Kuka ikkunalaudallasi istuu

Senkin uhalla, ettei ketään juuri kiinnosta, aion kertoa vihreistä kavereistani. Kaikki palaa kuitenkin ensin ikkunalautoihin.

Ikkunalaudoilla ja minulla on ollut vuosien ajan lämpimät välit - aina siitä lähtien kun ollessani kahdeksan perheeni muutti taloon, jossa oli sellaiset vanhanaikaiset paksut ja leveät. Siellä, piilossa verhon takana, tuli istuttua ilta jos toinenkin, välillä sisko toisella puolella, ja mankassa soi aikalaislasteni tapaan vuorotellen suursuosikit Tenavatähti, Arja Koriseva ja Ace of Base. Kasetteina tietenkin. (Huom. tosin ihan ensimmäinen musiikkisoittimeni oli kuitenkin isän nuoruudenaikainen LP:n pyörittäjä, jota ylpeänä puhdistin punaisella harjalla ja kuuntelin levyvalikoimaani ekassa omassa huoneessani yhdeksänkymmentäluvun ensi vuosina.)

Nyt minulla on taas ikkunalautoja, ja ilolla asettelin vihreät ystäväni niille muutaman kuukauden Kortepohjan pöytäevakon jälkeen. Ihan sydäntä lämmittää nähdä valkoisten ruukkujen rivi ulkoa päin, kun kuljen ikkunani ohi yliopistolta kotiin. Siinä sulassa sovussa naapuruksina kasvavat vanha kunnon rahapuu, mutkalla ja langoin tuettuna, pari kappaletta kultaköynnöksiä aka. ketjusilmukkakukkia, epämääräinen pieni purkillinen kaktussekoitusta, johon ei vuodessa ole kasvanut kuin parin millimetrin korkuiset kaktuksenalut, jotka keskittyivät piikkiensä voimistamiseen pituuskasvun sijaan (ja kyllä, minä vain yhä heitä kastelen, saamistani ironisista kommenteista huolimatta), sekä kaksi kappaletta paprikoita. Näistä jälkimmäisistä toinen lakastuu säännöllisesti parin päivän välein, johtuen ehkä allaan hehkuvasta patterista. Tänään kastelin sen jälleen ja seurasin mielenkiinnolla kasvun voimaa: tyyppi huojuu, heiluu ja väpättää silminnähden ilman mitään muuta liikuttavaa tekijää kuin oma vihersuonissaan virtaava vesi.

Toisella ikkunalaudallani kasvaa kaksi outoa pennimuoria, myös mummonpyörittäjinä tunnetut kaverukset, joista ei ota selkoa. Niin ja on minulla myös orkidea. Sain sen monimutkaisten ja tarkkojen hoito-ohjeiden kera noin kuukausi sitten, mutta vedellä on joutunut tulemaan toimeen toistaiseksi. Hyvin näyttää ymmärtäneen elämän realiteetit tässä taloudessa.

Omaperäisin kasvimaailman ystävistäni on kuitenkin Mikki. Se ei edes asu kanssani, vaan ystävilläni, joille kaverin lahjoitin ihan markettireissulla joskus pari vuotta takaperin. Alunperin perinteinen pyöreälehtinen, tupsupiikkinen cinnamon bun -henkinen kaktus on ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä. Tapahtumien kulkuun saattoi vaikuttaa taannoinen tapaaminen orkidealannoitteen kanssa, mutta oli miten oli, hän alkoi kasvattaa pitkiä korvia eikä ole sen koomin normaaliksi kaktukseksi palannut. Mikin elämässä jännittäviä hetkiä oli ystäväni muuttomatka, jolloin pari tuntia sydän pamppaillen seurasin etupenkiltä sen ja sen korvien selviämistä auton huojunnassa muuttokuorman keskellä. Hyvin selvisi tietenkin, ja kasvatti vaan lisää ulokkeita uudessa kodissaan.


Minut on opetettu juttelemaan näille vihreille kavereille, näin kukkakaupassa aikanaan työskennellyt isoäitini minut kasvatti, ja antoi lapsuudessani joka vuosi nimipäivälahjaksi tulilatvan. Kyse ei sittenkään ole taidosta, vaan sydämestä. Sydämestä ja vedestä. On minulla hieno sininen kastelukannukin.

