Consuming energy

I´ve been feeling sligthly depressed lately, depressed and tired and frustrated and waiting for a chance to fly away. An impossible idea but how tempting it is... Tonight I had a forcing urge to fly around and so I took the bike and rode around the city for a couple of hours. It is one hilly town, being the most central of Central Finland, and it is an old, heavy, un-geared Jaguar I was riding. But the excercise was good for the anger and frustration inside me and the girl who returned was much calmer than the one that left.

I have been talking about the need to move with some people and found out that it is not only me who feels the unbearable want to use one´s muscles, to do something physical regularly. I become restless without excercise, restless and useless and irritated and there is nothing like the feeling after a well done workout. I dance for dancing, not for the excercise, but the workout belongs to the package and I have learned to love it, and even need it. Sometimes I just need to move.

I used to go running, which is a bit like flying, always my dream. I did not run all the time but some summers quite frequently still, until last year there came a doctor who pointed out it would be unwise of me to continue running too much. Due to the fact I teach Irish dancing that requires much jumping and therefore demands some unhuman attributes of my knees and ankles, I gave up my morning runs. However, ever since I have sometimes felt the old urge for running and could not do anything. Maybe now I have found it; I think I will take another bike trip again some time. It is not as enjoyable as running, nor as good excercise as a class of ballet or Irish, but at least one gets the extra energy out.

But tomorrow morning something else: finally the swimming hall is open again! Thank you for the end of the Finnish pride of summer, nature, and swimming in the lake. I am not too keen on this persistent attitude. I saw Jaws while too young and am still afraid of the sharks in Keitele.

Filosofijuttuja

Kiihtymys poliisiepisodista on jo hellittänyt, etenkin sen jälkeen kun sain purettua asiaa filosofiystäväni kanssa. Mitä olisikaan elämä ilman filosofiystäviä? Heiltä voi odottaa vastakaikua myös aiheissa, joita ihan kaikki muut eivät näe puimisen arvoisiksi. Lounasdialogimme sai alkunsa edellämainitusta aiheesta sekä Urbaani paratiisi -näyttelystä, jonka kävimme katsastamassa kirjastolla juuri ennen ruokailua. Näitä seurasi pitkä keskustelu, joka polveili aina talonvaltauksesta Platonin luolavertaukseen. Kuten aina, tämänkin filosofilounaan jälkeen uskoimme opiskelevamme maailman tärkeintä alaa ja olevamme muutenkin aika valiojoukkoa. Kukapa sitä kissan hännän, jos ei kissa itse...

Tänään viimeksi vastasin kysymykseen pääaineestani. Ystävä lounaspöydän ääressä (kyllä, elämäni tapahtumarikkainta antia on tällä hetkellä lounaat yliopistolla) kysyi hieman anteeksipyydellen, ettei tiedä mitä me oikein opiskellaan siellä filosofiassa. Että pohditaanko me olemassaoloamme siellä vuodesta toiseen. Onko tämä pöytä todella tässä, ja voinko olla varma, että sinäkin olet siinä. Voin paljastaa: on tästäkin ehkä jonkinlaisia keskusteluja käyty, mutta ei, vastauksia ei ole vielä löytynyt. Enimmäkseen teemme kuitenkin jotain ihan muuta.

Filosofiystävieni kanssa olemme vertailleet reaktioita, joita opiskelualamme on kirvoittanut keskustelukumppaneilta. Eniten meiltä on kysytty, että mitä me siellä oikein tehdään ja mitä meistä oikein sitten tulee. Hassuna päivänä tekee mieli vastata että filosofeja. Suunnittelen pystyttäväni kävelykadulle kojun, jossa lukee "aito filosofi, vastaus kaikkeen vain 10 euroa". Tai ehkä pitäisi pyytää enemmän. Vähemmän hassuna päivänä minuakin ahdistaa. Silloin on kiva muistella niitä hetkiä, kun vastapäätä istuvan silmät laajenevat syvästä kunnioituksesta ja hämmästyksestä: ai filosofiaa, no sä oot sitten varmaan ihan tosi fiksu. Samassa kastissa Aristoteleen ja Kantin kanssa, kyllä vain.

Kenen joukoissa seisot...

Jos joku keksisi alkaa diktaattoriksi Suomessa, hän todennäköisesti menestyisi hyvin. Ei tarvitsisi muuta kuin keksiä pätevät säännöt, jotka tarpeeksi tiukasti painettaisiin ihmisten päähän. Kansamme kunnia-asia kun on noudattaa sääntöjä, lakeja ja pykäliä kyselemättä niitä. Se on hyvä, mutta jos oma järki ei toimi, tuho on taattu.

Etiikan tunnilla lukiossa opettaja ällistytti minut. Hän puhui ihmisten kyvystä ja halukkuudesta kriittiseen ajatteluun, mitä tulee sääntöjen noudattamiseen. Hänen mukaansa vain hyvin pieni osa kaikista aikuisista kyseenalaistaa vallitsivia sääntöjä ja lakeja, joiden alaisuudessa he toimivat. Olin järkyttynyt ja kysyin tunnin jälkeen, voiko hän oikeasti olla tosissaan ja uskooko hän siihen itse. Vastaus oli myöntävä. Suuri osa aikuisista ajattelevista ihmisistä ei kyseenalaista sääntöjä, vaan toimii niiden mukaan ja uskoo tämän eettiseksi ratkaisuksi. Pieni osa ei välitä säännöistä vaan toimii miten sattuu. Ja pieni osa harkitsee vielä sääntöjen ulkopuolelta omaan harkintakykyynsä luottaen, onko tämä sittenkään paras ja järkevin ratkaisu. En voinut muuta kuin jättää luokkahuoneen pettyneenä koko maailmaan.

Suomalaiset ovat juuri tuota keskiarvoa. Me todennäköisesti saamme jotain outoa tyydytystä siitä, että noudatamme sääntöjä prikulleen, vähääkään tinkimättä. Tämän vuoksi tässä maassa asiat toimivat, politiikka on hyvin kilttiä verrattuna muuhun Eurooppaan; tämän vuoksi Suomessa on turvallista elää, olla ja harrastaa ja aina voi luottaa siihen, että kello 14.27 saapuva juna on täsmälleen silloin perillä, eikä minuuttiakaan ennen tai jälkeen. (Ellei ole talvi ja kyseessä Pendolino.) Ja että meitä suututtaa, kun sovittu tapaaminen on parisen minuuttia myöhässä. Vartti on jo anteeksiantamatonta, vaikka eteläisemmissä maailmankolkissa ketään ei edes odotettaisi perille niin tarkasti sovittuna ajankohtana.

Elämme tarkalleen kellomme kanssa, noudatamme lakia ja esivaltaa ja tervehdämme hymyillen jopa törppöä naapuriamme, joka eilen tahallaan naarmutti autoamme, jos vain poliisi sattuu olemaan vastakkaisella puolella katua. Ja poliisi luottaa tähän.

Autoillessa olen viimeisen päälle tunnollinen, ajan täsmälleen nopeusrajoituksien mukaan ja säilytän kolmen sekunnin turvavälin, mielellään vähän enemmänkin, heti kun nopeusmittari menee yli kuudenkymmenen kilometrin. Uskon tämän pitävän minut hengissä ja säästävän myös kanssakulkijat vaarallisilta tilanteilta sillä välin, kun matkustan tuossa epäluotettavassa metallipurkissa, jolla voi väärinkäytettynä saada pahaa tuhoa aikaan.

Kun taas liikun kävellen, käytän mielellään tervettä järkeä. Olen joskus hymyillyt jalankulkuliikenteessä maanmiehilleni; mikä onkaan sen sosiaalisen paineen määrä, kun autoja ei ole mailla halmeilla ja pitäisi ylittää puolitoistametrinen kadunpätkästä, mutta valopylvään nokassa seisoo punainen pieni mies! Tulin kerran tilanteeseen, jossa molemmin puolin yksikaistaista, yksisuuntaista katua seisoi joukko ihmisiä odottamassa valon vaihtumista. Katua näkee kauas eteen päin eikä autoja ollut tulossa pitkälläkään. Kaikki seisoivat jalkakäytävän reunassa, suomalaisille tyypillisen vaivaantuneina, eivät katsoneet toisiinsa, eivät myöskään tielle, sillä silloin tilanteen älyttömyys olisi tullut liian selväksi. He tuijottivat vain tiukasti silmiin tuota pientä punaista kaveria, joka ei näyttänyt katoamisen merkkejä, ja antoivat muiden luulla, että he eivät olleet vielä huomanneet, ettei autoja ole tulossa. Sitten paikalle saapui joku uskalias, suorastaan kapinallinen. Hän vilkaisi tien suuntaan, totesi, ettei ketään tule ja astui parilla harppauksella kadun yli. Ihmisissä tapahtui liikettä. Joku toinenkin uskaltautui katsahtamaan autotielle - kas, siellä ei todellakaan ole ketään kilometrin säteellä, ehkäpä tästä voisi... ja yksi toisensa jälkeen ihmiset vähitellen varmistivat autottomuuden ja helpottuneina jatkoivat matkaansa kadun yli.

Meidät opetetaan noudattamaan liikennesääntöjä, itsemme ja toistemme turvallisuuden vuoksi. Lapsena kaikki olemme katsoneet miljoona kertaa vasemmalle ja oikealle ja sitten vielä kerran vasemmalle, ja varoen hiippailleet kadun yli, jos ketään ei tullut. Nyt aikuisina jos näemme kadun reunassa lapsia, ja valo on punainen, yhteinen kasvatusvastuumme kieltää säännön rikkomisen. Pariisissa asia on vähän toisin. Valot ovat vain säästämään ihmiset jäämästä autojen alle, silloin kun niitä todella tulee. Heti, kun autovirta lakkaa, oli valo punainen tai vihreä, kaikki kiirehtivät yli, lapsien kanssa tai ilman. Se tuntui aluksi oudolta, samoin kuin se, että ranskalainen ystäväni aiheutti minulle silloin tällöin sydämentykytyksiä hyppäämällä yhtäkkiä keskelle tietä. "It´s a fight, you know", hän sanoi. "If you wait, you´ll never get across." Varsinkin Keski-Suomessa autoilijat antavat usein tietä jopa ilman valoja. Täällä ei tarvitse taistella, täällä pääsee kyllä yli seuraavan parin minuutin kuluessa, kun jaksaa odottaa. Eikä minulla ole kiire. Mutta minua ahdistaa ajatus, että pienellä punaisella valomiehellä olisi henkinen ylivalta enemmistöön kansani aikuisista ihmisistä.

Sain viime viikolla sakot, koska ylitin yksisuuntaisen kadun, kun autoja ei tullut. Kaikki pienen punaisen valomiehen takia. Toisella puolella katua seisoi poliisi vahtimassa kansalaisten käyttäytymistä kevyessä liikenteessä ja sakottamassa ylitunnollisia maanmiehiään minkä kerkesi. Ylitin kadun ja heti toiselle puolelle päästyäni keltaisiin liiveihin pukeutunut mies huikkasi minut luokseen. Hetken kuvittelin hänen olevan joku rakennustyöläinen, samanlaisia liivejä näkee lähinnä päiväkotilapsilla leikkipuistomatkoilla. Poliisi sanoi tässä olevan nyt sakkojen paikka, kysyin oliko hän tosissaan. "Ei kannattaisi ylittää katua punaisella valolla, kun poliisi on toisella puolella", hän totesi. Poliisi luottaa arvovaltaansa suomalaisten silmissä, kaikillehan meistä tulee aina hieman syyllinen tunne, kun näkee vilahduksenkaan sinisestä autosta tai virkapuvusta. Sanoin, etten katsellut poliisia, vaan tarkastin, tuleeko kadulla autoja. Minua epäiltiin punaisen valon noudattamatta jättämisestä. Tärkeintä ei ole niinkään terve järki ja liikenneturvallisuus, vaan pienen punaisen valomiehen ylivalta.

Teknistä ahdistusta

Vietän ties kuinka monetta aamua koneella surffaillen. Esseet ja niihin vaadittavat kirjat ovat pöydän kulmalla tietokoneen vieressä, käsilaukussa, sohvalla, yöpöydällä, aina siellä missä minäkin, vaan yhden käden yhdellä sormella voi laskea sen työmäärän, jota olen niiden eteen tehnyt. Ahdistaa.

Unohtaakseni esseeahdistuksen keksin lisää ahdistuksen aihetta: teknisen osaamisen puute. Olen silloin tällöin harrastanut blogisurffailua, varsinkin jos olen saanut vinkkejä kavereilta, että mistä löytyy on hyvää luettavaa. Äsken vakoilin hetken muita jyväskyläläisbloggareita ja tajusin kuinka visuaalisesti tylsä oma blogini on. Pari päivää sitten yritin liittää kuvaa otsikkoriville, mutta siitäkin seurasi vain otsikon paisuminen yli koneen ruudun ja tekstin häviäminen jonnekin toiseen ulottuvuuteen. Vaihdoin asetukset äkkiä takaisin ja suljin koneen. Ensi kerralla yritän ehkä vaakasuoraa kuvaa pystysuoran sijaan.

Halusin vain kirjoitella ajatuksiani tänne, ilman sen kummempia vaatimuksia keneltäkään ja mistään. Nyt tuntuu, että olisi tullut aika astua seuraavalle tasolle. Haluaisin persoonallisen blogin, kuten sillä tytöllä, joka esitteli sohviaan, tai sillä, joka oli neulonut vadelman värisiä villasukkia, tai sillä jonka ruohosipulin kukat kimalainen oli löytänyt. En halua olla enää tylsän vihreä ja perusaseteltu blogin pitäjä. Haluan liittää kuvia (en edes tiedä mistä), haluan vaihtaa taustaväriä, haluan pystyä viilaamaan linkkiasetuksia ja tekemään kaikkea sitä, mitä muutkin bloginomistajat voivat vapaa-aikanaan säätää. Minusta on tulossa wannabenörtti, ja kaikki vain blogini tähden.

Tai sitten täytyy uskoa, että sisältö korvaa ulkonäön. Vastaan nörteille bittejä painavammalla ajatuksenjuoksulla. Hah. Peitän taitamattomuuteni katkeraan "en-olis-ikinä-halunnukaan-osata" -asenteeseen ja jatkan vaikka kurillani tylsän vihreää blogiani ylpeydestä kihisten. Ja hiljaa itsekseni harjoittelen säätämistä kunnes jonain päivänä yllätän teidät otsikkorivin kuvalla, joka pysyy kuin pysyykin paikoillaan.

And the rain falls down...

Hey, I am back. Unline you would think following the title, it is not yet fall though it seems like it, being inside most of the day, wearing woollen socks (the "Finnish socks" as my friends abroad like to call them) and listening to the endless pouring of rain. It is not just the weather but the feeling I am back to reality, back to normal life. Just one week ago I was still at my friend´s place in Paris, and it was almost +30C degrees and really the middle of summer warm evening as we went for an Indian restaurant on my last night there. Last Friday I returned from a trip of one month travelling in Central Europe, before that I spent almost one month in Helsinki teaching children, adults and everyone between to dance Irish dance. I had a great two months away from the life I normally live, away from my city, from the people I meet every day, from school and work and hobbies and responsabilities. It felt good, it did good to me, and surprisingly for a person who normally hates more coming back home than leaving it, I am happy to be back. But though it was still July today, it feels like the fall is here again. And so I have concluded: seasons are more about the state of mind than the time of year.

During travelling through the northern part of Central Europe, mostly Germany and after also Belgium and Luxembourg, before ending up to Paris for a couple of weeks, I met a lot of people. Some for only to ask directions, or even give them (oh yes, we were thought to be at least Franfurters and Belgians), some others for longer talks and changing views and experiences. We met people from Japan and Siberia, from the U.S. and Canada, from Sweden and Check Republic and Italy, and of course lot of citizens of those countries we visited. Even some Finns, though very unwillingly. Some days I tried my best to communicate with three different languages and hoped to cope the situations with one of them, some times we still needed to use sign language or even to draw. And they did the same to us, but we finally always found some way to communicate. It caused funny situations, some frustration as well, but most of all made us put our thoughts in the primary order. It´s good when you actually know the language of the majority, but it is not needed. And it´s good if you know the habits and customs and normal way of doing things in each place, but you can survive with less as well. It is more about the attitude, the amount how much you wish to be understood and understand. There is no doubt you wouldn´t learn, if you want to.

It is not so strange to go to Central Europe, sure it´s not that different from here. But it is different enough to make oneself realize the big picture better. Take off from your ordinary life, go to abroad, or even just outside your usual city and neighbourhood, somewhere you don´t feel all that comfortable and familiar. See what happens, see how little you need to be confused and then again, how little you need to survive and go through. It´s mostly about the attitude.

