Jos joku keksisi alkaa diktaattoriksi Suomessa, hän todennäköisesti menestyisi hyvin. Ei tarvitsisi muuta kuin keksiä pätevät säännöt, jotka tarpeeksi tiukasti painettaisiin ihmisten päähän. Kansamme kunnia-asia kun on noudattaa sääntöjä, lakeja ja pykäliä kyselemättä niitä. Se on hyvä, mutta jos oma järki ei toimi, tuho on taattu.
Etiikan tunnilla lukiossa opettaja ällistytti minut. Hän puhui ihmisten kyvystä ja halukkuudesta kriittiseen ajatteluun, mitä tulee sääntöjen noudattamiseen. Hänen mukaansa vain hyvin pieni osa kaikista aikuisista kyseenalaistaa vallitsivia sääntöjä ja lakeja, joiden alaisuudessa he toimivat. Olin järkyttynyt ja kysyin tunnin jälkeen, voiko hän oikeasti olla tosissaan ja uskooko hän siihen itse. Vastaus oli myöntävä. Suuri osa aikuisista ajattelevista ihmisistä ei kyseenalaista sääntöjä, vaan toimii niiden mukaan ja uskoo tämän eettiseksi ratkaisuksi. Pieni osa ei välitä säännöistä vaan toimii miten sattuu. Ja pieni osa harkitsee vielä sääntöjen ulkopuolelta omaan harkintakykyynsä luottaen, onko tämä sittenkään paras ja järkevin ratkaisu. En voinut muuta kuin jättää luokkahuoneen pettyneenä koko maailmaan.
Suomalaiset ovat juuri tuota keskiarvoa. Me todennäköisesti saamme jotain outoa tyydytystä siitä, että noudatamme sääntöjä prikulleen, vähääkään tinkimättä. Tämän vuoksi tässä maassa asiat toimivat, politiikka on hyvin kilttiä verrattuna muuhun Eurooppaan; tämän vuoksi Suomessa on turvallista elää, olla ja harrastaa ja aina voi luottaa siihen, että kello 14.27 saapuva juna on täsmälleen silloin perillä, eikä minuuttiakaan ennen tai jälkeen. (Ellei ole talvi ja kyseessä Pendolino.) Ja että meitä suututtaa, kun sovittu tapaaminen on parisen minuuttia myöhässä. Vartti on jo anteeksiantamatonta, vaikka eteläisemmissä maailmankolkissa ketään ei edes odotettaisi perille niin tarkasti sovittuna ajankohtana.
Elämme tarkalleen kellomme kanssa, noudatamme lakia ja esivaltaa ja tervehdämme hymyillen jopa törppöä naapuriamme, joka eilen tahallaan naarmutti autoamme, jos vain poliisi sattuu olemaan vastakkaisella puolella katua. Ja poliisi luottaa tähän.
Autoillessa olen viimeisen päälle tunnollinen, ajan täsmälleen nopeusrajoituksien mukaan ja säilytän kolmen sekunnin turvavälin, mielellään vähän enemmänkin, heti kun nopeusmittari menee yli kuudenkymmenen kilometrin. Uskon tämän pitävän minut hengissä ja säästävän myös kanssakulkijat vaarallisilta tilanteilta sillä välin, kun matkustan tuossa epäluotettavassa metallipurkissa, jolla voi väärinkäytettynä saada pahaa tuhoa aikaan.
Kun taas liikun kävellen, käytän mielellään tervettä järkeä. Olen joskus hymyillyt jalankulkuliikenteessä maanmiehilleni; mikä onkaan sen sosiaalisen paineen määrä, kun autoja ei ole mailla halmeilla ja pitäisi ylittää puolitoistametrinen kadunpätkästä, mutta valopylvään nokassa seisoo punainen pieni mies! Tulin kerran tilanteeseen, jossa molemmin puolin yksikaistaista, yksisuuntaista katua seisoi joukko ihmisiä odottamassa valon vaihtumista. Katua näkee kauas eteen päin eikä autoja ollut tulossa pitkälläkään. Kaikki seisoivat jalkakäytävän reunassa, suomalaisille tyypillisen vaivaantuneina, eivät katsoneet toisiinsa, eivät myöskään tielle, sillä silloin tilanteen älyttömyys olisi tullut liian selväksi. He tuijottivat vain tiukasti silmiin tuota pientä punaista kaveria, joka ei näyttänyt katoamisen merkkejä, ja antoivat muiden luulla, että he eivät olleet vielä huomanneet, ettei autoja ole tulossa. Sitten paikalle saapui joku uskalias, suorastaan kapinallinen. Hän vilkaisi tien suuntaan, totesi, ettei ketään tule ja astui parilla harppauksella kadun yli. Ihmisissä tapahtui liikettä. Joku toinenkin uskaltautui katsahtamaan autotielle - kas, siellä ei todellakaan ole ketään kilometrin säteellä, ehkäpä tästä voisi... ja yksi toisensa jälkeen ihmiset vähitellen varmistivat autottomuuden ja helpottuneina jatkoivat matkaansa kadun yli.
Meidät opetetaan noudattamaan liikennesääntöjä, itsemme ja toistemme turvallisuuden vuoksi. Lapsena kaikki olemme katsoneet miljoona kertaa vasemmalle ja oikealle ja sitten vielä kerran vasemmalle, ja varoen hiippailleet kadun yli, jos ketään ei tullut. Nyt aikuisina jos näemme kadun reunassa lapsia, ja valo on punainen, yhteinen kasvatusvastuumme kieltää säännön rikkomisen. Pariisissa asia on vähän toisin. Valot ovat vain säästämään ihmiset jäämästä autojen alle, silloin kun niitä todella tulee. Heti, kun autovirta lakkaa, oli valo punainen tai vihreä, kaikki kiirehtivät yli, lapsien kanssa tai ilman. Se tuntui aluksi oudolta, samoin kuin se, että ranskalainen ystäväni aiheutti minulle silloin tällöin sydämentykytyksiä hyppäämällä yhtäkkiä keskelle tietä. "It´s a fight, you know", hän sanoi. "If you wait, you´ll never get across." Varsinkin Keski-Suomessa autoilijat antavat usein tietä jopa ilman valoja. Täällä ei tarvitse taistella, täällä pääsee kyllä yli seuraavan parin minuutin kuluessa, kun jaksaa odottaa. Eikä minulla ole kiire. Mutta minua ahdistaa ajatus, että pienellä punaisella valomiehellä olisi henkinen ylivalta enemmistöön kansani aikuisista ihmisistä.
Sain viime viikolla sakot, koska ylitin yksisuuntaisen kadun, kun autoja ei tullut. Kaikki pienen punaisen valomiehen takia. Toisella puolella katua seisoi poliisi vahtimassa kansalaisten käyttäytymistä kevyessä liikenteessä ja sakottamassa ylitunnollisia maanmiehiään minkä kerkesi. Ylitin kadun ja heti toiselle puolelle päästyäni keltaisiin liiveihin pukeutunut mies huikkasi minut luokseen. Hetken kuvittelin hänen olevan joku rakennustyöläinen, samanlaisia liivejä näkee lähinnä päiväkotilapsilla leikkipuistomatkoilla. Poliisi sanoi tässä olevan nyt sakkojen paikka, kysyin oliko hän tosissaan. "Ei kannattaisi ylittää katua punaisella valolla, kun poliisi on toisella puolella", hän totesi. Poliisi luottaa arvovaltaansa suomalaisten silmissä, kaikillehan meistä tulee aina hieman syyllinen tunne, kun näkee vilahduksenkaan sinisestä autosta tai virkapuvusta. Sanoin, etten katsellut poliisia, vaan tarkastin, tuleeko kadulla autoja. Minua epäiltiin punaisen valon noudattamatta jättämisestä. Tärkeintä ei ole niinkään terve järki ja liikenneturvallisuus, vaan pienen punaisen valomiehen ylivalta.
Sunday, August 12, 2007
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment