Suklaa, chocolate, choklad, schokolade, chocolat...

Joskus kaikki maailman ongelmat hiljenevät hetkeksi suklaan voimasta. Ne eivät ratkea eivätkä poistu, eivät katoa, eivät lakkaa olemasta tärkeitä ja aatteenpaloa vaativia. Sen sijaan ne antavat tauon silloin, kun ei jaksa sykkiä joka sekunti. Ota pala suklaata ja kuppi haudutettua teetä. Lyhyelläkin levolla jaksaa paljon pitemmälle kuin kokonaan ilman.

Tämä on suklaafilosofian ydin.

Just to be me

So many things are demanded from us for to fit into the society and to what is considered an acceptable norm. Who is it that defines this norm? Media? Economy? Mass-culture? General opinion?

I don't want to please anyone. I don't want to be something just because someone wants me to be that. Just because someone thinks that is the norm, just because that is the narrow shape into which each and every person is to be suppressed to make them acceptable in the both social and popular culture. I do not care whether or not I am popular, I do not care whether or not I am considered normal, I do not care whether or not I fit in to the fashion. What I care about is to be me, to be a person full of life and love and caring for others, for the life itself, for this world around us. Yes, even the world even though I often talk about it as an enemy. After all, this is the world we got as a gift for to live our lives in.

I want to live and be brave and fearless what it comes to tomorrow, what it comes to what ever there is awaiting for me. I don't want to be tied up to the past, however nostalgic I am, no, I want to be free from the past and only let it enter my life as something I have learned from and something that has been an important part of me. I leave my heart to every place I live in, in every person I love, in every work I do, on every road I walk; I leave my heart and it does not make me less whole but actually on the contrary it makes me more full. As that is what it is all about, life: the more I have lived through joys and sorrows, the more I have loved, the richer I become.

I don't want to please anyone. I want to be loved and appreaciated the way I am, and that is what we all should be, should we not?

-------------------------------
Sometimes there are so many things to be said and so little words to say it all. So little time to give to each other. Sometimes I feel like shouting all aloud. Hear me please! Please stop and listen for a while, there is something I would like to say to you.

don't let the world bring you down...

There is something terribly wrong in this world.

I hate to see people suffering because of ignorance of some others, I hate to see and hear my friends having hard times and know there is nothing really I can do to help; and I hate the weakness of a human being: having troubles in my own life makes me sometimes incapable to remember anything else but it fills my whole nights and days and leaves everything else out without any light or a way out.

I hate the fact some dear friends are far away and I cannot be there when I wanted to be there for them. I hate this technology that makes us come seemingly closer to each other and then again just further from the real live connections. I hate selfisness and money and economy and all that keeps on controlling the world and the minds of so many people. I hate the fact that life has become complicated in the whole when it actually wouldn't be so if we just paid attention to what is important and essential. The problem is, who knows what is essential and important? I think I know it and the next moment it's gone again. Yes, people do make mistakes in choises but life cannot be about regret. There must be something good behind it all and that's the only thing that keeps us going on and on.

I hate the feeling of powerlessness and incapability when it comes to helping others and keeping my own self in positive thoughts. But never give up the fight, never let go of what one thinks important and of value. That's the only way of going on.

Äkkiä elämässä

Elämä kun on vaan elämää ja ihmiset ihmisiä, ja näin on. Maailmanparannussessio hyvän ystävän luona teetä ja sympatiaa -menetelmällä tuotti jälleen tulosta. Kun ei sitä vaan jaksa turhista stressata ja toivoisi ettei muutkaan tekisi niin. Kuinka paljon helpommaksi elämän voisi itselleen ja siinä samalla muillekin tehdä, kun ottaisi asenteen että elämää kaikki vaan on ja ei siitä yli pääse vaikka kuinka panikoisi turhista asioista. Miettisi ensi kerralla, että onko asia todella niin tärkeä, että siitä kannattaa stressata ja pahoittaa mielensä ja muidenkin. Ei läheskään kaikki asiat ole, vaikka niistä sellaisia tekeekin.

Toisinaan kun on pakko pysähtyä, menee asiatkin tärkeysjärjestykseen. Kun ei jaksa enää mitään ylimääräistä ja kun keskittyy vain siihen, että elää päivän kerrallaan eteen päin, tulee näkyviin mihin kaikkeen sitä viitsiikään laittaa energiaansa. Aika vähästä sitä lopulta haluaa stressata.

Väsyneenä on ehkä rohkeimmillaan. Ei voi miettiä mitä muut sanovat, ei jaksa pohtia minkä kuvan nyt annan itsestäni, ei vaan jaksa ottaa paineita turhasta. Sitä vaan on ja elää elämäänsä ja toivoo että kaikki muutkin tekisivät niin. Jaksaa auttaa omien taakkojensa lisäksi vielä hyvillä mielin muitakin, kun ei sitä omiensakaan kanssa yksin selviäisi.

--------------------------------------
En enää tahdo piiloutua, en alistaa, en alistua, eessäs vapaana kun seistä saan...

Kirjoitin saman pätkän jo joskus aiemminkin tälle foorumille. Siinä vaan tiivistyy kaikki.

Mikä sitten on tärkeää elämässä? Vapaana kaikesta turhasta, silloin ei tarvitse nostaa itseään eikä painaa muita. Seistä vain vapaana ja ottaa vastaan mitä on tullakseen. Ei elämää voi pelätä.

Alankohan jo toistaa itseäni?

Sijaistoimintoja

Jos tekisi yhtä ahkerasti kaikkea oikeasti tärkeää ja hyödyllistä kuin mitä käyttää aikaa kaikenlaisiin sijaistoimintoihin ettei tarvitsisi tehdä niitä oikeasti tärkeitä ja hyödyllisiä asioita, saisi aikaan paljon enemmän kuin ikinä osasi kuvitellakaan ja silti aikaa jäisi sijaistoimintoihin, jotka eivät siis enää olisi edes sijaistoimintoja vaan ihan luvallista vapaa-ajan viettoa. Vaan kun ei niin ei. "Facebook - a tool for NOTWORKING" (ei siis networking, jos joku ei tajunnut. Mulla ainakin meni aika kauan. Tämä oli sarjakuvassa viimeisimmän SYL:n kv-koosteen kannessa.) Kyllä vain, minäkin Brutukseni.

Juuri nyt pitäisi lukea Marxia huomista lukupiiriä varten. Vaan kun ei niin ei, ja niinpä jätin hetkeksi facebookin ja siirryin blogiini. Kiitos sijaistoimintojen tämäkin ilta on pelastettu kaikelle turhalle. Sitten voi taas kohta vaahdota yhteiskunnan päämäärättömyydestä. Kuinkahan sitä osaisi elää niin kuin opettaa??

Ilta-aatoksia

Sanoin äsken eräälle ystävälle että elämä ahdistaa. Oikeastaan ei elämä kuitenkaan ahdista, sillä jos elämä ahdistaisi, mitä jäisi käteen? Ihmisenä olo ahdistaa. Siitä olette kuitenkin kuulleet jo aiemminkin, eli en aloita uudestaan. Olin kuuntelemassa väittelyiltaa yliopistolla, aiheita kuten väittelijöitäkin oli jälleen laidasta laitaan, mutta sankka akateeminen nuorten aikuisten joukko sai mitä halusi: kevyttä huvia intellektuaalisuuteen verhottuna. Suosikkini oli tietenkin filosofian professori, joka verkkaiseen tahtiin jutteli aiheestaan vastaväittäjänsä kanssa. Sanailua ei ehkä voinut kutsua väittelyksi, mutta nautin filosofin kuuntelusta yli kaiken.

Kunpa voisi jättää kaiken turhan ja ylimääräisen ja keskittyä olennaiseen. Kunpa vain voisimme tehdä niin. Sehän minua taas kerran ihmisissä ahdistaa. Itseni mukaan lukien.

Tavallaan on jälleen synkkä hetki, ei poikkeusta tästä syksystä, mutta kuten sanoin, ei elämä voi ahdistaa. Asiat ja ihmiset vain tekevät niin. Tässä katkelmia kappaleesta jota tänään kuuntelin tiskatessa ja pohtiessa elämää ja maailmaa.


...Keskeneräiseksi jäädä
taidan itsekin kai
niin kuin kaikki muutkin työni
jotka alkuun vain sain

Ajasta aikaan, laidastakin laitaan
kuljen tahdottoman tien
jokainen päivä kaipaan
ja mielessäni vien,
vierellä vien,
sua vierellä vien

....Minulla on valtakunta
jota pysty en hallitsemaan
Joka päivä loitommaksi
valun haaveistani
joka päivä tummemmaksi
tulen sielustani.

(Semmarit: Sua vierellä vien)


Jotain sitä vain kaipaa niin kovasti, oli sitten syksy, kevät tai jotain muuta siltä väliltä.

Ei ärsytä

Luin aikakauslehdestä, lienee jo vuosi tai parikin sitten, suurinpiirtein ikäiseni nuoren naisnäyttelijän haastattelua. Yhtenä kysymyksenä oli "Mikä tänään on ehtinyt ärsyttää?" Näyttelijä vastasi, että ei enää nykyään mikään ärsytä. Jokin saattaa harmittaa tai suututtaa, mutta ärsytykset ovat jääneet teini-ikään. Vastaus kolahti ja olen sen jälkeen tarkistanut sanojani useammin kuin kerran.

Ärsyttäminen on kevyt sana, teineille tuttu, mutta myös laajalti viljelty muissakin piireissä. Se kuvaa ympärillämme leijuvaa pinnallista populaarikulttuuria täydellisesti. On helppoa sanoa, että ärsyttää. Ärsyttävät jutut ovat epämieluisia, vievät pois mukavuuden ja kaiken huipuksi tulevat oman hallintakyvyn ulkopuolelta. Ärsyttäviin asioihin ei huvita tarttua. Ei viitsi, ei jaksa, ei vaan kerta kaikkiaan nappaa. Mutta ärsyttää silti.

Ärsyttäminen kiteyttää EVVK-asenteen huippuunsa. Ärsyttäminen on periaatteellisen, harkitsevan toiminnan, asioihin tarttumisen ja ympäröivän maailman ymmärtämisen, tai edes siihen pyrkivän ajattelutavan vastakohta. Jos teiniä joskus ärsyttää niin sitten ärsyttää; siitäkin kasvaa, etenkin järkevien aikuisten seurassa, ohi. Mutta jos suomalaisia aikuisia ihmisiäkin ärsyttää, minä heitän pyyhkeen kehään. Jossain tulee vaan raja vastaan, ja se on ihmisissä, joilla on jo kaikkea mitä voi vain kuvitella, ja joita silti ärsyttää.


Tänään on aatteenpalo valloillaan ja muutenkin sellainen olo, että tarttis taas tehdä jotain.

Globalisaatio...

Se ei ole vain McDonald'sin ja Shellin voittokulkua, englannin kielen ylivaltaa tai heikoimpiemme unohtamista, kun itse tahdomme jotain heti tässä ja nyt ja ennen kaikkea mahdollisimman halvalla. Se on kaikkea tätä, mutta löytyy myös ihan läheltämme. Lempiesimerkkini: globalisaation voi nähdä vaikka tässä Suomen villinneessä kuntien yhdistymisinnossa. Puuttumatta kunnallispolitiikkaan sen kummemmin, eikö tässäkin ole perimmäinen kyse taloudesta? Säästöistä, resurssien kaventamisesta, tiivistämisestä, keskittämisestä, kaikesta mistä minulla nousee niskakarvat pystyyn. Lakkautetaan kyläkoulut ja keskitetään kunnan palvelut sinne tai tänne. Samalla kyläyhteisöt kuolevat, tai ainakin hiljenevät, vaikkakin, ironista kyllä, ihmisillä on nyt jos koskaan entistä kasvavampi tarve muuttaa kaupungeista "takaisin" maalle. Ihmiset kaipaavat läheisyyttä, yhteisöllisyyttä, yhteishenkeä, omaa ympäristöä, jossa lapset kasvavat turvassa ja aikuiset saavat tukea toisiltaan. Kaupungin lähiöelämä on tästä kaukana, mutta yhä uudet maalle muuttavat nuoret perheet saavatkin saman tien taistella kynsin hampain lähikoulujen puolesta, harrastustoiminnan ja -tilojen puolesta. Ne kun eivät oikein tuota.

Globalisaatio "makes things merge". Kulttuurit, kielet, käytännöt, perinteet; tämä näkyy kansainvälisellä tasolla, mutta myös yhdistyneissä kaupungeissa. Pienissä kylissä on usein vahva me-henki ja oma identiteetti, jonka alueen asukkaat jakavat. Se yhdistää, saa heidät tuntemaan olonsa kotoisaksi, luo turvallisuutta ja itsetuntoa. Maailma tarvitsee ihmisiä, joilla on itsetunto ja turvallisuudentunne kohdallaan, sillä sellaiset saavat eniten aikaan, heillä on vähiten tarvetta painaa toisia alas, koska he luottavat itseensä ja toisiinsa. Kun oma itse on kunnossa, ehtii kuunnella ja keskittyä myös muihin; kun ei tarvitse jatkuvasti nostaa itseään tai todistaa jotain tai pelätä toisia tai kantaa koko maailmaa harteillaan... silloin parhaiten kykenee näkemään elämän terveessä perspektiivissä, ja tekemäänkin asioiden eteen jotain. Globalisaatio, joka ajaa ihmiset omiin koppeihinsa kerrostaloihin, lakkauttaa kylät ja pikkukunnat, siirtää aktiviteetit kaupunkien keskustoihin ja merkitsee ihmiset lukuina ja kustannuksina, ei edesauta tätä. Ihminen, jonka identiteetti on hukassa, ei tiedä mistä aloittaa, mitä tehdä, kenen kanssa ja keneen luottaa - jos ei oikein voi luottaa itseensäkään. Ja kun ei tunne naapureitaan, kehenpä sitä enää luottaakaan...

Ihmiset, joilla perusturva on kunnossa, erottaa joukosta. Heillä itsetunto ja nöyryys löytyvät samasta paketista. Sellainen ihminen on valmis näkemään muutkin.

Jälleen filosofia ahdistaa

Aamulla satoi kaatamalla, flunssa vaivaa yhä eikä ensimmäinen mieliteko ollut lähteä alas Mattilanniemeen kuuntelemaan Marx-seminaaria kolmeksi tunniksi - etenkin, kun en ollut sittenkään saanut edes luettua käsiteltävää tekstiä. Mikä johtui flunssasta ja töistä ja muista kiireistä... Lähdin kuitenkin, klassisesti viime hetkellä niin, että kun olisin voinut kävellä rauhassa sateenvarjon alla kohtalaisen mukavasti ja kastumatta, kiidinkin pyörällä alamäet tuulitakin hupun alla, märkänä ja kylmänä. Perillä luennoitsija naurahti, että Marx itse tuskin olisi vaivautunut paikalle sateisena maanantaiaamuna, vaan olisi mennyt sen sijaan tuopilliselle.

Kolmetuntisen jälkeen oli kuitenkin olo, että kannatti tulla. Se, jos mikä saa tuntemaan itsensä onnistuneeksi edes jossakin: alan valinnassa. Vietin seuraavat reilu kolme tuntia ylioppilastalolla vaahdoten hallitustoverille yhteiskuntafilosofiaa. On se varmaan kiva elää ja olla filosofiseurassa.

Mikä sitten aloittelevaa filosofia ahdistaa? No juuri nyt, globalisaatio. Lisäksi ihmiset, jotka eivät ajattele kokonaiskuvaa. Ihmiset, jotka ottavat liian vakavasti vähemmän tärkeät asiat ja jättävät oikeasti tärkeät huomiotta. Ne, joilta puuttuu keskitien taju, joilla retoriikka korvaa reflektion ja oma itse nousee dialogin ylle.

Nöyryys lienee se epämuodikas asia, jota tämä maailma ja sen hallitsijat, juuri me, valkoiset hyvinvointivaltion kansalaiset, tarvitsemme kipeästi. Sen sijaan pitäisi kuitenkin olla entistä myyvämpi, trendikkäämpi, pätevämpi, parempi kuin muut, kunnianhimoinen ja muutenkin kaikin puolin hyvä tyyppi, joka ei koskaan erehdy, mokaa, väsy, tai ainakaan myönnä sitä. Edes kesätöitä ei saa ilman. Todistettu on.

Mihin asti tämä voi jatkua? Mihin asti parannetaan tuottavuutta, markkina-arvoa, talouskasvua, raivataan tieltä heikompia ja nostetaan ylös vahvempia? Tuleeko joskus oikeasti pysähdys, ja mihin asti täytyy mennä sitä odotellessa? Lopunaikaa kaikki tyynni, mutta siinä voi vielä mennä kauankin...

Onko mitään pelastettavissa? Kaikista ei voi eikä tarvitse tulla yhteiskuntafilosofeja, mutta kaikki voivat ajatella. Kaikki voivat ottaa eteensä aamun lehden ja katsoa, mitä pitäisi tehdä. Tekemistä riittää, ja tekijöitä ei ole liikaa. Eikä voi sanoa, että tehkööt muut, kun minä en ehdi. Jos ei ehdi, on yhtä tyhjän kanssa koko juttu. Jos ei ehdi kantaa korttansa yhteiseen kekoon nimeltä elämä tässä maailmassa, mitä sitten tekee? Ei ole muuta.

Herääminen on kuitenkin jokaisen omalla vastuulla. Kyse ei ole mahdollisuuksista, vaan halusta tehdä jotain. Jatkan globalisaatiosta ja muusta myöhemmin.

Breakaway memories

Again another song I wanted to share with you... I am at home, having a terrible flu and feeling tired. I listened to this and started thinking my California road trip with two friends a year and a half ago. It is something even us ourselves sometimes remember with controversial feelings: none of us thought it in any way dangerous thing to do, none of our parents tried to make us not to do it, none of our friends said things when we left, but afterwards we´ve heard more than once people saying wow, how did you three young European women dared to take Greyhound nightbuses through the West Coast, alone... Then we think, well this is something to tell generations ahead. But no, nothing happened, we did see things and people we did not maybe want to, but mostly it was just a great experience, an adventure, our breakaway. One of the best holidays ever.

It feels so far away now. The whole Northern America feels so far away right now. It is a strange thing one should have what feels a normal every day life somewhere that is on the other side of the world. I love my town where I live now, but sometimes it gets too small, too close... I need space to breathe. Sometimes I need the breakaway so much.


Grew up in a small town
And when the rain would fall down
I'd just stare out my window
Dreaming of what could be
And if I'd end up happy
I would pray

Trying hard to reach out
But when I tried to speak out
Felt like no one could hear me
Wanted to belong here
But something felt so wrong here
So I prayed I could break away

I'll spread my wings and I'll learn how to fly
I'll do what it takes til' I touch the sky
And I'll make a wish
Take a chance
Make a change
And breakaway
Out of the darkness and into the sun
But I won't forget all the ones that I love
I'll take a risk
Take a chance
Make a change
And breakaway

Wanna feel the warm breeze
Sleep under a palm tree
Feel the rush of the ocean
Get onboard a fast train
Travel on a jet plane, far away
And breakaway

Buildings with a hundred floors
Swinging around revolving doors
Maybe I don't know where they'll take me but
Gotta keep moving on, moving on
Fly away, breakaway

I'll spread my wings
And I'll learn how to fly
Though it's not easy to tell you goodbye
I gotta take a risk
Take a chance
Make a change
And breakaway
Out of the darkness and into the sun
But I won't forget the place I come from
I gotta take a risk
Take a chance
Make a change
And breakaway, breakaway, breakaway

(Kelly Clarkson: Breakaway)