Pitkän päivän iltana

Kävin purkamassa vuodenaloitusangstiani balettitunnilla ja elämä tuntuu taas kevyemmälle. Kaikenlaisten aktiviteettien alkaminen uhkasi mennä liialliseksi säätämiseksi, johon en itse voinut vaikuttaa, ja läpi koko täyden päivän olin suunnattoman huonolla tuulella. Minut on naurettavan helppoa saada stressaamaan siitä, että yritän tehdä kaikille erilaisille osapuolille hyväksi, oli se miten mahdotonta tahansa ja halusin tai en. Inhoan turhaa säätämistä yksinkertaisista asioista. Elämä kun vaan on, ja se on ihan kivaa jos sen antaa olla. Aina ei voi voittaa ja yrittääkin pitää tietysti välillä, mutta harva asia tässä länsimaisessa arkipäivässä kuitenkaan tappaa, jos ne vaan osaa laittaa mittasuhteisiin. Vaan eihän tuota aina itsekään tietysti osaa, vaikka kuinka paasaisi. Onneksi on balettitunnit.

Sain osakseni joskus hilpeitä katseita, kun ilmoitin tiiviin aikataulun ja pitkien kokousten jälkeen kavereille, että lähden nyt purkamaan agressiota balettiin. (Etenkin miespuoleiset) ystäväni luulivat, että se oli vitsi. Vaan toiset nostaa rautoja, minä väännän tenduta. Tärkeintä lienee keskittyminen johonkin tuttuun, fyysiseen suoritukseen, jossa saa haastaa itsensä ja antaa kaikkensa. Kuntosalilla, sen pari kertaa kun sinne olen joskus vuosia sitten joutunut, tunnen itseni totaalisen avuttomaksi. En osaa kuin polkea pyörää paikallaan, sen monimutkaisempiin laitteisiin kun tarvisin yksityiskohtaisen manuaalin ja/tai henkilökohtaisen valmentajan viereeni. Sen sijaan asetun mielelläni kerta viikkoon tangon ääreen, käännän jalat aukikiertoon ja aloitan reilun tunnin mittaisen urakan peilin edessä. Se on missä kukakin on kotonaan. Minä olen hionut pliétäni balettisaleissa jo syksystä 1989.

***

Tanssista kun kerta tuli puhetta, pohdin tänään myös työmetodejani. Olen ollut aamuna jos toisena treenaamassa ja suunnittelemassa tulevan vuoden tuntejani, vaan homma on ollut niin takkuista, että eilen koko päivän ja illan pyörittelin vielä opetussuunnitelmiani, vaikka ensimmäiset tunnit oli jo tänään. Iltasella lettukesteiltiin naapurissa ja kotiin palattuani paine keskeneräisistä sarjoista oli hyvän seuran ansiosta hiipunut taka-alalle. Niinhän siinä sitten kävi, että keskiyöllä keittiössä soittimessa pyörivät lainaamani levyt uudestaan ja uudestaan, ja yönälkään keitetty lautasellinen ruispuuroa kädessäni jammailin uusien biisilöytöjen tahtiin. Suunnitelmavihkoni täyttyi huomattavasti nopeammin kuin päiväsaikoihin, ja tämän aamun treeneissä ei ollutkaan enää mitään ongelmaa kehittää sarjoja loppuun. Mikähän yössä meitä oikein inspiroi?