Ajatuksia tanssisalin etuosasta

Sijaistin eilen iltapäivällä baletin alkeita. Päivät kaiket elän joko omanikäisteni yliopisto-opiskelijoiden kanssa, tai sitten korkeintaan opetan yläasteikäisistä aikuisiin koostuvia ryhmiä. Jos siis joku vielä opastaisi kommunikoimaan lasten kanssa, olisin kovin kiitollinen. Ei sillä, ettenkö lapsista pitäisi, minähän olin aikoinaan koko korttelin isosisko, jolta leikki-ideat eivät loppuneet. Vuodet kuitenkin vierivät eikä lapsia ole ollut lähimailla sitten lukioaikojen. Väkisinkin sitä vaan vieraantuu noista polvenkorkuisista energiapakkauksista, joiden äidit ja isät silmä tarkkana salin ikkunan takaa seurailee tanssituntia.

Tunti meni lopulta hyvin, mutta suunnittelussa unohdin kokonaan biologisen taustatyön. Kehitin mielestäni hyvin yksinkertaisen alkulämmittely/keskittymis/improvisaatioharjoituksen, jossa lapset ensin mönkivät toukkina ympäriinsä, sitten koteloituvat tiukaksi paketiksi ja lopulta heräävät perhosiksi. Kun sitten herättelin koteloita ja kuvailin, että nyt perhoset voivat alkaa venytellä siipiään auki, joku läksynsä lukenut ekaluokkalainen perhosenkotelo kommentoi, että oikeasti ne heti kuoriuduttuaan pitää kyllä vielä siipensä supussa.

****

Olen opettanut kahdeksan vuotta, eikä aina voi vaan olla se paras päivä. Aloitin olosuhteiden pakosta nuorena ja varsinkin alkuvuosina mietin paljon sitä, kuinka inhimillinen tunnilla voi olla, paljonko voin tuoda itsestäni esiin. Nykyään oma paikka opettajana on jo varmempi, minun oppilaani tuntevat minut yleensä aika hyvin ja päin vastoin, niissä rajoissa mitkä kukakin sanelee. Minulle saa jutella jos tahtoo. Olen päätynyt siihen, että ammattitaitoisuus ja silti ihan oikea ihmisyys eivät ole vastakohtia toisilleen.

Opettaessani erästä vanhempien ryhmää tuskastuin suomalaiseen hiljaisuuteen, kun jotain kysytään, eikä kukaan tahtoisi sanoa ainakaan kyllä. Kerroin ryhmälle, että minulle saa sanoa myös ei, tärkeämpää on että yleensä jotenkin kommunikoidaan eikä minun tarvitse puhua tyhjille seinille. Kommunikointi etenkin huonolla tuulella, väsyneinä hetkinä vie enemmän energiaa, varsinkin sen kaiken vastaanottajalta. Olen silti sitä mieltä, että vain niin ollaan ihmisinä paikalla.

Voisihan sitä olla ja mennä läpi tuntien kiinnittämättä koskaan huomiota oikeisiin läsnäoleviin ihmisiin, nähdä heidät vain riveinä, joiden nilkat joko on tai ei ole ojennuksessa. Vaan ei se toimi niin, ei ainakaan pitemmällä tähtäimellä. En enää ota paineita, jos en muista kolmenkymmenen tiiviskurssilaisen nimiä heti toisella kerralla, pää kun on rajallinen. Koko lukuvuoden ryhmät tahdon kuitenkin oppia tuntemaan muutenkin kuin vain siitä, kuka hyppää korkeimmalle.