla ihmettelin kilometrin juostuani, että tuoltako lähdin ja miten ihmeessä se näkyy tänne asti. Pelkäsin joka pihassa (irrallaan) olevia haukkuvia koiria, mutta nautin välittömästä tervehdyskulttuurista ja yhteisöllisyydestä ympärilläni, vaikken siihen ottanut erityisemmin osaa.
Päivisin istuin vajaan parinkymmenen muun nuoren kirjoittajan kanssa opiskelemassa näkökulmatekniikkaa, kielioppia, aihevalintoja, metaforia, ajatuksenvirtaa; luokassamme oli takka ja suuret ikkunat, pöydät olivat piirissä ja luimme loputtomiin omia ja toistemme tekstejä proosaa, runoutta, draamaa... Iltaisin kuuntelin musiikkia, kirjoitin päiväkirjaa ja novelleja, esseetehtäviä, kirjeitä ja romaanikäsikirjoitustani. Kävin tanssimassa opiston liikuntasalissa ja pyöräilin kilpaa tuulen ja 80km/h kulkevien autojen kanssa, kun ajelin maantien reunaa viiden kilometrin päähän kylän keskustaan kauppaan. Olin yksinäinen, mutta itsenäinen ja se teki hyvää.
Sinä vuonna jo viimeisenä lukiovuotenani tutuksi tullut kappale, Juha Tapion Siinä kaikki, kypsyi mielessä. Kun koulu loppui, taakse jäi arki ja oma elämä, jollaisena sen olin tuntenut monet vuodet; suuri joukko tuttuja ihmisiä, ystäviä, vähän kuin yksi iso perhe, jonka kanssa olimme koulussa yhdessä kasvaneet. Samoin jäi taakse oma tanssikoulu ja siellä oma paikka, johon oli vuosien aikana kiinnittynyt. Tuntui yhtä aikaa siltä, että oli heitetty tyhjyyteen, jossa ei tiennyt kuinka aloittaa uudestaan, ja toisaalta, että eväät olivat kyllä valmiit, samoin kuin matkaseura, kunhan vain osaisi ne nähdä nyt uudestaan eri tilanteessa.
Tässä vain ensimmäinen säkeistö ja C-osa yllä mainitusta kappaleesta, ne minulle tärkeimmät kohdat:
Niin kuin sanat tyhjyyteen putoo hiljalleen,
ja osuu siihen mustaan
salatuimpaan pimeyteen, joka edelleen
olemistaan jatkaa.
Voiko meistä yksikään itse suuntaa kääntää?
Jos kapinoinkin, silti taas sun luoksesi mä kaipaan,
sun luokses haluan.
En enää tahdo piiloutua, en alistaa, en alistua,
eessäs vapaana kun seistä saan.
Sinun tiesi vieköön mua, siihen tahdon sitoutua...
Mihin voi sitoutua, ja mistä pitää pystyä päästämään irti?
Opin viimeistään vuotenani lakeuksilla, että vain Hänen tiehensä voin ja haluan todella sitoutua. Kaikki muu saattaa muuttua hetkessä, eikä paluuta aina ole.
Lukion jälkeen vietin vuoden Etelä-Pohjanmaalla, kirjoittajakoulussa kansanopistossa. Elin kirjailijavuotenani melko yksin, löysin vahvana piilevän keskisuomalaisuuteni enkä ymmärtänyt koko vuonna yhtään vitsiä. Paitsi sen, että opistomme olisi ollut mäen päällä, tosin myöhemmin selvisi, että se taas oli vitsi vain minulle. Paikallisille se oli aivan selvää, minä huomasin vasta yli puoli vuotta koulumatkaa käveltyäni, että tosiaan tie menee jonkinlaisessa pienessä kulmassa alaspäin... Tunsin olevani enemmän keskisuomalainen kuin koskaan ennen tai sen jälkeenkään.
Asuin pienessä yksiössä sydämellisen sikatilallisen perheen omakotitalon päädyssä, keskellä avaria peltoja, joiden yllä taivas oli laajempi kuin koskaan olin nähnyt. Syksyllä taistelin kauhusta väristen suurimpia ikinä tapaamiani hämähäkkejä vastaan, kun ne tahtoivat kämpätä eteisessäni; keväällä myrkytin keittiössäni muurahaisarmeijan toisensa jälkeen. Kävin pitkillä lenkeillä, joilla ihmettelin kilometrin juostuani, että tuoltako lähdin ja miten ihmeessä se näkyy tänne asti. Pelkäsin joka pihassa (irrallaan) olevia haukkuvia koiria, mutta nautin välittömästä tervehdyskulttuurista ja yhteisöllisyydestä ympärilläni, vaikken siihen ottanut erityisemmin osaa.
Päivisin istuin vajaan parinkymmenen muun nuoren kirjoittajan kanssa opiskelemassa näkökulmatekniikkaa, kielioppia, aihevalintoja, metaforia, ajatuksenvirtaa; luokassamme oli takka ja suuret ikkunat, pöydät olivat piirissä ja luimme loputtomiin omia ja toistemme tekstejä proosaa, runoutta, draamaa... Iltaisin kuuntelin musiikkia, kirjoitin päiväkirjaa ja novelleja, esseetehtäviä, kirjeitä ja romaanikäsikirjoitustani. Kävin tanssimassa opiston liikuntasalissa ja pyöräilin kilpaa tuulen ja 80km/h kulkevien autojen kanssa, kun ajelin maantien reunaa viiden kilometrin päähän kylän keskustaan kauppaan. Olin yksinäinen, mutta itsenäinen ja se teki hyvää.
Sinä vuonna jo viimeisenä lukiovuotenani tutuksi tullut kappale, Juha Tapion Siinä kaikki, kypsyi mielessä. Kun koulu loppui, taakse jäi arki ja oma elämä, jollaisena sen olin tuntenut monet vuodet; suuri joukko tuttuja ihmisiä, ystäviä, vähän kuin yksi iso perhe, jonka kanssa olimme koulussa yhdessä kasvaneet. Samoin jäi taakse oma tanssikoulu ja siellä oma paikka, johon oli vuosien aikana kiinnittynyt. Tuntui yhtä aikaa siltä, että oli heitetty tyhjyyteen, jossa ei tiennyt kuinka aloittaa uudestaan, ja toisaalta, että eväät olivat kyllä valmiit, samoin kuin matkaseura, kunhan vain osaisi ne nähdä nyt uudestaan eri tilanteessa.
Tässä vain ensimmäinen säkeistö ja C-osa yllä mainitusta kappaleesta, ne minulle tärkeimmät kohdat:
Niin kuin sanat tyhjyyteen putoo hiljalleen,
ja osuu siihen mustaan
salatuimpaan pimeyteen, joka edelleen
olemistaan jatkaa.
Voiko meistä yksikään itse suuntaa kääntää?
Jos kapinoinkin, silti taas sun luoksesi mä kaipaan,
sun luokses haluan.
En enää tahdo piiloutua, en alistaa, en alistua,
eessäs vapaana kun seistä saan.
Sinun tiesi vieköön mua, siihen tahdon sitoutua...
Mihin voi sitoutua, ja mistä pitää pystyä päästämään irti?
Opin viimeistään vuotenani lakeuksilla, että vain Hänen tiehensä voin ja haluan todella sitoutua. Kaikki muu saattaa muuttua hetkessä, eikä paluuta aina ole.
Thursday, March 29, 2007
Publishing your mind
As I said in my very first post, I feel it some ways strange to have people publishing their thoughts in blogs. Because I think a lot and love to write, I was already for long tempted to start this but because I also like to keep my thoughts my own till I know what they are, and am afraid people misunderstanding me, I postponed starting the blog. And even after starting I postponed advertising it to anyone. Yesterday I made it public to people who have my contact address for MSN and a bit before and right after got some comments. A writer needs an audience that listens. Or well, reads. I love to write but not just for myself and that was the reason for starting this. Still since yesterday I have gone through some contradictory thoughts.
How does it feel to be heard by anyone in the world? It should be good, no? But what if anyone of those who hear me can also tell their comments, agree or disagree, like it or not? It is according to my principles to let anyone comment on it, I would not write online if I did not want it to be read by those online.
I guess that is the paradox of Internet. In a way I see it keeps people far from each other: it reduces the times we actually personally are in connection. But it also brings people closer together which I have noticed well enough after returning from Canada. Last spring every Sunday evening we had a skype conference call with my friends who were physically in Finland, Denmark and Canada. It was a huge comfort in the situation where we suddenly could not see each other anymore.
Internet brings people very close to you. It has been said many times it´s so easy to be something else than you are when you do not see the other person. It has caused trouble and bad things and that is why I sometimes avoid it. Also good of course and there are people who live happy together now and would not have ever met without the net.
Back to the blog. I am here now, somehow open to you, telling you some of my thoughts and open for your comments. I like you to tell me how you think, whether you agree or not and that is what makes this matter. But also there is no protection, the only way to protect myself from your opinions would be not say anything here. When I make the decision to publish some of my thoughts, however meaningless or superficial, they are still parts of me which I bring live here and leave them for you. Does that not scare those keeping blogs? Scares me, but as my fellow fighter here said, it is maybe part of the fight over being comfortable within one´s own skin. I am. Also I cannot publish too superficial. It makes it matter.
So welcome and comment on and do not be scared away by this post. I probably won´t answer straight on the comments, at least not for a while yet as it feels a bit too close. Even though giving you some of my thoughts I need to keep the control to which extent I write, and that concerns how much I comment on your comments. But I am here telling my stories and I do love to have listeners and conversation. Which makes me need you.
How does it feel to be heard by anyone in the world? It should be good, no? But what if anyone of those who hear me can also tell their comments, agree or disagree, like it or not? It is according to my principles to let anyone comment on it, I would not write online if I did not want it to be read by those online.
I guess that is the paradox of Internet. In a way I see it keeps people far from each other: it reduces the times we actually personally are in connection. But it also brings people closer together which I have noticed well enough after returning from Canada. Last spring every Sunday evening we had a skype conference call with my friends who were physically in Finland, Denmark and Canada. It was a huge comfort in the situation where we suddenly could not see each other anymore.
Internet brings people very close to you. It has been said many times it´s so easy to be something else than you are when you do not see the other person. It has caused trouble and bad things and that is why I sometimes avoid it. Also good of course and there are people who live happy together now and would not have ever met without the net.
Back to the blog. I am here now, somehow open to you, telling you some of my thoughts and open for your comments. I like you to tell me how you think, whether you agree or not and that is what makes this matter. But also there is no protection, the only way to protect myself from your opinions would be not say anything here. When I make the decision to publish some of my thoughts, however meaningless or superficial, they are still parts of me which I bring live here and leave them for you. Does that not scare those keeping blogs? Scares me, but as my fellow fighter here said, it is maybe part of the fight over being comfortable within one´s own skin. I am. Also I cannot publish too superficial. It makes it matter.
So welcome and comment on and do not be scared away by this post. I probably won´t answer straight on the comments, at least not for a while yet as it feels a bit too close. Even though giving you some of my thoughts I need to keep the control to which extent I write, and that concerns how much I comment on your comments. But I am here telling my stories and I do love to have listeners and conversation. Which makes me need you.
Wednesday, March 28, 2007
"On siis kevät...
...kuljen Hakaniemen rantaan, tuuli ei tuule mutta sade kyllä jaksaa."
