Helsingin rautatieasemalla tiivistyy modernin suomalaisen yhteiskunnan asukkaiden asenne. Kun MINUN kiireeni on tärkein, MINUN stressini suurin ja turhautumiseni ja odottamiseni vaivalloisin, kun MINÄ en nyt vain tänään jaksa näitä ympärilläni pyöriviä... niin mitä? No niitä toisia ihmisiä. Katsokaas elämää tämä vain on.
Huh. Viha-rakkaussuhteeni maamme pääkaupunkiin, synnyinkaupunkiini ja kolmanteen kotikaupunkiini nousee pinnalle, kun tanssi tuo minut tänne kesä toisensa jälkeen välillä pidemmäksi, välillä lyhyemmäksi aikaa. Kuljen päivittäin rautatieaseman läpi ja yritän parhaani mukaan luovia kiireisempien joukossa eteenpäin. Minähän en koskaan muista katsoa aikatauluja kun junat menevät niin usein, mieluiten kävelen korttelitolkulla, vaikka ratikatkin on keksitty ja kolmen minuutin välein kulkevaan metroon juoksemista hämmästelen aina uudestaan. Miltähän ihmisestä tuntuu elää päivästä toiseen, kun kärsivällisyys on niin tiukassa kuin täällä joillakin? Kun toiset ihmiset ovat vain taakka ja hidaste sille, että itse pääsisi eteenpäin omissa tärkeissä pyrkimyksissään? Mahtaa olla raskasta eikä ihme, että pinna on jo kireällä.
Kuitenkin, keskisuomalaisella maailmanparantajalla on useampiakin ystäviä ja kavereita täällä pätemisen luvatussa maassa, eivätkä he ole ollenkaan hullumpia, saati katso minua tai jyväskyläläistä aksenttiani oudosti. Maisemanvaihto tekee ihmiselle hyvää ja itsehän ei ympärijuoksemiseen tarvitse mukaan mennä. Vastarannankiiski kävelee tarkoituksella vähän hitaammin.
Nukkukaa pommiin menestyjät, lakatkaa hetkeksi pätemästä, ja nukkukaa hyvin!
Niin, ja kyllähän viha-rakkaussuhteeseen kuuluu myös se rakkaus. Pidän minäkin itseäni aina toisinaan joltain osin helsinkiläisenä.
No comments:
Post a Comment