Marsujuttuja

En ole tainnut ennen mainita että minulla on marsu: pieni, värikäs ja pörröinen karvapallo nimeltä Lilli. Oikeastaan se on vanhempieni marsu, mutta sen jälkeen kun siskoni muutti pois kotoa viime vuonna, marsu on majaillut luonani enemmän tai vähemmän koko tämän vuoden. Minä olen kasvanut marsujen kanssa siitä asti, kun olin yhdeksänvuotias: ensin oli rauhallinen, tyyni herra Tessu ja sen jälkeen temperamenttinen ja omistushaluinen pikkuinen Nelly. Lilli, kohta neljä vee, on jotain näiden kahden väliltä. Alkujaan arka ja pieni kuin mikä, viihtyy sylissä vaikka tuntikausia, mutta ilmaisee oman päänsä terävästi, jos ei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Kun muut puhuvat koiristaan ja kissoistaan, minä saatan heittää väliin jotain marsujuttuja. Silloin saan hassuja katseita, mutta olen jo tottunut siihen. Ja lähipiirini on tottunut minun marsunelämääni.

Marsut ovat kohtuullisen yksinkertaisia tapauksia: ne syövät, nukkuvat, leikkivät, syövät, nukkuvat, syövät taas. Ne vaativat ruokaa kovalla korkealla äänellä, ilmaisevat tyytyväisyyttään pehmeällä hurinalla ja vaimealla piipityksellä. Niillä on hellyttävän pienet jalat ja päärynänmuotoinen tanakka vartalo, isot korvat ja pyöreä kuono joka on liikkeellä koko ajan. Lillillä on lisäksi kiharaiset viikset, jotka sojottavat joka suuntaan ja valtavan isot mustat silmät, jotka huomaavat kaiken. Kun katselee hetken aikaa marsun puuhia, tulee tyyni olo. Miten pienestä voikaan olla iloinen ja kiitollinen! Viikset värisevät tyytyväisyydestä kun tulee rapsutuksia, ja syliin päästessä koko kerä nukahtaa usein kellottelemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Oikeanlaisten kuivien heinien tai herkkupalan, salaatin, tuoja saa välittömästi marsusta sydänystävän.

Kun stressaa ja jatkuva suorituskeskeisyys ahdistaa, tekee hyvää istua hetkeksi marsun seuraan ja seurata tuota välitöntä, yksinkertaista, tyytyväistä elämää. Kunpa osaisi itsekin nauttia yhtä pienistä asioista yhtä vilpittömästi.