Suuren urheilujuhlan tuntua

Televisiottomuuteni ei ole ihan niin ylevää kuin voisi toivoa; sen kerran kun nykyään kyseisen viihde-elektroniikkavälineen eteen pääsen, ilahdun ohjelmista, kanavista ja jopa mainoksista vähän liikaakin. Lähes totaalisessa olympiapimennossa oltuani (ja etenkin koko kesän kestänyttä yleisurheilupaitsiota kärsineenä) olen ottanut muita katselijoita kiinni parhaani mukaan, kun nyt viimeiset kaksi kisapäivää olen viettänyt kotikulmilla. Ja minä elän mukana. Tippa on linssissä joka kerta kun kaikkensa antaneet urheilijat onnistuvat ja epäonnistuvat. Ihan sama minkä maan lippu ja laulu kajahtaa, tunnen suurta ylpeyttä ja urheilujuhlaa jokaisen palkintokorokkeella seisovan mukana.

Ihmisten inhimillisyys ja sympaattisella tavalla lähes hellyttävä pienuus suuressa maailmassa näkyy tällaisissa tapahtumissa. Nykyteknologiasta, huippuinnovaatioista, massoista ja tuotannoista viis, yksi vanhimmista ja suurimmista keksinnöistä on kuitenkin se, joka saa vielä 2000-luvunkin sydämet sykkimään: kun olympiatuli leimusi Pekingin kisastadionin yllä, se kertoi kaikelle kansalle, että täällä tapahtuu jotain suurta. Ja kun katsoin olympiakomitean ylpeitä setiä odottamassa puheenvuoroaan loppuseremonioissa, en voinut olla ajattelematta, kuinka he ovat valinneet solmion värejä ja sovitelleet pukujaan vaimojensa katseiden alla, kuinka he ovat miettineet tätä hetkeä etukäteen ja olivat he kuinka päteviä hyvänsä, jonkun pieniä poikia vain kuitenkin. Sanokaa mitä sanotte, ei siitä vain pääse yli, että me olemme niin totaalisen inhimillisiä. Koneiden ja laskelmien aikana olemme yhä eläviä ja kuolevia ihmisiä, eikä meidän niin sanottu tieteemme osaa kertoa sanaakaan siitä, miksi ja miten olemme täällä. Puoliksi virtuaalitodellisuudessa eläviltäkin suurimmat tunnekuohut heltiävät vasta, kun vaaditaan hikeä, verta tai kyyneleitä, eikä mikään voi sittenkään koskettaa niin paljon kuin aito toinen ihminen.

***

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Lettuja olisi pian tarjolla ja kotipihalla tuoksuu juuri leikattu ruoho.