I have some friends who have come to Finland from abroad to live here. To see the attitude they have towards the life of the Finns, the country, the language which is probably not the easiest one (and at least not the most common and useful one being spoken by only us 5 million...), the customs and habits and all these little things each country and nation have without anyone paying attention to it; to see how they live here with all that is somehow different makes me wonder how one is able to do that from day to day during years. Once again it comes back to the attitude. One can make a place home if they want to. One can adjust, learn, familiarize and finally, integrate. I have met people who have lived here for years and do not feel like home ever, as well as people who love this country more than some of the Finns born here. It is all about the attitude, and attitude is what makes our life how it is.

My attitude is to go to bed now, and listen some more rain falling down. Hope you had a good summer, and still keep on having that (as "vielä on kesää jäljellä" as one of my friends always with enthusiasm reminds us:) ). This was to let you know that my thoughts are back from the holiday. I am here, hope you are too.

-----------------------------------
No way I´ll finish my first post of the new season without a piece of song here... this is the chorus of Incubus´s song Drive, which I got to know during June.

Whatever tomorrow brings I´ll be there,
with open arms and open eyes.
Whatever tomorrow brings I´ll be there,
I´ll be there.

-----------------------------------

This is the attitude I would like to possess.

Kesän tullen

Ensi viikolla lähden muutamaksi viikoksi Helsinkiin töihin. Tällä viikolla olen ollut ensin maanantain lomalla, sitten erinäisissä hommissa niin ylioppilaskunnassa kuin omassa tanssiprojektissakin. Loppuviikosta pääsen vihdoin käymään vanhempieni luona pitkästä aikaa ja sitten valmistaudunkin lähtemään pääkaupunkiseudulle. Kevään tulo ja kesän alku on aina yhtä tervetullutta, mutta siihen liittyy myös jonkun päättyminen. Kirjoitin muutama vuosi sitten erään opiskelijaseurakunnan lehteen, kuinka opiskelijan elämässä kuuden kuukauden välein vuosi päättyy ja alkaa. Joka toinen kerta se on kalenterivuosi, joka toinen lukuvuosi. Päättyminen ja alkaminen ovat elämän faktoja, jotka koskevat monia asioita ja joihin joutuu törmäämään usein, mutta koskaan ne eivät jätä kylmäksi. Kun kevät tulee, ei voi tietää ketkä ympärillä olevista ihmisistä ovat siinä vielä ensi syksynäkin ja ketkä ovat valmistuneet tai muuten vaihtaneet paikkakuntaa. Nyt kun omia opintoja on jo takana useampi vuosi, kavereiden hajaantuminen on entistä todennäköisempää. Kevään ja kesän tuloa tekisi mieli siksi viivyttää. Aivan kuin jotain jäisi kesken; aivan kuin elämä, jota oli juuri oppinut elämään, jäisi epävarmalle pohjalle, eikä takaisinpaluun mahdollisuus ole sataprosenttinen. Kaikesta huolimatta hengähdystauko ja irrottautuminen on tarpeen. Samaa arkea ei jaksaisi jatkaa enää kovin pitkään tätä rataa.

Alut ja loput tekevät kipeää mutta hyvää. Kuten jo aiemmin joskus totesin, niin monta kuin on jäähyväisiä, on myös jälleennäkemisiä. Joudun ehkä sanomaan kesän ajaksi hyvästit joillekin ystäville, mutta tulen toisaalta tapaamaan kesän aikana sellaisia, joita en ole nähnyt pitkään aikaan. Jälleennäkemisen iloa heinäkuussa Ranskassa odotan jo levottomana, sillä se tasapainottaa vuoden loppumisen jättämää tyhjää oloa.

---------------------------------

Olen taas kerran kuunnellut Stingiä...

And if I told you that I loved you
You´d maybe think there´s something wrong
I´m not a man of too many faces
The mask I wear is one
Those who speak know nothing
And find out to their cost
Like those who curse their luck in too many places
And those who fear are lost

I know that the spades are the swords of a soldier
I know that the clubs are weapons of war
I know that diamonds mean money for this art
But that´s not the shape of my heart
That´s not the shape of my heart

(Sting: Shape of my heart)


Kesän aikana en todennäköisesti pääse kovin usein nettiin, en Helsingissä ollessani enkä varsinkaan sen jälkeen kuukauden Euroopan -reissullani. Ehkäpä jossain välissä löydän hetken päivittää ajatuksiani tännekin, mutta sillä välin toivotan kesääsi iloa ja aurinkoa, sekä ennen kaikkea hetkiä hengähtää talven työn jälkeen. Sellaisia minäkin aion ottaa :)

Dance teacher´s year is completed

Finally it is here! Summer. I say I love every season as dearly as the next one, the best one is always the one at hand. But there is something about summer and during the last couple of years it has been such joy to have long warm summer months even here in the upmost north.

