(Ei, siinä ei ole yhdyssanavirhettä.) Uusi viikko, uusi elämä. Alkuviikon vaikkakin työhön liittyvän, silti hyvin henkilökohtaisen menetyksen jälkimainingeissa meni koko loppuviikko, enkä vielä ole päässyt yli suuttumuksesta ja pettymyksestä. On se kuitenkin lieventynyt. Parasta on ollut tietää, että pari ystävää todella ymmärtävät mitä se merkitsi minulle ja heille on saanut tilittää; olen pahimmillaan ollut aika hankala monille muille, jotka tahtoivat vain hyvää sanomalla että nyt kohti uusia seikkailuja. Niin tietenkin, mutta kun ei se käy ihan niin äkkiä.
Istun myöhäisiltaa ikkunani ja vanhan rakkaan kirjoituspöydän ääressä. Tällaisia öitä tuli vietettyä viimeksi teini-ikäisenä, mutta nyt tieni suuren ja ruman, mutta monia muistoja kantavan pöydän kanssa kohtasivat jälleen. Huonoin puoli on siinä, että tähän jämähtää, eikä pääse nukkumaan koskaan ajoissa.
Uusi viikko tuo takaisin jo tutun stressin pian toteutuvasta, organisoimastani ylioppilaskunnan kehy-viikosta sekä tekemättömistä koulutöistä. Onneksi kuitenkin on musiikkia, joka pitää tärkeysjärjestyksen kunnossa. Sen siivin nukkumaan.
Olet millaisella tahansa mielellä
niin puhun sydämeesi salatulla kielellä.
Olen jotain syvempää itsestäni siirtänyt
ihoon kämmenteni olen sinut piirtänyt.
Olet kauneuteni heijastuma vedessä,
silmäterä kasvojeni edessä.
Olet kallein aarre sydämeni syvyyden,
perillinen taivaallisen hyvyyden.
(Tulus: Ethän koskaan unohda)
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment