Sanoin äsken eräälle ystävälle että elämä ahdistaa. Oikeastaan ei elämä kuitenkaan ahdista, sillä jos elämä ahdistaisi, mitä jäisi käteen? Ihmisenä olo ahdistaa. Siitä olette kuitenkin kuulleet jo aiemminkin, eli en aloita uudestaan. Olin kuuntelemassa väittelyiltaa yliopistolla, aiheita kuten väittelijöitäkin oli jälleen laidasta laitaan, mutta sankka akateeminen nuorten aikuisten joukko sai mitä halusi: kevyttä huvia intellektuaalisuuteen verhottuna. Suosikkini oli tietenkin filosofian professori, joka verkkaiseen tahtiin jutteli aiheestaan vastaväittäjänsä kanssa. Sanailua ei ehkä voinut kutsua väittelyksi, mutta nautin filosofin kuuntelusta yli kaiken.
Kunpa voisi jättää kaiken turhan ja ylimääräisen ja keskittyä olennaiseen. Kunpa vain voisimme tehdä niin. Sehän minua taas kerran ihmisissä ahdistaa. Itseni mukaan lukien.
Tavallaan on jälleen synkkä hetki, ei poikkeusta tästä syksystä, mutta kuten sanoin, ei elämä voi ahdistaa. Asiat ja ihmiset vain tekevät niin. Tässä katkelmia kappaleesta jota tänään kuuntelin tiskatessa ja pohtiessa elämää ja maailmaa.
...Keskeneräiseksi jäädä
taidan itsekin kai
niin kuin kaikki muutkin työni
jotka alkuun vain sain
Ajasta aikaan, laidastakin laitaan
kuljen tahdottoman tien
jokainen päivä kaipaan
ja mielessäni vien,
vierellä vien,
sua vierellä vien
....Minulla on valtakunta
jota pysty en hallitsemaan
Joka päivä loitommaksi
valun haaveistani
joka päivä tummemmaksi
tulen sielustani.
(Semmarit: Sua vierellä vien)
Jotain sitä vain kaipaa niin kovasti, oli sitten syksy, kevät tai jotain muuta siltä väliltä.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment