Juhannus ja isän grillikatos eivät suoranaisesti ole innostaneet opiskelujen edistämiseen, mutta yritys on hyvä, kuten nytkin. Kesäsade ropisee ruokailukatokseen, kun iltapäiväkahvin emännöinnin jälkeen toin jälleen itseni, koneeni ja paperini ulos. Ilmassa on aatetta ja paloa, mutta tällä kertaa ei ahdista vain yhteiskunta, vaan myös oma elämä. Tätä neljännesvuosisadan kriisiä on kestänyt jo hyvän aikaa koko kevään.
Haluaisin olla kirjailija, valokuvaaja, tee'län omistaja ja käsityöläinen. Haluaisin matkustaa, tehdä töitä jonkin järkevän hyväksi ja parantaa maailmaa. Haluaisin välillä tanssia kokopäiväisesti ja välillä rientää kriisialueille tekemään kaikkea mitä vain voidaan tarvita, haluaisin olla lämmin perheenäiti ja ylpeä kartanonhaltija. Välillä ahdistaa, että pitäisi jo tehdä ratkaisuja. Välillä tunnen itseni hurjan vanhaksi, koska tanssijoilla on niin tapana, enkä ole enää viidentoista.
Sitten katson K-70 -ohjelman loppukonserttia ja tajuan, että vielä kahdeksankymppisenäkin voi alkaa rock-laulajaksi.
* * *
Tosiaan sadas bloggaustekstini. Vastauksia ei ole vielä löytynyt, mutta kysymyksiä on varmasti enemmän. Hyvä niin.
1 comment:
Elämän rajallisuus tässäkin mielessä on sydäntäsärkevää... ei kai lopulta voi kuin koettaa tehdä edes jotakin ja antaa itselleen anteeksi sen, että on vain ihminen, joka ei voi muuttaa koko maailmaa. Mutta äiti Teresa on kuulemma sanonut, että voit muuttaa yhden ihmisen koko maailman. Jos edes siihen pääsisi, se olisi enemmän kuin riittävästi yhdelle ihmiselämälle. (Olettaen tietysti, että se muutos on parempaan päin. :)
Kun tapaamme, haluan silti kertoa sulle yhdestä jutusta, joka voi auttaa löytämään suuntaviivoja. Ihan konkreettisia. Jos niin haluat. Toivottavasti nähdään taas pian! :)
Post a Comment