Arkiajatus.

Elämäni eläimet Yle Areenasta, puhdas koti, hyvin nukuttu yö, kuulumisten päivittelyä ranskalaisen ystävän kanssa, verokortin lähettämistä sinne, mistä tietää saavansa kohta palkkaa, suklaata ja teetä ja tieto siitä, ettei tänä iltana ole töitä. Lähes vapaa päivä keskellä viikkoa tekee hyvää, varsinkin kun viikonlopuksi on jo ohjelmaa. Tiedoksi vaan. Pienet ilot on parhaita.

Pakko mainita...

...että tuntuu se maanantai siltikin joskus pahalta, vaikka olisikin jo viikon toinen päivä. Kyllä hajottaa päätä, kun on asiakaspalvelutyössä, jossa päivästä toiseen ei pysty palvelemaan niitä jatkuvasti oven takana jonottavia asiakkaitaan itsestään riippumattomista syistä. Kun ei voi kuin hymyillä ja pahoitella ja kuunnella kymmeniä tarinoita siitä, kuinka tärkeää olisi jo saada se opiskelijakortti. Kohta ollaan siinä pisteessä, että jos vain voisin, menisin jo itse tekemään ne.

Suositukset tänään

Mondo.
Matkailulehti, jonka tilasin parisen vuotta sitten kaukokaipuuta lievittämään. Epäilin alkuun, että se saattaisi myös toimia päinvastoin ja vain lisätä matkallelähtöintoa, mutta joka lehden jälkeen fiilis onkin kuin olisi kiertänyt maailman. Hyvillä mielin pesiydyn punaisen sohvani syvennykseen ja lennän hyvin kerrottujen reportaasien siivin mantereelta toiselle.

Messu.
Sunnuntai on uuden viikon ensimmäinen päivä monen muun maan kalenterin mukaan. Käänsin oman pääni samansuuntaiseksi ihan psykologisista syistä joitain vuosia sitten: keskittyminen asian äärellä vie eteenpäin taas yhden viikon verran, eikä maanantai tunnu ollenkaan niin pahalta kun viikko alkoi jo päivää aiemmin vapaalla. Messun jälkeen bonuksena kuulumiset kaverien kanssa teekupin äärellä ja sukupolvien väliset jutteluhetket, kun mummot kihertävät sympaattisen papin perään ja kertovat tarinoita tosielämästä. Yhteys yläkautta usein lämmittää yhteydet myös täällä maan päällä.

Montparnasse.
Mahtava monitaideteos, jota olisi katsellut vielä toisenkin tunnin; hienoa oli olla todistamassa jälleen tanssikaverien lahjakkuutta. Oma kaipuu takaisin näyttämölle kasvoi taas ja inspiraatiota syntyi yhteen jos toiseenkin.

Kaikuja veden alta

Mainittava on vielä uusin syystunnelman tuoja. Sanat laulusta ovat tosin vasta puolikas, mutta itse voi sitten jokainen käydä kuulemassa kokonaisuuden. Kynttilätuikkuja olen sytytellyt iltaisin näiden sävelten soidessa.

Liike herää eloon kuin itsestään, kun musiikki on näin kaunista.

Joo, mä tiedän, on veden pinta kaukana
En nää pohjaan, en näe onko sen alla
Haukia tai haita
Jotka mut voi kerralla hotkaista

Mut sä näät pintaakin syvemmälle
Sä viet mukaan
Saat minut uskaltamaan sun kaa
Niin vaarallisesti
En oo koskaan mä sukeltanut

Veden pintaa keihään lailla
Halkoo hahmosi jäntevä
Sulava, varma
Vahva, vakuuttava
Vaikuttava

Niin sä viet varmalla otteellasi
Aina vaan kauemmas rannan
Turvasta ja mua huimaa ja pelottaa mut
Siinä sun äänes mua rauhoittaa

Sä saat mun salaisen voiman
Nyt heräämään enää
En tahdo piiloon mä juosta
En aina takertua, päästän irti nyt
Aion karata

Kuuletko kun veden alla mä
Huudan ääneen sen kaiken
Ihanan, vapauttavan
Janottavan, kiperän
Pelottavan, uuden
Siinä sun äänes mua rauhoittaa
(Emma Salokoski: Veden alla)

Mitä ajattelin tänään

Ylipitkän työpäivän lopussa on tyytyväinen, että sen on sentään jakanut sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa viihtyy ja tekee mielellään yhteistyötä.

Hirmumyrsky Gustav ei sittenkään tuhonnut New Orleansia. Katsoin pari päivää sitten uutisjuttua, kuinka kaksi miljoonaa ihmistä evakuoitiin kodeistaan. Väkisinkin tulee mieleen, että onneksi oma koti on paikassa, jossa mannerlaatat eivät kohtaa, saati erkane. Ja että miltähän tuntuu niistä, jotka eivät ole yhtä onnekkaita. Koti on koti, vaikka mikä järkkyisi.