On Friday I had my last exam of philosophy for this semester so finally school is done for a while. Then today it was the big spring performance of the dance school where I teach. It was good to see with which enthusiasm the dance pupils, from the youngest ones all the way through the adult new beginners were preparing for their couple of minutes on stage, getting ready and remembering their steps and talking exitedly while the time for them to step out on the stage got closer. I am always so exited for my own pupils, I barely get nervous if I myself have to dance on stage, but when it´s my pupils, I feel like mother proud of her little ones trying their own wings...

And sure they were all so good! I was proud to give Jyväskylä its first Irish dancers and what kind of dancers they were! At this point one forgets all the desperate hours of trying to figure out how to fit some 10-20 dancers of almost as many different levels into a two-minute piece so that everyone feels good about it and can show the best they can. Try to do it in an-hour-once-a-week -pace where there is never a time that everyone would be at the same time at class. And try to fit in all the different steps and techniques you have taught them during the year and make it all go smoothly and be a good wholesome performance and even have some energy to think and put some of your own choreographic ideas and ambitions into the dance... It is all possible and every teacher in the dance school I work in had managed to do it once again, many of them numerous times. Best feeling is, when it´s all done and you can just admire your
dancers flying about on stage. They are proud to show what they have learned from you. And you are just so proud to watch them manage on their own the steps they only yesterday needed your help with. The work in dance training is never complete, one can always get better but there are times when one has to stop and see where the road has led so far. Dance school spring shows are exactly those moments. At classes you can correct your pupils over and over again, that is your job after all, but on that day you only encourage them with smiles and "you´ll be fine"´s and you feel relieved. Another piece of your work has been done.

Teaching is lovely work and gives much more than it takes but still... thank you for the summer holidays of dance schools.

Marsujuttuja

En ole tainnut ennen mainita että minulla on marsu: pieni, värikäs ja pörröinen karvapallo nimeltä Lilli. Oikeastaan se on vanhempieni marsu, mutta sen jälkeen kun siskoni muutti pois kotoa viime vuonna, marsu on majaillut luonani enemmän tai vähemmän koko tämän vuoden. Minä olen kasvanut marsujen kanssa siitä asti, kun olin yhdeksänvuotias: ensin oli rauhallinen, tyyni herra Tessu ja sen jälkeen temperamenttinen ja omistushaluinen pikkuinen Nelly. Lilli, kohta neljä vee, on jotain näiden kahden väliltä. Alkujaan arka ja pieni kuin mikä, viihtyy sylissä vaikka tuntikausia, mutta ilmaisee oman päänsä terävästi, jos ei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Kun muut puhuvat koiristaan ja kissoistaan, minä saatan heittää väliin jotain marsujuttuja. Silloin saan hassuja katseita, mutta olen jo tottunut siihen. Ja lähipiirini on tottunut minun marsunelämääni.

Marsut ovat kohtuullisen yksinkertaisia tapauksia: ne syövät, nukkuvat, leikkivät, syövät, nukkuvat, syövät taas. Ne vaativat ruokaa kovalla korkealla äänellä, ilmaisevat tyytyväisyyttään pehmeällä hurinalla ja vaimealla piipityksellä. Niillä on hellyttävän pienet jalat ja päärynänmuotoinen tanakka vartalo, isot korvat ja pyöreä kuono joka on liikkeellä koko ajan. Lillillä on lisäksi kiharaiset viikset, jotka sojottavat joka suuntaan ja valtavan isot mustat silmät, jotka huomaavat kaiken. Kun katselee hetken aikaa marsun puuhia, tulee tyyni olo. Miten pienestä voikaan olla iloinen ja kiitollinen! Viikset värisevät tyytyväisyydestä kun tulee rapsutuksia, ja syliin päästessä koko kerä nukahtaa usein kellottelemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Oikeanlaisten kuivien heinien tai herkkupalan, salaatin, tuoja saa välittömästi marsusta sydänystävän.

Kun stressaa ja jatkuva suorituskeskeisyys ahdistaa, tekee hyvää istua hetkeksi marsun seuraan ja seurata tuota välitöntä, yksinkertaista, tyytyväistä elämää. Kunpa osaisi itsekin nauttia yhtä pienistä asioista yhtä vilpittömästi.

