Onko mitään vaikeampaa kuin olla ihminen?

Kirjoitin jo joskus aiemminkin siitä, kuinka vaikeaa on muistaa olevansa ihminen. Tunteet on helppo laittaa syrjään ja kääntyä kylmäksi ja kovaksi, kunnes tulee pudotus. Pudotus on toisinaan vähän liian kova.

Paavali kirjoitti: "en tee sitä hyvää, mitä tahtoisin, vaan sitä pahaa mitä en tahdo". (En jaksa nyt muistaa tai etsiä missä kohtaa, viisaammat saa kertoa jos ovat kertoakseen.) Minusta tuntuu juuri siltä. Vaikka kuinka yrittäisin tehdä oikein kaikille, niin itselleni kuin muillekin, silti lopputulos on usein ihan päinvastainen. Sitä vain karkottaa luotaan ne, jotka oikeasti tahtoisi pitää lähellä, ja lopulta hautautuu jonnekin synkkyyteen, josta terveen järjen, tai edes terveen rakkauden merkkejä ei osaa huomata.

Ja kuinka ristiriitainen ihminen onkaan... Kun tahtoisi sanoa, että älä lähde, niin sanoo että mene mene, tai sitten minä menen. Kun tahtoisi kertoa olevansa heikko ja tarvitsevansa toista, silloin on kaikista helpointa nostaa ylpeänä oma itsensä - "kyllä mä pärjään" - ja lyödä luuri kiinni. Kun tekisi mieli vain käpertyä johonkin ja antaa ajan kulua ja parantaa, niin silloin puskee entistä kovemmalla vauhdilla eteen päin.

Oikeastaan onkin niin helppoa olla ihminen, juuri tuollainen ristiriitainen, hankala, itsekäs ja ylpeä olento, joka tekee kaikkensa rakastaakseen, mutta ei löydä oikeaa tietä sittenkään millään. Vaikeampaa on olla sellainen, joksi meidät on alunperin luotu. Pitää huolta toisista pyyteettä, tuntea oma arvonsa ja tunnustaa samalla toisten arvo, ilman että näiden kesken syntyy konflikteja. Ymmärtää ja antaa tilaa ja huomiota juuri oikeassa suhteessa, kunnioittaa, mutta ei olla ylivarovainen ja jättää toista yksin. Uskaltaa olla lähellä, kun tarve on suurin, ja tunnustaa että sitä me itsekin kaikki tarvitsemme. Nähdä toinen silmästä silmään ja sanoa että rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet, ilman vaatimuksia mistään muusta. Ja vielä toteuttaa se.

Ei, välillä tuntuu ettei ole mitään niin vaikeaa kuin olla ihminen, ja silloin tulee jälleen pakottava tarve lentää pois. Elämä ei kuitenkaan katoa, jos vaihtaa maisemaa, tai ihmisiä ympärillään. Elämä on ja pysyy ja me olemme ja pysymme. Samat ongelmat tulevat vastaan missä tahansa, samat hyvät ja samat pahat asiat. Se on meissä itsessämme sisällä, missä muutoksen ja heräämisen pitää tapahtua. Että nämä ihmiset, jotka nyt ovat lähellä, ehkä heidätkin voisi nähdä uudella tavalla. Ehkä heitäkin voisi rakastaa. Ja ehkä voisin kohdata myös itseni uudella tavalla...

Eräs tärkeä ystäväni on sanonut minulle usein: anna armoa itsellesi. Sitä on vaikea muistaa. Anna armoa itsellesi, ja myös niille jotka ovat ympärilläsi. Ihmisiä me kaikki olemme, ja se jos mikä on niin uskomattoman vaikeaa.