Yksi parhaista asioista kotikaupungissani on kevään ja syksyn hämärtyvät illat valoineen, iltasoittoineen, rauhallisine katuineen. Iltalenkkiseuran kaipuu on yhtäkkiä yltynyt hurjaksi. Ei liene parempaa kuin parantaa maailmaa ystävän kanssa alla raikkaan iltataivaan.


Joskus tarvisi pään korjausta. Aion luultavasti syödä tiikerijäätelöä ensiapuun.

Elokuun 27.

Orkideani teki uuden varren, johon ehkä tulee kukkia. Myös oppilaalta kevätnäytöksessä saatu leikkokukka, joka kesti vedessä niin kauan että kasvatti itselleen juuret ja jonka siksi lopulta pelkkänä varrentynkänä huvin vuoksi istutin, avaa pientä uutta kukkaansa. Näin kylmän elokuun lopussa ei kai minkään pitäisi enää kasvaa ja kukoistaa, mutta ne tekevät sen silti. Olisikohan siinä asenne kohdallaan?

Odotan teen hautumista. Odotan että joku tulisi ja mullistaisi elämäni. Eipäs. Juuri nyt odotan että viitsisi jälleen kerran tarttua tuohon monisataasivuiseen tenttikirjaan. Välillä haluaisi tehdä jo töitä, eikä aina vain opiskella. Paitsi että teenhän minäkin töitä: eilenkin kehitin musiikin tahtiin uuden vatsalihastreenin, jota aion oppilaihini tänä iltana kokeilla. Tee työtä, jolla on tarkoitus.

Fakta: omistan niin paljon teetä, että jos joisin päivässä vain yhtä laatua, voisin juoda joka päivä eri teetä kuukauden ajan. Laskin ne äsken. MOT

Suuren urheilujuhlan tuntua

Televisiottomuuteni ei ole ihan niin ylevää kuin voisi toivoa; sen kerran kun nykyään kyseisen viihde-elektroniikkavälineen eteen pääsen, ilahdun ohjelmista, kanavista ja jopa mainoksista vähän liikaakin. Lähes totaalisessa olympiapimennossa oltuani (ja etenkin koko kesän kestänyttä yleisurheilupaitsiota kärsineenä) olen ottanut muita katselijoita kiinni parhaani mukaan, kun nyt viimeiset kaksi kisapäivää olen viettänyt kotikulmilla. Ja minä elän mukana. Tippa on linssissä joka kerta kun kaikkensa antaneet urheilijat onnistuvat ja epäonnistuvat. Ihan sama minkä maan lippu ja laulu kajahtaa, tunnen suurta ylpeyttä ja urheilujuhlaa jokaisen palkintokorokkeella seisovan mukana.

Ihmisten inhimillisyys ja sympaattisella tavalla lähes hellyttävä pienuus suuressa maailmassa näkyy tällaisissa tapahtumissa. Nykyteknologiasta, huippuinnovaatioista, massoista ja tuotannoista viis, yksi vanhimmista ja suurimmista keksinnöistä on kuitenkin se, joka saa vielä 2000-luvunkin sydämet sykkimään: kun olympiatuli leimusi Pekingin kisastadionin yllä, se kertoi kaikelle kansalle, että täällä tapahtuu jotain suurta. Ja kun katsoin olympiakomitean ylpeitä setiä odottamassa puheenvuoroaan loppuseremonioissa, en voinut olla ajattelematta, kuinka he ovat valinneet solmion värejä ja sovitelleet pukujaan vaimojensa katseiden alla, kuinka he ovat miettineet tätä hetkeä etukäteen ja olivat he kuinka päteviä hyvänsä, jonkun pieniä poikia vain kuitenkin. Sanokaa mitä sanotte, ei siitä vain pääse yli, että me olemme niin totaalisen inhimillisiä. Koneiden ja laskelmien aikana olemme yhä eläviä ja kuolevia ihmisiä, eikä meidän niin sanottu tieteemme osaa kertoa sanaakaan siitä, miksi ja miten olemme täällä. Puoliksi virtuaalitodellisuudessa eläviltäkin suurimmat tunnekuohut heltiävät vasta, kun vaaditaan hikeä, verta tai kyyneleitä, eikä mikään voi sittenkään koskettaa niin paljon kuin aito toinen ihminen.

***

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Lettuja olisi pian tarjolla ja kotipihalla tuoksuu juuri leikattu ruoho.