Comic of the day.

SYL:n Auringossa. Kannattaa vilkaista myös itse lehteä.

Haaveilen tässä työstä YK:ssa ja kuuntelen Ultra Brata. Maailmanparannusfiilistä ilmassa jälleen.

Kevättä kevättä kevättä rinnassa.

Keväällä kaupunkimaisemat, merenrannat, kirjakaupat ja torit alkavat vetää puoleensa. Keväällä tuoksuu tuuli ja lämmin teemuki ja tahdon kuiville kaduille haistelemaan uutta alkua. Keväällä pitää löytää uusia kappaleita kuunneltavaksi ja kasoittain lukemattomia kirjoja, ostaa värikkäitä huiveja ja nauttia, kun villakangas vaihtuu puuvillaan. Keväällä saa vaihtaa saappaat tennareihin ja talvesta on jäljellä vain hiekka asfaltilla.

Taidan haluta kulkemaan Hakaniemen rantaan ensi viikonloppuna. Niin, ja aion yrittää tuon omenapuun kanssa. Tässä elämässä on uskottava kirsikankukkiin oudoissakin paikoissa.

Vedän takaisin...

...sen mitä sanoin viime yönä kumisaappaista. Uskaltaa nuhanenäkin ulos jos on ihan pakko, kun on tassut suojattu ruskeilla pöllönkuvaisilla saappahilla. (Jyväskylä, maaliskuu ja kymmenen sentin loska. Vähän kyllä meni läpi.)

Jos yritän oikein kovasti, tulisikohan ikkunani edessä kasvavaan omenapuuhun kirsikankukat?

Helsinki, Dakar, New York...

Valvon kuumeessa ja juon desilitroittain sekahedelmämehua viilentääkseni päätäni. Yksinolo ei sovi minulle - koko päivä neljän seinän sisällä tarkoitti jatkuvaa keittiössä vierailua (vaikka kurkku on liian karhea nielläkseen mitään), loputonta Gilmore Girls -maratonia (vaikka nokkela sanailu on liikaa flunssaisille aivoille) ja viimein altistumista absurdille tylsistymiselle kun on liian väsynyt edes aloittaakseen messenger-keskustelua kenenkään kanssa.

Lopulta yritin jo nukkua ja unta odotellessa pohdin kirjani esiin ottamista huomenna (kuinka viehättävä ajatus istua ikkunani ääressä ja syventyä suurimpaan kirjalliseen tuotokseeni, josta alkaa tosin tulla kyseenalainen keskustelunaihe, koska oikeasti en ole edes vilkaissut sitä pariin vuoteen... kirja vain liittyy kevääseen ja joka kevät kaipaan sen sivuille niin kuin ulkomaiden kaupunkeihinkin.) Luin päivällä viimeksi ilmestynyttä Mondo-lehteä ja samastuin jollain käsittämättömällä tavalla amerikkalaisen siirtolaisen kotimaan- ja baseball-kauden alkamisikävään. Kuvittelin keväistä New Yorkia, jossa baseball-mailan ensirasahdukset kaikuvat Yankees-stadionilla jälleen maaliskuun lopussa - ja tunsin samassa kirsikkapuiden kukkien tuoksun ja siniset vuoret silmieni edessä.

Kämppikseni suuntaa Afrikkaan parin päivän päästä ja minä jään Jyväskylän maaliskuuhun, jossa edes uusille kumisaappaille ei tällä hetkellä ole käyttöä. Sinänsähän Keski-Suomessa ei mitään vikaa ole, mutta kaukokaipuu alkaa vähitellen iskeä kevään ja jo seitsemän yhtäjaksoisen kotimaassa vietetyn kuukauden myötä. Kaipaan Wieniin, Vancouveriin, New Yorkiin tai edes Skotlantiin, jonne ranskalaisystäväni ovat minua parhaillaan houkuttelemassa. Lähtisinhän minä heti - ongelma on vain siinä, että tästä maasta on niin kallista päästä ulos.

Vielä lasi hedelmämehua ja teille pari sanaa kaukokaipuun ammattilaiselta Löytyn Jaakolta, jonka Afrikka-aiheisia lauluja olimme viime viikolla kuulemassa.

Saisinko vielä vinkin,
mä eksyin uudestaan
välille Helsinki ja Dakar.
Jos kotiin löytäisinkin,
jää sielu seilaamaan
välille Helsinki ja Dakar.

Lähtisipä joku mun kanssa nyt edes Helsinkiin.

On the Garden State mood

I missed many people and many different times of my life today. It was a good day, the first free Sunday for a long time and I enjoyed it spending time with friends, eating out and going to a concert, and watching Garden State in the evening. Sometimes when the rush ceases for a moment and there is suddenly time to think, one really starts thinking. Missing places and people does not always mean I would still want to be there but sometimes it's that too and it's weird how you can close your eyes and almost believe to be in somewhere else until you open them again... Missing things is good. Living in present should be good too. Maybe the problem just is that past we know how it's going to go. Present we are only to wait and see and I am not always so good in that, waiting. I am impatient to know. Impatient to live already.

Tomorrow it starts, the week my complete work of past two months has been focusing on to. I am a little panicking about it, but it should be ok. At least I've got the greatest bunch of people working around me in it. Finally it's the show time - wish me luck. And if you're around here, at least visit the Bazaar on Thursday evening :)

DevCoopWeek

Viikon loppu.

(Ei, siinä ei ole yhdyssanavirhettä.) Uusi viikko, uusi elämä. Alkuviikon vaikkakin työhön liittyvän, silti hyvin henkilökohtaisen menetyksen jälkimainingeissa meni koko loppuviikko, enkä vielä ole päässyt yli suuttumuksesta ja pettymyksestä. On se kuitenkin lieventynyt. Parasta on ollut tietää, että pari ystävää todella ymmärtävät mitä se merkitsi minulle ja heille on saanut tilittää; olen pahimmillaan ollut aika hankala monille muille, jotka tahtoivat vain hyvää sanomalla että nyt kohti uusia seikkailuja. Niin tietenkin, mutta kun ei se käy ihan niin äkkiä.

Istun myöhäisiltaa ikkunani ja vanhan rakkaan kirjoituspöydän ääressä. Tällaisia öitä tuli vietettyä viimeksi teini-ikäisenä, mutta nyt tieni suuren ja ruman, mutta monia muistoja kantavan pöydän kanssa kohtasivat jälleen. Huonoin puoli on siinä, että tähän jämähtää, eikä pääse nukkumaan koskaan ajoissa.

Uusi viikko tuo takaisin jo tutun stressin pian toteutuvasta, organisoimastani ylioppilaskunnan kehy-viikosta sekä tekemättömistä koulutöistä. Onneksi kuitenkin on musiikkia, joka pitää tärkeysjärjestyksen kunnossa. Sen siivin nukkumaan.


Olet millaisella tahansa mielellä
niin puhun sydämeesi salatulla kielellä.
Olen jotain syvempää itsestäni siirtänyt
ihoon kämmenteni olen sinut piirtänyt.
Olet kauneuteni heijastuma vedessä,
silmäterä kasvojeni edessä.
Olet kallein aarre sydämeni syvyyden,
perillinen taivaallisen hyvyyden.
(Tulus: Ethän koskaan unohda)

Being true to just oneself

Sometimes I wonder if there is something strange in my life that does not exist in everyone elses' lives. It tends to go in such weird ways sometimes that I just cannot believe it - and yet it all makes sense, in the same twisted way. This applies to both good and bad things, I have a feeling things will go in a certain way and even though I try to pretend it can't be so, I will not go with this, still I know somehow how they will end up. Or then I am just the most cynical person ever lived - and by the way, just yesterday I almost had a fight with a friend blaming her to be so cynical and myself being the "believe good about everyone and everything" -girl. Yeah right. Today I am the most cynical person ever lived.

It is just so humanly unfair trying to be globally fair in one's own thoughts - this leaves no escape, no peace of even a small amount of time to feel for myself, to feel sad or frustrated or angry, when I just have to admit the facts and know all the way them being what they are and the uselessness of any tries from myself to change what has happened. I want to feel the negative and live after again. I do not want to be the most cynical person ever lived...

