Kuten jo ensimmäisessä postissani totesin, en ole ihan vakuuttunut siitä, mikä on bloggauksen tarkoitus. En ole sitä vieläkään, vaikka olen kyseistä toimintaa harrastanut jo puolisen vuotta. Olen matkan varrella silloin tällöin kiinnostunut myös muutamasta muusta kanssablogeilijasta, ja paria seuraan jokseenkin säännöllisesti. Toista, koska kirjoittaja on hyvä ja aihe mielenkiintoinen; toista, koska sillä on jonkinlaista viihdearvoa. Mutta miksi itse jatkan kirjoittamista? Tähän jää jotenkin koukkuun.
Toisinaan itsekritiikki on liian kova, toisinaan taas päästää kynästään liiankin herkästi kaikenlaista. Useammin kuin kerran olen juuri julkaistun postaukseni muokannut vielä tavalla tai toisella, enkä tarkoita pelkästään minulle ominaista pilkunviilausta. Onpahan niitä särmiäkin sinne jäänyt, vaan joitain olen tasoitellut. Voisin ehkä joskus koota "Suklaafilosofiaa - parhaat poistetut kohtaukset" -kokoelman. Vaikka myydä sitä. Kai tämä jo niin laajan suosion on saanut (vaikkei sitä kommenteista voikaan päätellä...)
Kyllä, joskus harmittaa, ettei kukaan kommentoi, ja sitten tekee mieli lopettaa. Tiedän kaksi ihmistä, jotka varmuudella lukevat. Tai ehkä jopa kolme. Mutta nälkä kasvaa syödessä, I want more more more! No ei. Kyllä minun blogiani saa lukea hiljaa itsekseenkin. Tulee vaan joskus vainoharhainen olo, että puhuu täällä itsekseen eikä huomaa ettei kukaan vastaa. Mutta ei se mitään. Olen tottunut jonkun asteiseen outouteen elämässä. Se kuitenkin tekee monta asiaa mielenkiintoiseksi.
------------------------------------
Katso tähtiä tänä yönä
ja sä tiedät, missä mä olen.
Kuuntele kuuta, ystäväni, tänä yönä
ja mä tiedän, että kutsuni kuulet.
Vieläkö istut iltaisin ullakkohuoneessasi
ja kiihkeitä kirjeitä kirjoitat?
Vieläkö henki rahisee vanhassa radiossa,
yön huojuvat Euroopan kanavat?
Ja vieläkö leskinainen naapurin
sulle sydänsurujaan kanssa kahvin tarjoilee,
ja vanha herra Lindgren, juovuksissa taas,
sua vaimoksensa kyselee?
Hän runojansa kirjoittaa,
kuu pienen huoneen vain hopeoi,
hän ehkä naurahtaa,
kun joku vanha laulu radiossa soi,
hän hetken unelmoi.
(Sir Elwoodin hiljaiset värit: Katso tähtiä)
----------------------------------------
Elwood näyttää kuuluvan syksyyni. Tai siihen ensimmäiseeni poissa kotoa, syksyyn Pohjanmaalla, johon näytän itse palaavan aina uudestaan täällä. Silloin kuuntelin tätäkin kappaletta, en tosin ullakkohuoneessa, mutta sikatilan omakotitalon päädyssä. Radio oli aina päällä ja pöytä ja sohva useimmiten kirjoitusliuskojen peitossa. Silloin odotin vain ajan kuluvan ja pääsyä pois jostain, minne en tuntenut ollenkaan kuuluvani. Eikä minulla sinne vieläkään ikävä ole, mutta ehkä nyt olen löytämässä jotain uudestaan.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
3 comments:
Minä luen joka päivä :). En aina osaa sanoa mitään, mutta luen ja ajattelen lukemaani.
Minäkin luen, ootan että kirjoitat, ja jos lopetat niin jään kyllä kaipaamaan sun ajatuksia... :)
Kiitos teille. Tiedän kyllä, että luette ja muutkin, mutta kirjoittaja, joka huutaa nettiavaruuteen, tulee toisinaan harhaluuloiseksi ja ehtii pohtia kaikenlaista. Ehkä juuri siksi tämä foorumi on vähän outo minulle. Mutta täällä jo puoli vuotta, ja loppua ei toistaiseksi näy...
Post a Comment