Pitkän päivän iltana

Kävin purkamassa vuodenaloitusangstiani balettitunnilla ja elämä tuntuu taas kevyemmälle. Kaikenlaisten aktiviteettien alkaminen uhkasi mennä liialliseksi säätämiseksi, johon en itse voinut vaikuttaa, ja läpi koko täyden päivän olin suunnattoman huonolla tuulella. Minut on naurettavan helppoa saada stressaamaan siitä, että yritän tehdä kaikille erilaisille osapuolille hyväksi, oli se miten mahdotonta tahansa ja halusin tai en. Inhoan turhaa säätämistä yksinkertaisista asioista. Elämä kun vaan on, ja se on ihan kivaa jos sen antaa olla. Aina ei voi voittaa ja yrittääkin pitää tietysti välillä, mutta harva asia tässä länsimaisessa arkipäivässä kuitenkaan tappaa, jos ne vaan osaa laittaa mittasuhteisiin. Vaan eihän tuota aina itsekään tietysti osaa, vaikka kuinka paasaisi. Onneksi on balettitunnit.

Sain osakseni joskus hilpeitä katseita, kun ilmoitin tiiviin aikataulun ja pitkien kokousten jälkeen kavereille, että lähden nyt purkamaan agressiota balettiin. (Etenkin miespuoleiset) ystäväni luulivat, että se oli vitsi. Vaan toiset nostaa rautoja, minä väännän tenduta. Tärkeintä lienee keskittyminen johonkin tuttuun, fyysiseen suoritukseen, jossa saa haastaa itsensä ja antaa kaikkensa. Kuntosalilla, sen pari kertaa kun sinne olen joskus vuosia sitten joutunut, tunnen itseni totaalisen avuttomaksi. En osaa kuin polkea pyörää paikallaan, sen monimutkaisempiin laitteisiin kun tarvisin yksityiskohtaisen manuaalin ja/tai henkilökohtaisen valmentajan viereeni. Sen sijaan asetun mielelläni kerta viikkoon tangon ääreen, käännän jalat aukikiertoon ja aloitan reilun tunnin mittaisen urakan peilin edessä. Se on missä kukakin on kotonaan. Minä olen hionut pliétäni balettisaleissa jo syksystä 1989.

***

Tanssista kun kerta tuli puhetta, pohdin tänään myös työmetodejani. Olen ollut aamuna jos toisena treenaamassa ja suunnittelemassa tulevan vuoden tuntejani, vaan homma on ollut niin takkuista, että eilen koko päivän ja illan pyörittelin vielä opetussuunnitelmiani, vaikka ensimmäiset tunnit oli jo tänään. Iltasella lettukesteiltiin naapurissa ja kotiin palattuani paine keskeneräisistä sarjoista oli hyvän seuran ansiosta hiipunut taka-alalle. Niinhän siinä sitten kävi, että keskiyöllä keittiössä soittimessa pyörivät lainaamani levyt uudestaan ja uudestaan, ja yönälkään keitetty lautasellinen ruispuuroa kädessäni jammailin uusien biisilöytöjen tahtiin. Suunnitelmavihkoni täyttyi huomattavasti nopeammin kuin päiväsaikoihin, ja tämän aamun treeneissä ei ollutkaan enää mitään ongelmaa kehittää sarjoja loppuun. Mikähän yössä meitä oikein inspiroi?

While drinking rhubarb tea on an autumnly day.

More new stuff. I put a picture up, a picture of one of my windows. This is because philosophers are those whose task is to show what others cannot see clearly: the doors, the windows, the open spaces out there, out of the dark and into the sun... At least if we take Plato's cave example literally. It is a huge responsibility and a life's work, while I often have the impression I just manage to confuse others and myself, too. Cannot stop thinking though.

Also because I like this slice of my appartment more than any other. The corner that makes me feel home.

***

I get lost in wikipedia regularly. The amount of information packed in there is unbelievable, and have opened my eyes for many things my high school history/geology/society/... books never managed to. This morning I got stuck with China. Did you ever consider how there is actually only one country between Finland and China? It is true Russia is such a vast area one cannot even comprehend. However, it is also just one common neighbour between finno-ugrian rye bread and mandarine duck. The world is so small and so overwhelming at the same time. And I so want to know more about it.

***

Yesterday I borrowed a few impressively big books loaded with heavy philosophy issues and I am sure I looked very dignified carrying them in my arms back home. Here they are now, waiting for me at the corner of my desk, and I am still trying to make up my mind on which one I would use my next week and a half's desperate attempt of studying - even though I couldn't be less motivated for exams just yet.

In the meanwhile I search through the wonders of the world and write my blog in all peace and harmony of mind.

Muutos

...ulkoasussa. Ei ehkä lopullinen, mutta hetkeksi jälleen. Kun piti huvikseen säätää kerran keskiyöllä nörttipuuhissa. Jos on uusia väriehdotuksia Ajatuksille, kertokaa. Minä tunnetusti tykkään vaan ruskeasta.

Tänään orientoiduin alkavaan tanssilukuvuoteen opejen koulutuspäivässä. Loppuviikon teen toimistotöitä ja suunnittelen tulevia lehtijuttuja. Monitoimifreelancer palaa arkeen.

Arki on sitäpaitsi hyvä asia. Tai elämä on. Arki on vain nimi, jonka todennäköisesti jotkut byrokraatit keksi, ettei ihmisillä olisi niin kivaa töissään. Nii.