Oikeasti läsnä

Ensimmäinen reaktioni päivän uutisen äärellä oli, etten jaksa jauhaa asiaa yhtään. Suurkatastrofien edessä menen jokseenkin lukkoon, niin kävi jo aikanaan tornien romahtamisessa ja sama jatkui viime marraskuun vastaavassa koulutapahtumassa. En ole tragedioille kylmä, en todellakaan, mutta inhoan yli kaiken kahvipöytäspekulaatiota siitä, miksi näin kävi. Ennemminkin tahtoisin voida tehdä jotain konkreettista asianomaisten hyväksi, ja kun en juuri sillä hetkellä voi, suljen itseni ulos ja teen mieluummin jotain pientä hyvää siellä missä voin. Ainahan sitä voi jäädä kauhistelemaan, miten maailma onkin niin paha, mutta kun se jo on. Yritetään mieluummin nähdä miksi se on niin ja tehdään jotain, että olisi edes vähän vähemmän. Lamaantuminen ja turha kyseleminen pahan edessä on inhimillistä, mutta pitkään se ei saa jatkua, tai kukaan ei saa apua.

Pidetään huolta niistä, jotka ovat eri tavoin tässä lähellä. Pidetään huolta siitä, että nähdään merkit, kun menee huonosti. Pidetään huolta siitä, että kukaan ei jää yksin. Ollaan oikeita ihmisiä toisillemme ja annetaan läheisten tietää se. Silloin uskaltaa tulla sanomaan ikävistäkin asioista. Helppoahan se ei ole, mutta sitä on elämä. Ainakin se on aitoa.