I lost something very dear and strongly hoped for today. I need to find new dreams and new life and certainly I will, but this has just happened a few too many times lately. I know life will go on and this will open new doors for me eventually - but please let one be angry and sad for the time being and get by and by rid of it. People need to feel. I need to feel. Without feeling there's no life, no breathing, no end for frustration and disappointment.

--------------------------------

Tonight we drink to youth
And holding fast the truth
Don't want to lose what I had as a boy
My heart still has a beat
But love is now a feat
As common as a cold day in L.A.

Sometimes when I'm alone I wonder
Is there a spell that I am under
Keeping me from seeing the real thing

Love hurts
But sometimes it's a good hurt
And it feels like I'm alive
Love sings
When it transcends the bad things
Have a heart and try me
'cause without love I won't survive

I'm fettered and abused
Stand naked and accused
Should I surface, this one-man submarine?
I only want the truth!
So tonight we drink to youth!
I'll never lose what I had as a boy

Sometimes when I'm alone I wonder
Is there a spell that I am under
Keeping me from seeing the real thing?

Love hurts
But sometimes it's a good hurt
And it feels like I'm alive
Love sings
When it transcends the bad things
Have a heart and try me
'cause without love I won't survive

Without love I won't survive

(Incubus: Love hurts)

------------------------------------------

Thank God for friends. Really, no words to describe how much they mean. People who are just what they are and let everyone else be so as well. We had a good talk with one of the best ones ever enter my life and I felt ok walking back home. At least I am alive.

"Hence the poptart!"

I need a Gilmore Girl, since there are two of them, it's the Gilmore Girls, not a Gilmore Girl.

Also I need someone to drive with me for a ridiculous road trip to anywhere when I feel down. Also I need someone to put up with my funny moods and maybe shake their head sometimes but always with love at the last. Also I need someone to call funny calls of "when you think I'll zik I'll zak and when you think I'll zak, I'll zak just to make you confused about the next time I'll zik instead" or someone next to whom I can crawl in the middle of the night and talk about nonsense and feel understood.

I needed a Gilmore Girl and so I sent a message to my little sis. One person in the world with whom I can act as funny, silly and irrational as one can and yet I will always know she'll get me, somehow, she'll keep on being that, a sister, forever. There's not point of being a Gilmore Girl without another one.

Hence the poptart.

February brings back the sunshine

Piti mennä ajoissa nukkumaan, mutta tähän aikaan vahinko lienee jo tapahtunut. Katsoin elokuvaa "Little Miss Sunshine", jonka sain muutama viikko sitten. Nähdyistä trailereista olin ominut kohtalaisen skeptisen asenteen kyseistä leffaa kohtaan, mutta itseasiassa se olikin ehdoton lisäys good-mood-movies -listaani. 20th Century Fox'kin tekee jotain hyvää: pentuyhtiönsä Fox Searchlight Pictures, lainatakseni erään sanomalehden elokuva-arvostelijan taannoista kommenttia "ajattelee enemmän sydämellä kuin kassakoneella". Heiltä on tullut myös mm. Garden State, eikä siitä elokuva enää paljon parane, jos ollenkaan.

Tulevaisuus näyttää taas valoisammalta, ja syy on hyvä: kokeiluni ylioppilaskylän opiskelijaboksiasumista saa pian päätöksensä ja muutan takaisin lähemmäs keskustaa, jakamaan mukavan asunnon kivan kämppiksen kanssa. Toisille ylioppilaskylä on rakas elämäntapa, mutta minun Jyväskyläni sijaitsee täältä reilun kilometrin kaakkoon. Voi tietysti esittää epäilyksen, annoinko Kortepohjalle varsinaisesti ollenkaan mahdollisuutta, kun vain kolmisen kuukautta ehdin olla kyläläinen, mutta mielestäni ihan tarpeeksi. Tulinhan tänne kuitenkin avoimin mielin, päämääränä asua ainakin kesään asti. Toisin kävi. Eipähän tarvitse enää miettiä, jäinkö jostain paitsi, kun en koskaan kämpännyt ylioppilaskylässä. Ikävä ei tule, mutta toki tänne on sisältynyt myös hyviä hetkiä, etenkin vilkas sosiaalinen elämä lähellä asuvien ystävien kanssa ennen joulua. Ystäviä voi kuitenkin nähdä, vaikka postinumero olisi pienempikin.