Thoughts about Rwanda

Enough of me! Enough of my country, my dear white well-doing brothers and sisters, enough of me and my dreams and hopes and fears, enough of all!

I had a bad day today, so I thought. Then I went to see the movie Hotel Rwanda. I have seen quite a few movies about the World War II, ones like Schindler´s List and The Pianist which show the victims as well as some like Conspiracy and Der Untergang/The Downfall which show the other side. This was something different but familiar as well. It is called the "African Schindler´s List" and so it was. It changed my perspective and turned the bad egoist day to something else.

How can man be so violent to another fellow being? How can one kill what was a brother, a neighbour, a friend? Never mind if you knew that person or not, just how can one get into that state of mind and no more care at all? And how can one, even if far away and a stranger, leave other fellow men and women to die when one could have the power to stop it all?

I have felt so many times ashamed being a Finn. I am proud of my home country and its achievements, I own huge respect for our grandparents who fought to keep the land free. But to be a European, a white person of good family, have a life never knowing fear, want, fight for the right to live... I have had my fights, we all have. And we have the right to feel anger and pain because of those even though they are of quite different scale and quality compared to those of some others. I do not want anyone say I have never felt sorrow or troubles because I live in a country that does fairly well. But I feel ashamed to forget it and keep on complaining about things that have no meaning in the bigger scale, not even to my own life.

During the massacre of Rwanda in 1994 they did not show many things on TV about it. Actually the Western world went on living quite happy for a time not knowing what was really going on. I was eleven at the time and even if they had showed something, it was forbidden from me to watch the TV news. But all the same while watching the movie today I felt the shame and anger arising - yes we did not know but we could have known if we cared any more than we did. We could have done great many things. Well not me, but some, it´s easy to say. But I take the blame as well.

I take the blame as well, maybe that is my problem. I think too much and I tend to take all the troubles of the world onto my personal care. But what I think is that one cannot care too much and hardly I do that either. How can I be miserable of some, even though they feel now big, problems of my life, when all that really matters is that not everyone can do the same? Some one actually worries his or her day how to simply survive. Some people actually rely completely on the benevolence of others. I am one of those who were expected and wished and desperately waited to come and help while people were losing their hopes of future in the hotel Rwanda. And I just did not care.

I tend to make the world better place by saying and thinking. And so what. It is better than say nothing, think nothing and do nothing. Saying and thinking is not much use without doing but it is a start from where useful, thought-through action grows. And maybe after hearing what some others say, also others will do something.

Elä pelotta varassa yhden kortin

Kirjoitin pitkän pohdinnan relativismin vaikutuksista nyky-yhteiskuntaan, mutta lopulta päätin muokata sitä vielä ja antaa aiheen hautua. Niinpä jaan kanssanne vain kauniin kappaleen, joka on ollut ajankohtainen elämässäni jo vuosia. Tuli mitä tuli, ei elämää voi pelätä. Pointtini oli se, että varassa yhden kortin on elettävä, varassa sen, minkä uskoo oikeaksi. Jos ei tunne omaa korttiaan, minkä varassa sitten olla? Pohdinpahan vain taas...
Kommentaattorini näyttävät kadonneen. Tai ehkä olen kirjoittanut liian tiheästi liian paljon taikka liian tylsää tekstiä. Oli miten oli, olen hiljaa niin kauan kunnes joku taas sanoo jotain.

Älä elämää pelkää (san. Kaarlo Sarkia, säv. Kaj Chydenius)

Älä elämää pelkää
älä kauneutta sen kiellä.
Suo sen tupaasi tulla,
tai jos liettä ei sulla:
sitä vastaan käy tiellä, älä käännä sille selkää,
sitä vastaan käy tiellä, älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje,
ei kuolema sinulta oveaan sulje.
Älä elämää pelkää, älä pelkää.

Kuin lintunen lennä,
älä viivy raunioilla,
älä nykyhetkeä häädä,
suo jääneen jäädä.
Suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä,
suo olleen olla, tulevaa mene vastaan.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin,
on kuoleman portti aina avoin.
Kuin lintunen lennä, kuin lintu.

Älä milloinkaan sano:
tämä on iäti minun.
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun, kun mitään et omakses ano,
on maailman rikkaus sinun, kun mitään et ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin,
näet avoinna aina kuoleman portin.
Älä elämää pelkää, älä pelkää.