Ei enää voikukanlehtiä

Ikkunani edessä omenapuu puhkesi valkoiseen kukkaan tänään. Valkoinen on hyvä väri muistella sitä, mikä ei enää ole vaikka juuri vielä olikin. Eilen menetin pienen, mutta hyvin rakkaan ystävän, joka kuoli aamulla syliini. Ei vielä osaa ymmärtää, kuinka jokin vain liukuu meistä lopulta muualle, eikä sitä voi pysäyttää. Voimaton ja avuton olo, liian pieni olo oli olla siinä, pienen kuolleen marsuni vierellä.

Tänään omenapuun kukat muuttuivat vaalenpunaisista nupuista valkoisiksi. Tänään äidin piti hakea meidät kotikaupunkiin ja meidän piti istua kotitalon pihalla ja nauttia auringosta ja tuoksuista ja tuoreista voikukanlehdistä. Sunnuntaina piti olla viisivuotissyntymäpäivä tuolle pienelle otukselle, joka tuli perheeseemme samana päivänä kun minulle aikanaan käytiin vuokraamassa ensimmäinen oma asuntoni Jyväskylästä. Viisi vuotta on pitkä aika ihmisenkin elämässä, ainakin vielä minun ikäisen.

Ikävä jää, ikävä jää meistä pienintäkin, kun sitä on rakastettu ja pidetty perheenjäsenenä. Kun se on ollut se, joka otetaan syliin kun kaipaa lämmintä läheisyyttä, jota ensimmäisenä tervehditään kun palataan kotiin, jonka hyvinvoinnista on huolehdittu ja huolestuttu.

Lähden kyllä tänään kotiin kuten suunniteltu, mutta jouduin tekemään matkan Lillin kanssa jo eilen. Siellä on nyt kaksi tyhjää isoa häkkiä, yksi hyvin jyrsimällä remontoitu pieni hirsitalo, paljon marsunruokaa jota kukaan ei enää tarvitse ja pihalla saavat rauhassa kasvaa voikukanlehdet, jotka olisivat ilahduttaneet kiharaviiksistä ystävääni. Pöydällä kukkivat eilen poimimani siniset lemmikit.

Kova maailma ei ehkä osaa ymmärtää, mutta sinua ei unohdeta, rohkea pieni Lillimarsuni.