Dance dance dance

Lisää blogi-itsepohdintaa. Tajusinpa tässä päivänä eräänä, että en ole koskaan kirjoittanut tanssista juuri mitään. Suurin syy lienee, että pidän monet maailmani mieluusti erossa toisistaan - mikä kuuluu kirjoittamiseen, kuuluu siihen, ja tanssijana olen jotain muuta. Toinen on ehkä se, että en jaksa uskoa lukijakuntaani niin laajaksi, että joukosta löytyisi niitä, jotka jaksaisivat kovin paljoa lukea peilin edessä kasvaneen perfektionistin tanssilöpinöitä. MUTTA koska olen itse löytänyt aivan uusia maailmoja eri blogien kautta, nyt sitä tanssiasiaa kuitenkin vähän; you've been warned.

Olen käyttänyt tanssiin elämästäni 19 vuotta, mikä on prosentuaalisesti aika suuri osuus. Sanon usein, että en ole koskaan oikein harrastanut mitään, kouluaikaista pianonsoittoa lukuunottamatta, ja jossain määrin se on totta, sillä tanssi ei ole ollut harrastus pitkiin aikoihin - voisi ehkä sanoa sitten ala-asteen. Nykyään se on suureksi osaksi myös työtäni ja lähestulkoon ainoa ala, johon minulla CV:ni perusteella on päivänselvästi työkokemusta. Kun on tehnyt jotain tiettyä asiaa yli kolme neljäsosaa elämästään, siihen syntyy väistämättä symbioosi. Tanssiminen on minulle pitkälti hengittämistä: välillä sitä tuskin huomaakaan, mutta yritäpä vain lopettaa.

Vietin juuri neljä päivää intensiivikurssilla, kun Jyväskylään harvinaista herkkua toi mahtava opettajapoppoo Suomesta, Ruotsista ja Perusta. Olen treenannut elämässäni noin yhdeksää tanssilajia, mutta silti tänä viikonloppuna onnistuin kokeilemaan paria aika uutta ja outoa. Dancehall ja street dance eivät edelleenkään ole ihan sitä ominta tyyliäni, eikä edes latinosambat ja -salsat, mutta kurssin showjazz-opettaja räjäytti tämän teknisen nykytanssijan ja irkkuopen pankin, eikä nyt auttaisi muu kuin päästä tekemään lisää lisää lisää. Sitten Jyväskylään muuton en ole paljon muuta kuin lillunut, pyörinyt, kierinyt, kääntynyt ja vääntynyt, hionut välillä tekniikkaa ja sitäkin enemmän impronnut nykytanssiopettajien johdolla, ja tuo positiivisella tavalla agressiivinen ja tehokas jazz vei jalat mennessään, kun nyt pitkästä aikaa vanhan lempilajini kimppuun pääsin. En ole ehkä ihan yhtä cool kuin ne, jotka juuri tätä vain asiakseen tekevät, vaan jonkin verran cool silti.

Treenasin nyt neljässä päivässä varmaan enemmän kuin koko viime syksynä, keväällä oli jo tietoisesti otettava aika omille treenitunneille. Opettaminen vaatii vastapainoksi omaa rauhaa panostaa tanssiin, sitä että joskus saa olla tunnilla ilman että on vastuussa mistään muusta kuin itsestään ja omasta tekemisestään. Olisiko tässä jotain samaa kuin siinä että psykologien pitää itsekin käydä psykologilla... Inspiroivien tuntien jälkeen valvon nyt öitä kuunnellen potentiaalisia kappaleita päästäkseni suunnittelemaan lupaamaani koreografiaa tanssijoilleni Helsingissä. Voisinpa väittää, että tänä vuonna syksyn irkkukisat näkevät jotain funkimpaa.