Ensemble, c'est tout.

Well, the rain keeps on coming down
It feels like a flood in my head
And that road keeps on calling me
Screaming to everything lying ahead

And it's a winding road
I've been walking for a long time
I still don't know
Where it goes
And it's a long way home
I've been searching for a long time
I still have hope
I'm gonna find my way home
(Bonnie Somerville: Winding road)

***

Jostain syystä teki mieli sanoa, että odottelen tässä syksyä. En kuitenkaan. Odotan vielä, että kesä tekisi hetkellisen comebackin, sillä ihan tarpeeksi koko ensi talven varalle ei vielä aurinkoa ja lämpöä tunnu saaneen. Toisaalta, riittääköhän mikään kesäauringosta lähtevä lämpö siihen, mitä kaipaan? Siihen, mitä kukaan meistä kaipaa. Ei varmaan. Odottelen ehkä sittenkin jotain muuta.

Yllä olevat laulunsanat kaikuvat päässä, kun katseltiin äsken naapurissa suosikkileffaani Garden Statea. Toivoa lienee aina lopulta, vaikka välillä ahdistaa enemmänkin (ja välillä vähemmän), kun ei oikein tiedä mihin ja miten on menossa. Viikonloppu on ollut hyvä ja tuntuu, että alkaa sittenkin olla voimia suunnitella syksyn töitä tulevalla viikolla.

***

Tuleeko maailmanloppu meidän aikanamme; saako niin kutsuttu sivilisaatio sen, mitä on kerjännytkin, jo lähivuosikymmeninä; voiko yksi ihminen mitään mihinkään vaikuttaa; mitä Amerikka ja Kiina ja Lähi-Itä meille oikein tulevat tekemään; onko Suomi sittenkään niin hyvä ja demokraattinen maa kuin uskotellaan; kenestä tulee seuraava presidentti (täällä tai muuallakaan); milloin tajutaan, ettei tieteestä olekaan jumalaksi; kaikkia näitä ollaan pyöritelty ystävieni kanssa viimeiset pari päivää. Eihän tuo valoisalta näytä, jos niin kuin politiikkaa lähtee tosissaan pohtimaan, mutta päätin silti jo kauan sitten, ettei nihilismiin vaan voi vaipua. Ehkä oma kädenjälki näyttää toisinaan surkean pieneltä ja oma jalanjälki tällä kutistuvalla maapallolla suhteettoman isolta, mutta jos kokonaan lopettaa yrittämisen, mitä jää? Siinä on aatteen ja palon ja suklaafilosofian alku.

Garden Staten ohella myös Amélie on suosikkejani elokuvien joukossa. Monella tavalla minä (ja useat muutkin) samaistun tuohon outoon tyttöön hieman eksyksissä elämässä. Olen ajatellut alkaa Amélien tavoin arkipäivän hyväntekijäksi. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä suurin osa meistä on sellaisia tavalla tai toisella. Välillä on vaan rohkeus hukassa, kun pitäisi toimia tai sanoa jotain ratkaisevaa, ja se on se, mihin haluaisin vaikuttaa jatkossa. Tai niin kuin Garden State: joskus sattuu niin paljon, mutta se on sentään elämää. Pitää uskaltaa elää.

***

Meinasin ihan tosissani lopettaa blogini pari päivää sitten, mikä lie kirjallinen itsetuhovietti päällä. Se kuitenkin herkiää, kun käy naapurin koiranpennun pureskeltavana. Pakko kertoa jonnekin siitä, kun on käsivarret syvillä naarmuilla, ja silti vaan pitää tuostakin otuksesta kovasti. Kertoa, että tiedän minäkin, jos jostakusta muustakin vaikka tuntuu siltä myös.

Että yhdessähän täällä ollaan, hamaan loppuun asti.