Kuka ikkunalaudallasi istuu

Senkin uhalla, ettei ketään juuri kiinnosta, aion kertoa vihreistä kavereistani. Kaikki palaa kuitenkin ensin ikkunalautoihin.

Ikkunalaudoilla ja minulla on ollut vuosien ajan lämpimät välit - aina siitä lähtien kun ollessani kahdeksan perheeni muutti taloon, jossa oli sellaiset vanhanaikaiset paksut ja leveät. Siellä, piilossa verhon takana, tuli istuttua ilta jos toinenkin, välillä sisko toisella puolella, ja mankassa soi aikalaislasteni tapaan vuorotellen suursuosikit Tenavatähti, Arja Koriseva ja Ace of Base. Kasetteina tietenkin. (Huom. tosin ihan ensimmäinen musiikkisoittimeni oli kuitenkin isän nuoruudenaikainen LP:n pyörittäjä, jota ylpeänä puhdistin punaisella harjalla ja kuuntelin levyvalikoimaani ekassa omassa huoneessani yhdeksänkymmentäluvun ensi vuosina.)

Nyt minulla on taas ikkunalautoja, ja ilolla asettelin vihreät ystäväni niille muutaman kuukauden Kortepohjan pöytäevakon jälkeen. Ihan sydäntä lämmittää nähdä valkoisten ruukkujen rivi ulkoa päin, kun kuljen ikkunani ohi yliopistolta kotiin. Siinä sulassa sovussa naapuruksina kasvavat vanha kunnon rahapuu, mutkalla ja langoin tuettuna, pari kappaletta kultaköynnöksiä aka. ketjusilmukkakukkia, epämääräinen pieni purkillinen kaktussekoitusta, johon ei vuodessa ole kasvanut kuin parin millimetrin korkuiset kaktuksenalut, jotka keskittyivät piikkiensä voimistamiseen pituuskasvun sijaan (ja kyllä, minä vain yhä heitä kastelen, saamistani ironisista kommenteista huolimatta), sekä kaksi kappaletta paprikoita. Näistä jälkimmäisistä toinen lakastuu säännöllisesti parin päivän välein, johtuen ehkä allaan hehkuvasta patterista. Tänään kastelin sen jälleen ja seurasin mielenkiinnolla kasvun voimaa: tyyppi huojuu, heiluu ja väpättää silminnähden ilman mitään muuta liikuttavaa tekijää kuin oma vihersuonissaan virtaava vesi.

Toisella ikkunalaudallani kasvaa kaksi outoa pennimuoria, myös mummonpyörittäjinä tunnetut kaverukset, joista ei ota selkoa. Niin ja on minulla myös orkidea. Sain sen monimutkaisten ja tarkkojen hoito-ohjeiden kera noin kuukausi sitten, mutta vedellä on joutunut tulemaan toimeen toistaiseksi. Hyvin näyttää ymmärtäneen elämän realiteetit tässä taloudessa.

Omaperäisin kasvimaailman ystävistäni on kuitenkin Mikki. Se ei edes asu kanssani, vaan ystävilläni, joille kaverin lahjoitin ihan markettireissulla joskus pari vuotta takaperin. Alunperin perinteinen pyöreälehtinen, tupsupiikkinen cinnamon bun -henkinen kaktus on ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä. Tapahtumien kulkuun saattoi vaikuttaa taannoinen tapaaminen orkidealannoitteen kanssa, mutta oli miten oli, hän alkoi kasvattaa pitkiä korvia eikä ole sen koomin normaaliksi kaktukseksi palannut. Mikin elämässä jännittäviä hetkiä oli ystäväni muuttomatka, jolloin pari tuntia sydän pamppaillen seurasin etupenkiltä sen ja sen korvien selviämistä auton huojunnassa muuttokuorman keskellä. Hyvin selvisi tietenkin, ja kasvatti vaan lisää ulokkeita uudessa kodissaan.


Minut on opetettu juttelemaan näille vihreille kavereille, näin kukkakaupassa aikanaan työskennellyt isoäitini minut kasvatti, ja antoi lapsuudessani joka vuosi nimipäivälahjaksi tulilatvan. Kyse ei sittenkään ole taidosta, vaan sydämestä. Sydämestä ja vedestä. On minulla hieno sininen kastelukannukin.