Vuodenajoilla on outo vaikutus minuun. Olisi vaikea kuvitella elämää ilman, sillä niiden rytmitys vaikuttaa paitsi mielialoihini, koko elämäni jäsennykseen. Eikä se liene outoa, koska olen asunut maassa, jossa puolen vuoden sisällä lämpötila saattaa heilahtaa jopa 60 astetta toiseen suuntaan (heinäkuussa +30, uutena vuonna -30...) Tämä on yksi suomalaisuuteni perustekijöitä, uskon, ja luulen, että se on vaikuttanut paljon myös koko kansan luonteeseen. Muutama hassu perhe asuu maassa, jossa ei paljon apua muualta heru, talvi on pitkä ja kylmä, kesä tuulinen ja ailahteleva, sato on kasvatettava hyvin ja nopeasti, talojen oltava tarpeeksi lämpimiä ja kestäviä. Ei sellainen historia (puhumattakaan kaikista poliittisista tekijöistä) voi olla jättämättä jälkeänsä ihmisiin.
Minun kevääni, siihen kuuluu kaksi kappaletta jo vuosien takaa: tuo yllä mainittu Kevät, josta tulee kaipuu kolmannen kotikaupunkini Helsingin aikaisin kuiville kaduille, merituuleen ja kaupunkielämään. Siihen virkistävään tuntemattomuuden tunteeseen, kun saa kävellä pitkin katuja päämäärättömästi ilman, että ketään tuttua tulee vastaan. Siinä on jonkinlaista huojentavaa vapautta ja kaipaan sitä täällä.
Toinen kevääseeni liittyvä kappale on Jimi Hendrixin kirjoittama Little Wing, johon ensin tutustuin Corrsin kautta, ja myöhemmin kuulin myös Stingin versiona. Molemmat ovat hyviä, mutta etenkin Corrsin versiosta tulee "kevätolo". Olin sinä vuonna kuusitoista ja nuoruuden intohimolla ja ylivarustetulla mielikuvituksellani elin aivan muissa maailmoissa, olin vuosi aiemmin löytänyt irlantilaisen tanssin ja se oli nyt lähes koko elämäni. Ahmin kaiken irlantilaiseen tanssiin ja musiikkiin liittyvän. Löysin Corrsin levyn kaupasta, se oli varmaan juuri silloin ilmestynyt ja sen viimeisenä kappaleena soi Little Wing haikeilla viulusooloilla. Oli huhtikuu, kadut juuri kuivaneet ja kävellessäni koulusta kotiin päin mieli liisi jossain muualla jo. Sinä keväänä kaukokaipuuni alkoi voimistua, ja on sen jälkeen vain kasvanut, toisinaan saanut vastustamattomat mittasuhteet. Tunne siitä, että asuin väärässä maassa, että minun pitäisi olla jossain muualla, että jostain voisin löytää sen mitä etsin, kaikki se alkoi velloa sisälläni ja täytti mieleni uskomattomalla ikävällä jonnekin, missä en ole koskaan ollut.
Yhä joka kevät minun on kuunneltava sitä, kun kadut ovat sulaneet ja aurinko alkaa lämmittää, ja mietin, olenko yhtään lähempänä noita haaveitani. Olen saanut tyydytettyä kaukokaipuutani jo useampaan otteeseen ja oppinut, ettei se sillä lähde. Enää en edes yritä pysyä paikallani, vaan lennän, kun tilaisuus tulee. Ja se tulee tasaisin väliajoin kun uskaltaa lähteä. Olen kuitenkin miettinyt onko ikuinen kaipuuni sisäänrakennettua, synnynnäistä, minuun erottamattomasti kuuluvaa? Ehkä en olisi minä, jos kaipuuni lakkaisi, jos se katoaisi, minäkin katoaisin. Siksi tahdon lentää yhä uudestaan, etsiä ja löytää ja lähteä jälleen; eikä kevääni olisi kevät ilman poltetta päästä jo pois taas.
Little Wing (Jimi Hendrix)
Now she´s walking through the clouds
With a circus mind
that´s running wild
Butterflies and zebras and moonbeams
and fairytales
All she ever thinks about
is riding with the wind
When I´m sad she comes to me
With a thousand smiles
she gives to me free
It´s alright it´s alright,
she says,
Take anything you want from me,
anything
Fly on, little wing
Kiitos sinulle, joka kommentoit edellistä kirjoitustani! Kirjoittaja tarvitsee kannustusta. Ehkäpä, vähitellen, tälläkin blogilla on tarkoitus.
Vuodenajoilla on outo vaikutus minuun. Olisi vaikea kuvitella elämää ilman, sillä niiden rytmitys vaikuttaa paitsi mielialoihini, koko elämäni jäsennykseen. Eikä se liene outoa, koska olen asunut maassa, jossa puolen vuoden sisällä lämpötila saattaa heilahtaa jopa 60 astetta toiseen suuntaan (heinäkuussa +30, uutena vuonna -30...) Tämä on yksi suomalaisuuteni perustekijöitä, uskon, ja luulen, että se on vaikuttanut paljon myös koko kansan luonteeseen. Muutama hassu perhe asuu maassa, jossa ei paljon apua muualta heru, talvi on pitkä ja kylmä, kesä tuulinen ja ailahteleva, sato on kasvatettava hyvin ja nopeasti, talojen oltava tarpeeksi lämpimiä ja kestäviä. Ei sellainen historia (puhumattakaan kaikista poliittisista tekijöistä) voi olla jättämättä jälkeänsä ihmisiin.
Minun kevääni, siihen kuuluu kaksi kappaletta jo vuosien takaa: tuo yllä mainittu Kevät, josta tulee kaipuu kolmannen kotikaupunkini Helsingin aikaisin kuiville kaduille, merituuleen ja kaupunkielämään. Siihen virkistävään tuntemattomuuden tunteeseen, kun saa kävellä pitkin katuja päämäärättömästi ilman, että ketään tuttua tulee vastaan. Siinä on jonkinlaista huojentavaa vapautta ja kaipaan sitä täällä.
Toinen kevääseeni liittyvä kappale on Jimi Hendrixin kirjoittama Little Wing, johon ensin tutustuin Corrsin kautta, ja myöhemmin kuulin myös Stingin versiona. Molemmat ovat hyviä, mutta etenkin Corrsin versiosta tulee "kevätolo". Olin sinä vuonna kuusitoista ja nuoruuden intohimolla ja ylivarustetulla mielikuvituksellani elin aivan muissa maailmoissa, olin vuosi aiemmin löytänyt irlantilaisen tanssin ja se oli nyt lähes koko elämäni. Ahmin kaiken irlantilaiseen tanssiin ja musiikkiin liittyvän. Löysin Corrsin levyn kaupasta, se oli varmaan juuri silloin ilmestynyt ja sen viimeisenä kappaleena soi Little Wing haikeilla viulusooloilla. Oli huhtikuu, kadut juuri kuivaneet ja kävellessäni koulusta kotiin päin mieli liisi jossain muualla jo. Sinä keväänä kaukokaipuuni alkoi voimistua, ja on sen jälkeen vain kasvanut, toisinaan saanut vastustamattomat mittasuhteet. Tunne siitä, että asuin väärässä maassa, että minun pitäisi olla jossain muualla, että jostain voisin löytää sen mitä etsin, kaikki se alkoi velloa sisälläni ja täytti mieleni uskomattomalla ikävällä jonnekin, missä en ole koskaan ollut.
Yhä joka kevät minun on kuunneltava sitä, kun kadut ovat sulaneet ja aurinko alkaa lämmittää, ja mietin, olenko yhtään lähempänä noita haaveitani. Olen saanut tyydytettyä kaukokaipuutani jo useampaan otteeseen ja oppinut, ettei se sillä lähde. Enää en edes yritä pysyä paikallani, vaan lennän, kun tilaisuus tulee. Ja se tulee tasaisin väliajoin kun uskaltaa lähteä. Olen kuitenkin miettinyt onko ikuinen kaipuuni sisäänrakennettua, synnynnäistä, minuun erottamattomasti kuuluvaa? Ehkä en olisi minä, jos kaipuuni lakkaisi, jos se katoaisi, minäkin katoaisin. Siksi tahdon lentää yhä uudestaan, etsiä ja löytää ja lähteä jälleen; eikä kevääni olisi kevät ilman poltetta päästä jo pois taas.
Little Wing (Jimi Hendrix)
Now she´s walking through the clouds
With a circus mind
that´s running wild
Butterflies and zebras and moonbeams
and fairytales
All she ever thinks about
is riding with the wind
When I´m sad she comes to me
With a thousand smiles
she gives to me free
It´s alright it´s alright,
she says,
Take anything you want from me,
anything
Fly on, little wing
Kiitos sinulle, joka kommentoit edellistä kirjoitustani! Kirjoittaja tarvitsee kannustusta. Ehkäpä, vähitellen, tälläkin blogilla on tarkoitus.
Tuesday, March 20, 2007
Doubts
I've been silent for a while but I also doubt anyone yet knows of my blog so that it probably does not matter... as I haven't really decided whether or not continue it, I haven't advertised it anywhere. I have been having doubts whether there is any point for it and what about just let it be. Sometimes it is hard to be this Finnish person, raised to remain silent and still have so many thoughts which I would like to shout out. And to be as independent and closed till the last bit that there seems to be no topic I could discuss here for long as I would always start doubting it's point. Better to think and write private and so I go to my dear old diaries once again...
Tuesday, March 6, 2007
Did you ever listen to Sting?
A week ago I went to my home town to visit my parents for the weekend. On the peaceful Sunday early afternoon everyone was doing their own things, spending a leisure noon time before early dinner and us leaving after that. I took my books for the bachelor paper with me downstairs to the room where my father keeps all his old LP-vinyls. (And he´s got a few of them!) I have some favourites among them and I listened to Sting whilst trying to study a bit of Walter Benjamin. It was a memory straight out of my "abi"-year spring, when I spent almost one month in that room downstairs all my school books around and studying for the matriculation exams. I asked to borrow the LP and brought it back to Jyväskylä with me.
Yesterday evening I listened to it and it filled me once again with anger and sadness when my always favourite Fragile started.
Here´s the lyrics (written by Sting) :
If blood will flow when flesh and steel are one
Drying in the colour of the evening sun
Tomorrow´s rain will wash the stains away
But something in our minds will always stay
Perhaps this final act was meant
To clinch a lifetime´s argument
That nothing comes from violence
and nothing ever could
For all those born beneath an angry star
Lest we forget how fragile we are
On and on the rain will fall
Like tears from a star
like tears from a star
On and on the rain will say
How fragile we are
how fragile we are
We are and there are people much more fragile than us still. How can things like economy, oil, citizenship, our own comfortability, be more valuable than lives and rights of people who have no choice to stand for themselves? This I cannot understand and never will, and probably will come back to it many times during this blog.
Yesterday evening I listened to it and it filled me once again with anger and sadness when my always favourite Fragile started.
Here´s the lyrics (written by Sting) :
If blood will flow when flesh and steel are one
Drying in the colour of the evening sun
Tomorrow´s rain will wash the stains away
But something in our minds will always stay
Perhaps this final act was meant
To clinch a lifetime´s argument
That nothing comes from violence
and nothing ever could
For all those born beneath an angry star
Lest we forget how fragile we are
On and on the rain will fall
Like tears from a star
like tears from a star
On and on the rain will say
How fragile we are
how fragile we are
We are and there are people much more fragile than us still. How can things like economy, oil, citizenship, our own comfortability, be more valuable than lives and rights of people who have no choice to stand for themselves? This I cannot understand and never will, and probably will come back to it many times during this blog.
Thursday, March 1, 2007
Pieniä loppuja
Jos on loppuja, on alkujakin, sekä ennen että jälkeen lopun. Vain pessimisti laskee hyvästejä, kun jälleennäkemisiä on yhtä paljon. Ei muuta tänään.
Subscribe to:
Posts (Atom)